Tommi Parkon "Runouden ilmiöitä" (Avain 2012) avaa ihailtavan pelkistetysti suomalaisen runon maiseman kenelle tahansa runoudesta kiinnostuneelle. Parkko käy läpi suomalaisen kustantamokentän muutokset, suomalaisten runoyhteisöjen nousun sekä tarjoaa harvinaisen selkeän yleisesityksen suomalaisen modernismin noususta sotien jälkeen sekä niistä voimista, jotka ovat pyristelleet eroon modernismin perinnöstä. Näkökulma on varsin Suomi-keskeinen, mutta Parkko käy kuitenkin läpi myös keskeiset suomalaiseen runouteen vaikuttaneet kansainväliset virtaukset.
Suomalainen runouden kustantaminen lillui Parkon mukaan mukavissa, muutaman suuren kustantajan hallitsemissa uomissaan 90-luvun lamaan saakka. Varsinkin modernismin nousun aikaan kirjallisen maun määritti Suomessa kourallinen kivikovia toimijoita. Runouden harrastajalla oli helppoa: "tuli vain seurata mitä nämä kustantamisen jättiläiset tekivät".
Nykyään runouden kenttä pienkustantamoineen ja runoyhteisöineen on moninainen ja siihen vihkiytymättömälle kenties pelottavankin villi. Parkko arvioi Fennican lukujen pohjalta, että Suomessa on 2000-luvulla ilmestynyt noin 500-600 runokokoelmaa vuodessa, ja siihen on laskettava päälle vielä kaikenlainen sähköinen julkaiseminen. Parkon kirja tulee tarpeeseen: kovin moni kaduntallaaja tuskin tietää kovin tarkasti, mitä ovat ntamo, Nihil Interit ja Helsinki Poetry Connection.
Tyyliltään Parkon kirja on erittäin helposti lähestyttävä ja jopa hauskalla tavalla yliasiallinen ja objektiivisuuteen pyrkivä. Itseensä hän viittaa tekstissä kolmannessa persoonassa. Keskeinen linjanveto kirjassa on, ettei Parkko tarjoa lukijalle otteita runoista vaan lataa tämän eteen kunkin tyylisuunnan osalta kattavan listan edustavista runoteoksista. Näin kirja on saatu pysymään tiiviinä, alle 200 sivussa.
***
Kiehtovin osa kirjaa on Parkon näkemys suomalaisen runouden kehityksestä toisen maailmansodan jälkeen. Parkko kytkee suomalaisen modernismin kansainvälisesti katsoen myöhäisen nousun erityisesti Ezra Poundin imagismiin ja T.S. Eliotin modernismiin, jotka juurtuivat Suomeen mm. sodan aiheuttamien reaktioiden takia. Suomenruotsalaiset tekijät olivat omaksuneet modernismin tosin jo selvästi aiemmin. Suomalainen modernismi hakkasi poikki ennen sotia vallinneet mitan ja rytmin vaatimukset ja keskittyi arkiseen, keskeislyyriseen ja taloudelliseen kuvallisuuteen, joka uskoi sanan ja todellisuuden yhteismitallisuuteen. Kuvat toimivat joko tunteiden symbolisina vastineina tai olivat äärimmillään vain sitä mitä olivat – todellisuudesta napattuja otoksia.
60-luvulla Suomessa nousi yhteiskunnallisuus ja amerikkalainen puheenomainen beat-runous rantautui Suomeen, 70-luvulla tuli luontorunous, ja 80-luvulla modernismin perintö alkoi Parkon mukaan ajautua umpikujaan. 1990-luvulla vakava uudistamistyö alkoi nuorivoimalaisten, rytmisestä puherunoudesta kiinnostuneiden tekijöiden ja koherentin puhujan asemaa horjuttavien postmodernistien haastaessa modernismin keskeiset periaatteet vanhentuneina. 2000-luvun proosarunouden renessanssi on käyty hyvin läpi, samoin kokeellisemmat suuntaukset lettrismistä digitaaliseen runouteen. Samalla Parkko toteaa, että myös modernismin perintö elää erittäin vahvana Suomessa erityisesti valtavirtarunoudessa.
