Houellebecqin islamilainen Ranska – satiiri, provokaatio, dystopia?

Ranskalainen Michel Houellebecq on esikoisromaanistaan "L'extension du domaine de la lutte" lähtien tullut tunnetuksi keski-ikäisten miesten sisäisen tyhjyyden tulkkina. Hänen henkilöidensä elämä on tarkoituksetonta harhailua maailmassa, jossa länsimaisten liberaalidemokratioiden julistama valistuksen ja humanismin perintö on korvautunut pornolla ja kaupallisen kulttuurin katkeamattomalla kuvavirralla. Rakkaus ja aito yhteisöllisyys ovat hänen maailmassaan häviäviä välähdyksiä, jotka lopulta vain lisäävät lopulta yksinäisyyteen tuomittujen ihmisten kärsimystä ja tuskaa. 

Romaani ja runokokoelma toisensa jälkeen Houellebecq raaputtaa ihmisvihaa tihkuvilla kärjistyksillään nykymenosta esiin irvokkaan karikatyyrin voimansa ja suuntansa menettäneestä sivilisaatiosta. Kuten yhdessä aiemmassa postauksessani kirjoitin, olennaista ei ole se, onko todellisuus niin synkkä kuin Houellebecq esittää (ei se ole) vaan se, että hänen edustamansa “masentuneen selvänäköisyys” (lucidité des dépressifs), tai kuten hän itse on sanonut, "depressionismi", auttaa lepsumpaakin lukijaa näkemään inhorealistisessa valossa myös ne kulttuurimme ja ihmisyyden vastenmieliset, surulliset ja naurettavat piirteet, jotka virallinen optimismi lakaisee maton alle.

Lisäksi, kenties siksi että Houellebecqin hämmentävän yksinkertaisiin virkkeisiin kiedottu hyperbola kääntyy ennakkoluulottoman lukijan katseen alla lohduttavaksi, jopa viihdyttäväksi satiiriksi, yllättävän suuret lukijajoukot ovat ottaneet ranskalaisen omakseen ympäri maailmaa. Piti hän siitä tai ei, Houellebecqistä on kasvanut vuosien mittaan eräänlainen narri, jonka tuomiopäivän ennustuksia odotellaan vesi kielellä paitsi Ranskassa myös laajasti sen ulkopuolella.

***

Uudessa romaanissaan ”Soumission” eli "Alistuminen" (Flammarion 2015, tulossa suomeksi lokakuussa) Houellebecq piirtää kuvan Ranskasta vuonna 2022, jolloin maan presidentiksi nousee "Muslimiveljeskuntaa" edustava fiktiivinen Mohammed ben Abbes. Kohtalon ivaa on, että juuri romaanin ilmestymispäivänä, 7.1.2015, islamistiterroristit hyökkäsivät Pariisissa satiirilehti Charlie Hebdon toimitukseen ja tappoivat monta tunnettua pilapiirtäjää. Tuoreimman Charlie Hebdon kannessa komeili – kukapa muukaan kuin ennustajaeukoksi kuvattu Michel Houellebecq, joka on aiemmin ollut jopa oikeudessa islamia kritisoivien lausuntojensa takia.

Hieman maagisista realisteista muistuttavalla tavalla "Soumission" kuvittelee, romaanihenkilöiden keskusteluihin upotettua makroperspektiiviä hyödyntäen, miten "Muslimiveljeskunnan" valtaannousu tapahtuu ja mitä siitä seuraa. Houellebecq näyttää, miten samat voimat jotka nyky-yhteiskunnassa määräävät, siis seksi, raha ja opportunismi, asettuvat saumattomasti uuden regiimin tueksi. Pian myös äärioikeisto ja sosialistit ymmärtävät jakavansa monissa asioissa uuden johtajan näkemyksen maltillisen konservatiivisesta yhteiskunnasta, jossa sukupuoliroolit palaavat kunniaan, työttömyys häviää, ääriliikkeet hiljenevät ja suuryhtiöiden valta korvautuu pienten perheyritysten esiinnousulla. Vanhat puolueet voivat vain hämmästellä, miten poliittisesti superlahjakas presidentti onnistuu esittämään kaikki uudistuksensa vaikuttamatta reaktionääriltä, herättämättä oikeastaan minkäänlaista vastarintaa. Ja niin alkaa matka kohti uudenlaista Ranskaa, peräti uudenlaista Eurooppaa, uutta etelään kurkottavaa Rooman imperiumia! 

Tapahtumat kerrotaan positiivisen ja välinpitämättömän välillä huojuvalla, välillä jopa Camus'n Meursaultista muistuttavalla sävyllä, mikä lisää kirjan satiirista tehoa. Kaikki päättyy päähenkilön seesteiseen visioon uudesta elämästä islamiin kääntymisen jälkeen, yksinäiseen lauseeseen muuten tyhjällä sivulla: 

"Je n'aurais rien à regretter." ("Minä en jäisi kaipaamaan mitään.")


***

Kuten muissakin romaaneissaan, Houellebecq yhdistää "Soumissionissa" yksilökritiikin ja yhteiskuntakritiikin sekä ankkuroi teoksensa vankasti länsimaiseen filosofiseen ja kirjalliseen perinteeseen. (On melko varmaa, että jos asiat olisivat niin huonosti kuin Houellebecq väittää, hänen kirjojaan ei lukisi kukaan.)

"Soumissionin" päähenkilö on varhaiskeski-ikäinen, perheetön kirjallisuudentutkija ja yliopisto-opettaja, joka elää jo Houellebecqin aikaisemmista kirjoista tuttua, kliinisen välinpitämättömyyden, television ääressä lämmitettävien mikroruokien, television ja satunnaisten seksisuhteiden värittämää tyhjää ja yksinäistä elämää. Päähenkilö on erikoistunut 1800-luvun loppupuolella pääteoksensa julkaisseeseen dekadenttikirjailija Joris-Karl Huysmansiin, jonka ajatukset ja elämäntarina muodostavat romaanin tapahtumien kehyksen. (Nuorta) Huysmansia ja Houellebecqiä yhdistää mm. vahva viehtymys Arthur Schopenhauerin pessimismiin sekä konservatiivinen asenne, jota Antti Nylén on kutsunut Huysmans-suomennoksensa esipuheessa antimoderniudeksi.

(Suomessa Huysmans tunnetaan erityisesti romaanistaan "Vastahankaan" (suom. ja edellä mainittu esipuhe Antti Nylén), jossa eksentrinen ja ihmisiä vihaava dandyhahmo des Esseintes vetäytyy Pariisin liepeille yksinäisyyteen ja elää huikaisevan runsaiden taidekuvitelmiensa, hermosairautensa ja syvän pessimismin vallassa, hapuillen kohti kääntymystä katolilaisuuteen, mutta joutuu lopulta lääkärin määräyksestä palaamaan takaisin ihmisten pariin.)

"Muslimiveljeskunnan" valtaannousu, joka hallitsee romaanin ensimmäistä puoliskoa, tarkoittaa päähenkilölle ensin pakoa Pariisista sisällissodan pelossa ja lopulta työn menetystä – yliopistoissa saavat opettaa vain muslimit – jota kompensoi kuitenkin runsaskätinen eläke. Myös orastava rakkaus juutalaisen ja erityisen hyväpakaraisen opiskelijan kanssa päättyy (niin kuin sen Houellebecqin maailmassa on väistämättä päätyttävä), kun nuori Myriam pakenee perheensä kanssa Israeliin. Hameet lyhenevät kaduilla, mutta prostituoitujen palvelut sentään jatkuvat ennallaan.

Itsemurha-ajatukset nousevat esiin ja yksinäisyys syvenee. Taustalla soi Huysmans, hänen "kääntymyksensä aiheuttamat kärsimykset ja epäilykset, hänen epätoivoinen halunsa päästä osalliseksi riitistä." Ratkaisuna ongelmiinsa päähenkilökin näkee pyrkimyksen pyhyyteen, mihin itsekkäämmät motiivit, yhteiskunnallinen status, raha ja "Muslimiveljeskunnan" sallima moniavioinen elämä yhtyvät tietenkin saumattomasti. Ja niin, pitkän kilvoittelun jälkeen, Huysmans-asiantuntemuksen ja vanhojen ystävien suosiollisella vaikutuksella päähenkilömme on valmis voittamaan ennakkoluulonsa ja astumaan uuteen elämään. Jopa Huysmansin todellisen ongelman hän alkaa nähdä uudessa valossa, mikä entisestään vahvistaa häntä päätöksessään. Ja koska Houellebecq pääsee lyömään tuskissaan kituvaa kotimaatansa uudella ja pelottavalla absoluutilla, kirjailija saa päättää romaaninsa ilvehtivään duurisointuun.

***

Paris Review'n haastattelussa Houellebecq kuvailee kirjaansa "poliittiseksi fiktioksi", ja vaikka hän tunnustaakin nopeuttavansa historiaa, hän vakuuttaa pitävänsä skenaariotaan viime kädessä realistisena: paluu uskontoon on hänen mukaansa edessä, muodossa tai toisessa. Houellebecqin mukaan kirjan piti alun perin olla kuvaus Huysmans-tutkijan kääntymyksestä katolilaiseksi – tätä päähenkilö yrittääkin kirjan puoliväliin sijoittuvassa musta madonna -kohtauksessa – mutta Houellebecq ei omien sanojensa mukaan pystynyt kirjoittamaan sellaista kirjaa. Hän kuitenkin kiistää provosoivansa, siinä mielessä että kirjoittaisi puhtaasti ärsyttääkseen jotain mihin ei usko, ja erottautuu haastattelussa toisen ranskalaisen kohukirjan, Éric Zemmourin "Le suicide français'n" alarmistisista islamisaatio- ja Eurabia -uhkakuvista. Hän myös toteaa, että Ranskan islamisaatiosta puhutaan jo mediassa niin paljon, ettei hänen kirjansa vaikuta asiaan mitenkään. Silti hänen on omasta mielestään kirjoitettava juuri siitä mistä kaikki puhuvat muutenkin, koska hän kuuluu omaan aikaansa.

Juuri tällaiset älylliset kuperkeikat sekä vilpittömyyden ja täydellisen keinotekoisuuden välillä heilahtelevat asennot tekevät Houellebecqistä niin rakastettavan: kun "Soumissionin" päähenkilö sanoo, että ranskalaisten intellektuellien ei ole koskaan kuulunutkaan olla vastuullisia, että heille on aina annettu anteeksi flirttailu kaikenlaisten ääri-ideologioiden kanssa, en voi olla ajattelematta että kertojan takana hääräilevä kirjailija puhuu samalla myös itsestään.

***

Houellebecqin uutuus ei varmastikaan ole suurta ja loppuun hiottua romaanitaidetta. Välillä tarinan kuljetus tökkii ja kerrontaa rasittavat paikoin ärsyttävän pitkät, keinotekoisesti erilaisten kulissimaisten sivuhenkilöiden suuhun pistetyt poliittis-filosofiset jorinat (myös yksi hänen tavaramerkeistään...). Yhteiskunnalliselle alueelle kurkottaessaan Houellebecq sortuu monin paikoin epäuskottavuuksiin ja epätarkkuuksiin, joita en käy tässä tarkemmin erittelemään.

Mutta "Soumissionin" arvo onkin juuri edellä mainitun kaltaisessa vastuuttomassa leikillisyydessä, jossa kuitenkin on enemmän kuin ripaus mahdollista, jotain joka kuuluu aikaamme, ehkä kaikkiin aikoihin. Jo pelkästään Libérationin päätoimittaja Laurent Joffrinin lausuma, että kirja "ylevöittää Front Nationalin ideat" ja että "sen myötä laitaoikeiston ideat nousivat – tai tekivät paluun – vakavasti otettavaan ranskalaiseen kirjallisuuteen", osoittavat että kirja kannatti julkaista. Houellebecq herättää toki aggressioita, siksikin että hänellä on takanaan erittäin epäkorrekteja islam-lausuntoja (ks. tästä Tommi Melenderin postaus), mutta minusta Joffrinin näkemykset eivät anna kovin korkeaa kuvaa esittäjänsä fiktionlukutaidoista.

Jos "Soumissionia" nimittäin lukee fiktiona, se altistaa lukijan omille ennakkoluuloilleen, leikkii poliittisen korrektiuden rajoilla Charlie Hebdon tapaan ja synnyttää mielessä aikamoisia ajatusleikkejä (ks. New Yorkerin Adam Gopnikin artikkeli, jossa "Soumissionia" käsitellään tällaisena hypoteettisena satiirina). Kirja on todellakin kiinni ajassa, ja samalla Euroopan parhaissa intellektuaalisissa perinteissä, ja kuluu suurten lukijajoukkojen käsissä kymmenissä maissa. Tehkää perässä!

Eikä "Soumission" ole pelkästään poliittista fiktiota. Sen pinnan alla pilkottaa vahvaa houellebecqiläistä sukunäköä, joka saa aikaan runsain määrin epäsopivia naurunpärskähdyksiä. Päähenkilön psykopaattisen väinpitämätön reaktio äitinsä kuolemaan, nuori arabiprostituoitu nuolemassa päähenkilön kiveksiä, kauhistus luostarielämän suurimman rajoituksen eli huoneen katosta kiiluvin silmin katsovan palovaroittimen edessä, ja lopulta tarkoituksellisen ontuvasti sentimentaalis-uskonnolliseksi verhottu fantasia täydellisesti alistuneista ja ammattimaisen avioliitontekijän huolella valitsemista muslimivaimoista palvelemassa elämäänsä kyllästyneen mikroaterian lämmittäjän moninaisia maallisia tarpeita: taattua Houellebecqiä.