keskiviikko 23. syyskuuta 2015

R & A -spesiaali: The End of the Tour

Miltä kuulostaisi elokuva, jossa Rolling Stonen toimittaja ja uraansa aloitteleva kirjailija David Lipsky tekee viisi päivää kestävää syvähaastattelua juuri "Infinite Jestin" (1996) julkaisseesta David Foster Wallacesta? Elokuva, joka perustuu Lipskyn haastattelutranskriptioista ja muusta materiaalista koostuvaan, pari vuotta Wallacen 2008 tapahtuneen itsemurhan jälkeen julkaistuun kirjaan "Although of Course You End up Becoming Yourself"?

Erittäin epäilyttävältä, ja samalla melkein liian hyvältä ollakseen totta, ajattelin etukäteen James Ponsoldtin ”End of the Tourista” (2015), jonka Rakkautta & Anarkiaa ystävällisesti oli ottanut ohjelmistoonsa ja josta sai nauttia yhdeksän euron korvausta vastaan Maximin kauniissa ja lievän itsetietoista samanmielisyyttä hyrisevässä salissa, asiaankuuluvasti ilman tekstityksiä. 


Vaikka "End of the Tourin" vaivaantuneisuuden ja kuumeisen soljuvuuden välillä upeasti liikkuva kirjallisuus/pop-kulttuuri/nyky-Amerikka/itseironia/älykködialogi – joka tiettävästi erittäin suureksi osaksi kumpuaa suoraan Lipskyn ysärinauhurissa pyörineiltä kaseteilta (todellisuusilluusio lisää homman kiinnostavuutta, kuten aina!) – on kirjallisuuden rakastajalle jo sinänsä lohtua ja lämmikettä suoraan suoneen, "The End of the Road" ei onneksi jää miksikään highbrow-kirjallisuusnörttien sisäpiirihymistelyksi vaan osoittautuu kaikin puolin hienoksi ja koskettavaksi draamaksi.

Se, että haastattelusession luonne asettaa kohtaamiselle ja siten elokuvalle ennalta sovitut ajalliset puitteet, luo miesten välisille keskusteluille ja ulkoisesti suhteellisen vähäeleisille tapahtumille yllättävän tukevan kehyksen. Mm. The Squid and the Whalesta ja Facebook-elokuvan Zuckerberg-roolista tutun Jesse Eisenbergin kutkuttavan kiusaannuttavasti esittämän Lipskyn yritys tavoittaa "todellinen" Dave Wallace suorastaan pursuaa ikiaikaisia teemoja; kollegiaalista kateutta, fanitusta, siihen liittyvää alemmuudentuntoa ja näyttämisenhalua, male-bondingia ja sen esittämistä, kilpailuhenkistä nokkelointia ja keskinäisessä älykkyydessä piehtarointia, aitoa ystäväksi pyrkimistä ja ammattillista kunnianhimoa, yritystä ymmärtää mitä on olla kuuluisa ja kaikkien ylistämä. Muutamassa päivässä Lipskyn pitäisi onnistua tuottamaan toimituksen johtoportaalle riittävän raflaava juttu huippuälykkäästä kirjallisesta nerosta, joka asuu, kirjoittaa ja opettaa hämärässä pikkukaupungissa, rakastaa koiria, pikaruokaa ja Alanis Morissetteä, osoittautuu taipuvaiseksi televisioriippuvuuteen ja syvään masennukseen, ja tunnetaan ammattinsa puolesta erikoiskyvystään leikkiä (tunne/kieli)rekistereillä ja pelottavan todentuntuisilla naamioilla übersuvereeniin tapaan. (Kiinnostavaa on, ettei Lipskyn juttua koskaan julkaistu, vaan haastattelumateriaali tosiaan julkaistiin kirjana Wallacen kuoleman jälkeen). 

Julkinen ja yksityinen, todellinen ja fiktio, aito ja falski sekoittuvat elokuvassa erittäin mehevästi ja monitahoisesti. Aivan erityisesti "The End of the Tour" onnistuu luotaamaan taidejulkisuutta ja taiteilijan ja hänen tuotantonsa välistä suhdetta, vieläpä tavalla, joka saa syystä tai toisesta suuren kirjailijan elämää tirkistelemään tulleen katsojan kiusallisen (itse)tietoiseksi siitä, kuinka erottamaton osa taidetta kaikki ulkotaiteellinen vouhotus itse asiassa on. Tässä se muistuttaa Asif Kapadianin tuoretta Amy Winehouse -dokumenttia, joka tosin aidon footagensa ansiosta vie tällaisiin projekteihin erottamattomasti kuuluvan "tirkistely ja sen samanaikainen moralisointi" -tematiikan vielä huomattavasti pidemmälle. 

Myös ihmissuhdesoppaa ja tarpeellisia inhimillisiä jännitteitä on annosteltu mukaan taiten. Elokuvan yleistunnelma heiluu jossain melankolis-sentimentaalisen hilpeyden paikkeilla, ja tuntuu päällisin puolin korostavan aidon yhteyden ja kommunikaation mahdollisuutta, asiaankuuluvan kyynisestä Amerikka-kritiikistä huolimatta. Mutta päähenkilönsä kenties syvimmän luonteenlaadun kannalta osuvasti elokuva muistuttaa, ettei tuo tunnelma sittenkään ole "totta". Lentokentällä matkalla Minneapolisin kirjapromotilaisuuteen Wallace muistuttaa Lipskyä, että "this is nice, this is not real". Ja kun Lipsky jo on lähdössä, ja Wallace on kaivanut vanhan Civicinsä lumen alta päästäkseen baptistikirkolle tansseihin, hän huikkaa läksiäissanoikseen "I'm not so sure you want to be me", ja kävelee jokseenkin hauraan näköisesti taloaan kohti. 

Mistä tuleekin mieleeni, että minulla on tapana liikuttua elokuvissa huomattavasti helpommin kuin kirjojen ääressä (varsinkin silloin, kun katselen lasteni seurassa lastenelokuvia, olivat ne miten juustoisia tahansa). "End of the Tourin" kanssa kävi niin, ehkä osin johtuen Maximissa velloneesta kuvitteellisesta heimotunteesta, että kun elokuvan ensi minuuteilla Lipskyn tyttöystävä (Anna Chlumsky, aivan oikein, Macaulay Culkinin ikimuistoinen vastanäyttelijä elokuvassa "Tyttöni mun") näytettiin makaamassa sohvalla järkälemäinen "Infinite Jestin" kovakantinen painos kädessään, syvästi innostuneena, alkoi silmien tienoilla tuntua jotain epämääräistä. Toisen kerran alkoi tuntua hankalalta, kun Wallacen villinpuoleiset koiraystävät herättivät Lipskyn tekijänkappaleita pursuavasta vierashuoneesta, jonka kirjailija hövelisti tarjosi toimittajan käyttöön jo vierailun ensimmäisenä iltana (seuraavaksi koirien herättämä toimittaja raahustaa keittiöön, ja Wallace toteaa aseistariisuvasti: ”Mi Pop-Tart es su Pop-Tart”.)

Ainoat mahdolliset varaukset "End of the Tourissa" liittyvät kai siihen, että Wallacen perikunta tuntuu amerikkalaislehtien mukaan paheksuvan sekä Lipskyn kirjaa että siitä tehtyä elokuvaa. Perusteena olen lukenut ainakin sen, että Wallace suhtautui kirjalliseen julkisuuteen ja erityisesti kirjailijoiden promokiertueisiin – joista yhden ympärillä Lipskyn haastattelusessio siis pyöri – kauhun ja halveksunnan värittämin tuntein, eikä siten olisi kannattanut tällaista projektia. Toinen pieni miinus voi olla se, ettei Wallacea esittävä Jason Segel aivan heijastele sitä ylimaallisen eksentristä älykkyyttä, jonka voi aistia Wallacen tv-haastatteluista, vaan vaikuttaa ehkä turhankin hömelöltä (homely) ja ylisympaattiselta normidudelta. Lipskyn kirjaa en ole lukenut, mutta olen kuullut väitettävän, että sen sivuilla puhuva DFW olisi lähempänä "todellista" esikuvaansa, jos sellaista nyt onkaan.

***

Wallacen itsemurhaa elokuva ei pyri "selittämään" ainakin kovin osoittelevasti, mikä minusta on positiivista (motiiveilla spekulointia on harrastanut mm. Wallacen kirjailijaystävä Jonathan Franzen New Yorkerissa). Toinen kiinnostava valinta on, että "Infinite Jest" jätetään tylysti sivuosaan. Sen sisältöä ja tyyliä avataan ainoastaan toteamalla, useampaan otteeseen, että Wallace oli halunnut tutkia Jestillä ennen muuta amerikkalaista yksinäisyyttä, ja että se hänen käsityksensä mukaan niin muodoin vedonnee erityisesti nuoriin nörttimiehiin. Katsojan mieleen jää kylläkin kaikumaan New York -lehden kritiikin lähes koomisen ylistävä alku, joka on erittäin onnistuneesti aseteltu elokuvan alkumetreille Wallacen neromyytin synnyn objektiiviseksi korrelaatiksi:

"Next year's book awards have been decided. The plaques and citations can now be put in escrow. With Infinite Jest, by David Foster Wallace — a plutonium-dense, satirical quiz-kid opus that runs to almost a thousand pages (not including footnotes) — the competition has been obliterated. It's as though Paul Bunyan had joined the NFL or Wittgenstein had gone on Jeopardy! The novel is that colossally disruptive. And that spectacularly good."
ps. en ole lukenut Infinite Jestiä kokonaan, mutta aion toki lukea, ja lukiessa sulkea epäolennaisina mielestäni "The End of the Tourin" mahdollisesti vihjaamat autofiktiiviset tulkintamahdollisuudet...

pps. Savukeitaalta on juuri ilmestynyt Ville-Juhani Sutisen toimittama antologia "Mitä David Foster Wallace tarkoittaa?", josta Tommi Melender kirjoittaa tuoreessa blogipostauksessaan, viitaten myös Lipskyn kirjaan. 

2 kommenttia:

  1. Olet saanut minulta Liebster-Awardin ja siihen liittyvän haasteen. Vastaa, jos jaksat.

    VastaaPoista
  2. Suuret kiitokset JJ, myös tuosta passuksesta "jos jaksat", en nimittäin yleensä koskaan jaksa. Lämmittää joka tapauksessa vanhaa mieltä!

    VastaaPoista