Parkko päätyy varsin tuttuun ja toiveita herättävään johtopäätökseen: suomalainen runous on sekä kustantamisen että tekemisen näkökulmasta monimuotoisempaa ja hedelmällisempää kuin koskaan:
Suomalainen runouden kustantaminen lillui Parkon mukaan mukavissa, muutaman suuren kustantajan hallitsemissa uomissaan 90-luvun lamaan saakka. Varsinkin modernismin nousun aikaan kirjallisen maun määritti Suomessa kourallinen kivikovia toimijoita. Runouden harrastajalla oli helppoa: "tuli vain seurata mitä nämä kustantamisen jättiläiset tekivät".
Nykyään runouden kenttä pienkustantamoineen ja runoyhteisöineen on moninainen ja siihen vihkiytymättömälle kenties pelottavankin villi. Parkko arvioi Fennican lukujen pohjalta, että Suomessa on 2000-luvulla ilmestynyt noin 500-600 runokokoelmaa vuodessa, ja siihen on laskettava päälle vielä kaikenlainen sähköinen julkaiseminen. Parkon kirja tulee tarpeeseen: kovin moni kaduntallaaja tuskin tietää kovin tarkasti, mitä ovat ntamo, Nihil Interit ja Helsinki Poetry Connection.
Tyyliltään Parkon kirja on erittäin helposti lähestyttävä ja jopa hauskalla tavalla yliasiallinen ja objektiivisuuteen pyrkivä. Itseensä hän viittaa tekstissä kolmannessa persoonassa. Keskeinen linjanveto kirjassa on, ettei Parkko tarjoa lukijalle otteita runoista vaan lataa tämän eteen kunkin tyylisuunnan osalta kattavan listan edustavista runoteoksista. Näin kirja on saatu pysymään tiiviinä, alle 200 sivussa.
***
Kiehtovin osa kirjaa on Parkon näkemys suomalaisen runouden kehityksestä toisen maailmansodan jälkeen. Parkko kytkee suomalaisen modernismin kansainvälisesti katsoen myöhäisen nousun erityisesti Ezra Poundin imagismiin ja T.S. Eliotin modernismiin, jotka juurtuivat Suomeen mm. sodan aiheuttamien reaktioiden takia. Suomenruotsalaiset tekijät olivat omaksuneet modernismin tosin jo selvästi aiemmin. Suomalainen modernismi hakkasi poikki ennen sotia vallinneet mitan ja rytmin vaatimukset ja keskittyi arkiseen, keskeislyyriseen ja taloudelliseen kuvallisuuteen, joka uskoi sanan ja todellisuuden yhteismitallisuuteen. Kuvat toimivat joko tunteiden symbolisina vastineina tai olivat äärimmillään vain sitä mitä olivat – todellisuudesta napattuja otoksia.
60-luvulla Suomessa nousi yhteiskunnallisuus ja amerikkalainen puheenomainen beat-runous rantautui Suomeen, 70-luvulla tuli luontorunous, ja 80-luvulla modernismin perintö alkoi Parkon mukaan ajautua umpikujaan. 1990-luvulla vakava uudistamistyö alkoi nuorivoimalaisten, rytmisestä puherunoudesta kiinnostuneiden tekijöiden ja koherentin puhujan asemaa horjuttavien postmodernistien haastaessa modernismin keskeiset periaatteet vanhentuneina. 2000-luvun proosarunouden renessanssi on käyty hyvin läpi, samoin kokeellisemmat suuntaukset lettrismistä digitaaliseen runouteen. Samalla Parkko toteaa, että myös modernismin perintö elää erittäin vahvana Suomessa erityisesti valtavirtarunoudessa.
Parkko päätyy varsin tuttuun ja toiveita herättävään johtopäätökseen: suomalainen runous on sekä kustantamisen että tekemisen näkökulmasta monimuotoisempaa ja hedelmällisempää kuin koskaan:
"Monet runouden jämähtäneet konventiot – niin kirjallisuusmaailmassa kuin runouden kirjoittamisessakin – ovat purkautuneet ja muokkautuneet viimeisten vuosikymmenien aikana. Runous on nyt jatkuvassa murrostilassa, joka synnyttää lajille luonteenomaisen jatkuvan kamppailun hyvästä ja tuoreesta runoudesta."Yksi pysyy: hyvää bisnestä runoudesta tuskin tulee koskaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti