Kuka on Antoine Doinel?

Les aventures d'un geek littéraire sur les
traces d'Antoine Doinel.

Kaikki tietävät ranskalaisen elokuvan uuden aallon kuninkaan François Truffaut’n (1932 – 1984), mutta hänen fiktiivinen alter egonsa Antoine Doinel on ainakin Suomessa varsin vähän tunnettu hahmo. Antoine seikkailee Jean-Pierre Léaudin ruumiillistamana kaikkiaan neljässä pitkässä ja yhdessä lyhyessä Truffaut'n elokuvassa, joista selkeästi tunnetuin on ensimmäinen, "400 kepposta" (Les 400 coups, 1959). Kepposten lisäksi viisikosta voi oikeasti hyväksi elokuvaksi sanoa kolmatta, "Varastettuja suudelmia" (Baisers volés, 1968), joka onkin kerrassaan ihastuttava klassisine peilikohtauksineen, viinikellarisuudelmineen, psykologisesti monimielisine yksityisetsivätoilailuineen, pomon vaimoineen ja sadetakkimiehineen. Kyllä ne muutkin menettelevät, ja ennen kaikkea, koska viimeinen Doinel-elokuva ”Rakkaus karkuteillä” ilmestyi 1979, katsoja pääsee seuraamaan Antoinen kasvua kurittomasta teinipojasta kurittomaksi kolmekymppiseksi.

Luojansa ja esittäjänsä kanssa monimutkaisessa vuorovaikutuksesssa olevassa Doinelissa on myös kirjallista mielenkiintoa, ja tämä postaus keskittyykin Truffaut'n ja Doinelin persoonien erojen ja samankaltaisuuksien tutkiskeluun. Elokuvallista analyysia ei ole luvassa. Doinelin kirjalliseen sielunelämään perehtymistä helpottaa, että elokuvien käsikirjoitukset ryyditettynä alustavilla suunnitelmilla ja synopsiksilla on julkaistu Ramsayn elokuvapokkarisarjassa otsikolla "Les Aventures d'Antoine Doinel", tosin teosta on vaikea löytää enää mistään kohtuulliseen hintaan (KAVI:n kirjastossa on yksi kappale). 

***

Antoine Doinel sai alkunsa, kun teini-ikäinen Truffaut otti tavakseen paeta kurjaa arkielämäänsä ja vanhempiensa taholta kokemaansa jatkuvaa hylkimistä elokuvien pariin ("Minne pentu laitetaan?" kysyivät myöhemmin Antoine Doinelin vanhemmat "400 kepposessa"). Päivä toisensa jälkeen hän istui Pariisin hämyisissä elokuvateattereissa syyllisyyden aiheuttamista vatsakrampeista kärsien ja tajusi pikku hiljaa pitävänsä enemmän elämän heijastuksesta kuin elämästä itsestään. Teini-ikäinen Truffaut piti kunnia-asianaan nähdä kolme elokuvaa päivässä ja lukea kolme kirjaa viikossa. Kaksikymppisenä hän oli nähnyt yli 2000 elokuvaa ja tutustunut sellaisiin nuoriin elokuvahulluihin kuin Jacques Rivette, Claude Chabrol, Éric Rohmer ja Jean-Luc Godard. Rakkaus kirjoihin taas tuli näkymään monella tavalla hänen tulevassa tuotannossaan monituisina intertekstuaalisuuksina ja useampina romaanifilmatisointeina.

Monien mutkien ja kohellusten jälkeen varsin suorasukainen ("hulluksi tullut hyttynen"),  parikymppinen Truffaut pääsi kirjoittamaan arvovaltaiseen “Cahiers du cinémaan”, suurelta osin siksi että kuuluisa kriitikko André Bazin otti hänet suojatikseen, melkein pojakseen. Isälle Truffaut'lle olikin tarvetta: hän oli saanut tietää, ettei kaikelle muulle paitsi vuorikiipeilylle makoisasti nauranut Roland Truffaut ollutkaan hänen todellinen isänsä, vaan hänen äitinsä opiskeluaikoinaan raskaaksi tehnyt juutalainen hammaslääketieteen opiskelija Roland Lévy, johon François ei koskaan uskaltanut tutustua ("Where is ze father", englanninopettaja kysyy "400 kepposessa").

Cahiers'ssa 22-vuotias Truffaut julkaisi poleemisen, pitkään hiotun ja kuuluisaksi tulleen artikkelinsa “Une certaine tendance du cinéma francais", jossa hän hyökkäsi vakiintuneita ranskalaisia elokuvantekijöitä ja heidän ”psykologista realismiaan” vastaan, aiheuttaen valtavan kohun. Truffaut tuomitsi perinteisten tekijöiden onnettomat romaaniadaptaatiot, heidän elokuviensa pakotetun ylitaiteellisuuden ja ihmisten kuvaamisen sellaisina kuin heidät oli totuttu esittämään vanhoissa elokuvissa. Kiinnostavasti Truffaut asettui vastustamaan myös "taidetta taiteen vuoksi" sekä taiteen valjastamista (erityisesti vasemmistolaisten ja uskonnonvastaisten) poliittisten tarkoitusperien palvelukseen. Tämän johdosta hänet leimattiin konservatiiviksi, jopa fasistiksi, ja hän lopulta ajautui törmäyskurssille militanttiin vasemmistolaisuuteen hurahtaneen Jean-Luc Godardin kanssa, tavalla joka ei kirjallisuuden ystävälle voi jollain tavalla olla tuomatta mieleen Albert Camus'n ja Jean-Paul Sartren välirikkoa.

Vanhojen tekijöiden edustaman “laadun perinteen” käsikirjoittajavetoisuuden vastapooliksi Truffaut asetti auteurien elokuvat, joiden ilmaisun keskiössä on ohjaajan omaperäinen kädenjälki. Truffaut julisti, että auteurien estetiikassa olennaista oli "elämän kopiointi", yksinkertaisuus, aitous, omaelämäkerrallisuus (myöhemmin hän kuvaili omaa autofiktiivistä metodiaan termillä "vérification par la vie"). Aiheeksi kävivät aivan hyvin nuoruuden sairaus, avioituminen, matkakertomukset, mikä tahansa arkinen asia henkilökohtaisen seikkailun ja heittäytymisen eetoksella kerrottuna, tekijän omalla uniikilla "sormenjäljellä" varustettuna.

Truffaut'n elämäkertureita de Baecque & Toubianaa vapaasti mukaillen nuoren Truffaut'n henkilökohtaisen elämän johtotähdiksi tuli puolestaan kolme keskenään ristiriitaista prinsiippiä: tuli pysytellä omissa oloissaan ja kaukana yhteiskunnan melskeestä, sylkeä heidän haudoilleen ja tulla hyväksi ihmiseksi. Käytännön sovelluksina nuori ja itseinhoon taipuvainen kapinallinen näki lintsaamisen, jästipäisen itsenäisyyden, aktiivisen kapinan vanhempia ja passiivisen järjestelmää ja valtaapitäviä vastaan sekä tinkimättömän itseoppineisuuden. 

***

Tämänkaltaisista elokuvallisista ja henkilökohtaisista eväistä Truffaut kypsytteli omaelämäkerrallista pitkää esikoistaan ”400 kepposta". Kepposten tekeminen alkoi toden teolla kesäkuussa 1958, kun rahoittajaksi järjestyi kätevästi tuoreen Madeleine-vaimon elokuvamagnaatti-isä. Truffaut työskenteli ystävänsä Marcel Moussyn kanssa siirtämällä lapsuudenkokemuksiaan 50-luvulle, perehtymällä kasvatuspsykologiseen kirjallisuuteen ja käyttämällä apunaan lapsuuden sydänystäväänsä Robert Lachenayta, joka kummittelee lopullisessa elokuvassa Antoinen parhaan ystävän Renén hahmossa mutta myös osana Antoinea. Syntyi vahvasti aihevetoinen käsikirjoitus, jonka omakohtaisen tematiikan Antti Alanen summaa ”Elokuvan hengenveto” -kirjan Truffaut-artikkelissa:

"Vaikean lapsuuden, sosiaalisen ulkopuolisuuden, arkuuden ja tietyn kapinallisuuden yhteisestä kokemuksesta kasvoi erityinen fiktio ei-toivotusta, yksinäisestä, syntymästään saakka laiminlyödystä lapsesta, joka herää tietoisuuteen maailman epäoikeudenmukaisuudesta, oman paikan ja minuuden tarpeesta sekä seksuaalisuudestaan."

Truffaut haastatteli lehti-ilmoituksen perusteella kymmeniä nuoria Antoinen rooliin ja ihastui heti Jean-Pierre Léaudiin, joka tosin osoittautui esikuvaansa eloisammaksi temppuilijaksi, eikä todellakaan ollut mikään lukutoukka. Doinelin hahmoa muutettiin hänen luonteensa suuntaan, jolloin sekoitus oli valmis: kourallinen Truffaut'ta, aimo tujaus Léaudia ja ripaus Lachenayta. 

Kuten tiedetään, "400 kepposesta" tuli valtava menestys, mikä kertoo siitä, ettei yllä olevan kaltainen analyyttis-ryppyotsainen summaus, niin totta kuin se jollain tavalla onkin, ollenkaan riitä kertomaan millaista hilpeyttä, tarkkanäköisyyttä, lempeyttä, vapautta, huumoria, ironiaa ja kauneutta Truffaut onnistui vangitsemaan ensimmäiseen pitkään elokuvaansa. Ensimmäisen Doinel-elokuvansa ansiosta Truffaut rikastui, palkittiin Cannesissa, nousi uuden aallon airueeksi ja aloitti lukemattomat syrjähyppynsä monituisten elokuviensa naistähtien (oikeasta melkein kaikkien!) kanssa. "Laadun perinteen” edustajat kritisoivat häntä nousukkuudesta, appensa rahoilla toimimisesta ja periaatteidensa myymisestä. Vanhempiensa suuntaan elokuvansa autofiktiivisistä herkkyyksistä hyvin tietoinen Truffaut toimi ennen kepposten julkistamista varsin tökerösti, jätti yhteydenpidon eikä edes kertonut heille esikoisensa Lauran syntymästä. Vanhempien reaktio lehtijuttuihin olikin murhaava, elokuvaa he eivät edes halunneet nähdä. Suhteet palasivat jonkinlaisiksi Janine-äidin kanssa, jolle François tunnusti vuonna 1963: 

"Teen työtä josta pidän, täydellisesti, ainoaa mahdollista minulle, mutta se ei tee minua onnelliseksi. Olen surullinen, äiti, erittäin usein niin surullinen."

Mitä tuo suru oikein oli? De Baecquen ja Toubianan mukaan Truffaut alkoi ajan myötä nähdä itsessään ristiriitaisen kaksoispersoonan: toisaalta hänellä oli menestyvän journalistin ja luomisvoimaisen elokuvantekijän, kyltymättömän naistenmiehen, rikkaan elokuvatuottajaporvarin fasadi, jonka takaa todellisen isän paljastumisen myötä löydetty ”sisäinen juutalainen" uhkasi jatkuvasti tunkeutua esiin ja paljastaa hänen todellisen persoonallisuutensa. Hän piti itseään onnettoman lapsuuden haavoittamana aikuisena, miehenä joka ei voinut olla rakastamatta naisia kaikesta kokemastaan syyllisyydestä huolimatta, yksinäisenä ihmisenä joka oli ikuisesti paossa yhteiskuntaa, sen marginaalissa kaikesta saavutetusta tunnustuksesta huolimatta. 

Antoine Doinelissa voi nähdä Truffaut’n sellaisena kuin hän kenties olisi ollut ilman taidettaan ja menestystään. Niillä Truffaut pystyi oikeuttamaan luonteensa heikkouksia toisin kuin mitättömyydessä taapertava Antoine, joka pysyi koko viisi elokuvaa kestäneen olemassaolonsa henkisesti kehittymättömänä, vastuuttomana, oikeastaan aika mahdottomana ihmisenä, olkoonkin ettei häntä kohtaan voi olla tuntematta sympatiaa, olkoonkin että hänessä ainakin hyvällä tahdolla voi nähdä jonkinlaista sopeutumista, ehkä kypsymistäkin. 

Vuonna 1970, 11 vuotta kepposten ja kaksi vuotta "Varastettujen suudelmien" jälkeen, kun Truffaut'sta oli tullut varsin hukassa olleen Léaudin suojelija, lähes adoptioisä, Truffaut kuvaili Antoinea näin: 

”Antoine Doinel ei ole mikään esimerkillinen henkilö, hän on juonikas, hänellä on charmia jota hän käyttää hyväkseen, hän valehtelee paljon ja salaa vielä enemmän, haluaa rakkautta enemmän kuin hänellä itsellään on sitä antaa...”  

Ei ole liioiteltua sanoa, että Truffaut pyrki Doinelin kautta pitämään kiinni nuoren François’n kolmesta prinsiipistä, samalla kun Truffaut antoi Léaud'n osuuden kasvaa Antoinessa huomattuaan kuinka suurta sympatiaa Léaud herätti katsojissa. Loppuun asti Truffaut’lle oli olennaista, että Antoinen elämän sai ikuisesti mahtumaan ovenkarmien rajaamaan lähiotokseen tai kivitalon sisäpihan naapuridraamaan, autenttiseen ja kaikessa arkisuudessaan loputtoman monisyiseen elämään sivussa yhteiskunnallisista pintakuohuista ja kivienheittelystä. Kuvion rikkoo oikeastaan vain se, että saagan 1979 ilmestyneessä Doinel-saagan viimeisessä osassa saadaan nähdä Doinelin julkaisseen (tietenkin omaelämäkerrallisen) romaanin "Les salades de l'amour”, jota hän jo ”Nuoressaparissa” (Domicile Conjugal, 1970) kuumeisesti työsti. 

*** 

Luulin ainakin hetkiseksi ymmärtäväni jotain Truffaut’n sisäisestä ristiriidasta ja siitä miksi hän tarvitsi Antoine Doinelia, kun luin alle siteeraamiani Antti Alasen sanoja ja ajattelin samaan aikaan aivokasvaimeen kuolemassa olevaa auteuria, joka asettui viimeisiksi kuukausikseen Antoinen vaimon Christinen tapaan loputtoman ymmärtäväisen ex-vaimonsa Madeleinen hoiviin yksinäisyyttä paetakseen. Madeleinen luona Truffaut ryhtyi lukemaan kirjallisten sankareidensa tekstejä kuolemasta ja kirjoitti lapsuudenystävälleen Robert Lachenaylle, etteivät "murrosiän formatiiviset vuodet koskaan unohdu”. Kun he tapasivat ennen Truffaut'n kuolemaa, he halasivat toisiaan ensimmäistä kertaa elämässään.

"… Antoine voidaan nähdä Truffaut'n minäkuvan terapeuttisena heijastumana, jossa ohjaajalla itsellään on isän rooli: hän terapoi lasta itsessään Léaud'n välityksellä. Antoine on Peter Pan -hahmo, poika joka ei halua kasvaa aikuiseksi, niin kuin hänen vaimonsa ja naisystävänsä yhä uudelleen joutuvat toteamaan. Kompromissien maailmassa Antoine tavoittelee ehdotonta, hän ei väsy elättelemästä mahdottomia haaveita ja etsimästä täydellistä naista pudotakseen kerta toisensa jälkeen arkeen ja romanssin nopeasti ohikiitäneiden hetkien jälkeiseen melankoliaan. Nostalgia, kadonneen tai tavoittamattoman onnen kaipuu tekee sarjan mittaan vähitellen tilaa näkemykselle, että romanttiset ihanteet on sovitettava inhimillisiin mittoihin. Tämän "todellisuusperiaatteen" rinnalla Truffaut yhtä kaikki hellii lasta itsessään eikä vältä esittämästä Antoinen "lapsellisuutta" myös myönteisenä voimavarana: Antoinen tapa väistää ja rikkoa aikuisuuden normeja, vastuuta ja "kypsiä ihmissuhteita", yleensä sopeutumista yhteiskuntaan, työhön ja "urakehitykseen", sisältää elämän kipinän ja kapinan siemenen kyseenalaistaessaan "lapsuuden" ja "aikuisuuden" malleja, jotka eivät ota huomioon aikuisessa asuvaa lasta ja lapsessa asuvaa aikuista. "Kun nyt hylkään Antoinen 33-vuotiaana", Truffaut lausui 1979, "se johtuu siitä, että kokemukseni mukaan en koskaan pysty sopeuttamaan häntä yhteiskuntaan ja tekemään hänestä aikuista."

***

Postaus perustuu seuraaviin kirjoihin ja niiden herättämiin ajatuksiin:

Sakari Toiviainen (toim.): Elokuvan hengenveto: Ranskan uusi aalto ja sen perintö (1995)

François Truffaut: Les aventures d'Antoine Doinel (1987)

Antoine de Baecque, Serge Toubiana: François Truffaut (1996)

Peter Graham (ed.): The French New Wave: Critical Landmarks (2009)

(Mainittakoon vielä, että Doinelin ja hänen fiktiivisen romaaninsa inspiroimana Élisabeth Butterfly julkaisi 2004 kummallisen kirjan ”Le Journal d’Alphonse”, joka esiintyy Doinel-saagan kuudentena, Antoinen ja Christinen pojan Alphonsen elämää käsittelevänä käsikirjoituksena ja sen pseudodokumentoituna kommentaarina. Kyseistä kirjaa voi suositella vain hardcore-faneille...).