Maailma ei tarvitse enää yhtään uutta kirjablogia, mutta alan silti pitää sellaista. Syy on yksinkertainen: himolukijan on pakko julistaa rakkauttaan maailmalle ja työstää samalla lukukokemustaan jäsentyneempään muotoon. Blogissa molemmat asiat hoituvat siististi. Läheisiä ei tarvitse kuormittaa sekavilla horinoilla. Luetusta kirjasta jää jälki, johon voi palata. Tekstin julkisuus palvelee julistamisen tarvetta ja pakottaa edes jollain tavalla koherenttiin ilmaisuun. Sitä paitsi minulle kirjallisuudesta kirjoittaminen on luksusta, koska en tee sitä työkseni. En myöskään ole niin sanotusti piireissä, joten voin kirjoittaa mitä haluan.
Elämäni on ollut täynnä kirjoja lapsuudesta saakka. Lukioiässä muutuin nirsoksi. Tuolloin se johtui suurimmaksi osaksi snobismista, vanhemmiten aina vain vähemmän. Olen huomannut pitäväni kirjoista, jotka on kirjoitettu esteettiset päämäärät mielessä ja pää täynnä kysymyksiä ihmisenä olemisen kummallisuudesta (human condition on aika vastustamaton termi, koska se kuulostaa vähän sairaudelta. Ihmisen osa olisi kai paras käännös, mutta sehän on Hotakaisen kirjan nimi!). Pöydälleni päätyy siis enimmäkseen kaunokirjallisuutta ja esseistiikkaa. Niissä on vaikkapa filosofiaan verrattuna se hyvä puoli, että kunnolliselle ihmiselolle vieraat ja turhauttavat krumeluurit kuten logiikka tai argumentin muodollinen pätevyys voidaan unohtaa heti kättelyssä. Lisäksi tulee se julkea pyrkimys kirjoittaa kauniisti. Anteeksipyytelemättömän omintakeinen ja itsevarma kieli yhdistyneenä vaikkapa ohikiitäväänkin tunteeseen siitä, että on ymmärtänyt jotain, on minulle lukemisen ytimessä.
Tällaisia kirjoja on onneksi paljon ja niistä on puhe tulevissa postauksissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti