Hannu Raittila on yksi suomalaisista lempikirjailijoistani ja loistava esimerkki kirjoittajasta, jolla vankka esteettinen näkemys yhdistyy omintakeiseen maailmankuvaan. Paras syy lukea Raittilaa ovat hänen miehensä, joiden kautta Raittila viestii näkemystään nykymaailmasta. Raittilan miehet ottavat omituisen (ja usein sumuisen) maailman ja siinä olemisen haltuun mitä luontevimmalla tavalla: he alkavat mitata sitä. Siinä missä Hyryn miehet rakentavat, Raittilan miehet paaluttavat samaan traditioon kytkeytyen ja pienellä ironialla höystettynä asuttua aluetta pimeyteen laskemalla, suunnittelemalla, ideoimalla, tietysti joskus tekemälläkin. Vaikka olisi kuinka hukassa, metri on aina metri. Voiko olla osuvampaa tapaa vastata suomalaisittain eksistentiaaliseen tuskan ongelmaan? Raittilan mies piirtyy esiin 1990-luvun upeissa novelleissa ja jatkaa vahvaa olemistaan romaaneissa. Miksi alkaa korjata hyvää?
Raittilan miehet ovat funktionalisteja, he eivät kerta kaikkiaan ymmärrä miksi ongelmat pitäisi ratkaista epärationaalisesti. “Yritin unohtaa italialaiset ja keskittyä miettimään minkälaisten kalliomassojen läpi pääkaupunkiseudun vesitunnelia oli tuotava Riihimäen läheltä löydetyn sortumapaikan ohi ja mitä maaperän koekairauksilla ja kaikukuvauksilla oli saatu selville”, tuumaa Canal Granden Marrasjärvi. Vielä suoremmin sama eetos tulee esiin saman miehen suomalaistyyppisen funktionalismi-modernismin ohjelmajulistuksena: “En ollut ajatellut koskaan asiaa, mutta nyt mietin, että tarkoituksenmukaiset ja pelkistetyt esineet olivat oikeastaan aina myös mukavan näköisiä. Taloista, esineistä, jopa lauseista ja sanoista pitää karsia pois tarpeeton. Niiden täytyisi olla selkeitä ja kirkkaita niin, että tarkoitus näkyy jo ulkoasussa. Muodossa saa olla vain se, mikä on sisällön kannalta välttämätöntä.” Raittilan esseissä (esim. “Liikkumaton liikuttaja”, 2004) insinöörioptimoitu ja pääoman tarkoituksiin valjastettu maailma saa paljon synkempiä sävyjä kuin fiktiossa, mutta ei ehkä kannata tuoda merkityksiä väkisin sinne minne ne eivät kuulu.
Monet pitävät Raittilan mieskuvaa niin kärjistettynä, ettei sille edes viitsi nauraa. Olen kovasti eri mieltä. Elämän varrella on tullut vastaan sellaisia suomalaisen miehen karikatyyrejä, ettei niitäkään oikein voi pitää uskottavina. Olen saattanut Pariisissa tosielämän marrasjärveä, joka tuijotti koko matkan käsi-GPS:äänsä, vaikka kuinka yritin esitellä Haussmannin luomuksia ja kirsikkapuita ja virittää keskustelua. Entäs se kaveri, joka Dancer in the Darkin loppuhuipennuksen aikana alkoi ääneen käydä läpi hirttämisen fysiikkaa? Ja ne mieltä kääntävät hetket, jolloin miesporukalla puhutaan vesipohjista ja ilmanpaineista vaikka kaikki tietävät että jonkun vaimo on lähdössä kävelemään.
Raittila antaa vihjeen naiskuvastaan Juhani Syrjän kanssa kirjoittamassa kuolemaa käsittelevässä keskustelukirje-kirjassa (ks. tarkemmin post scriptum alla). En tiedä kuinka vakavissaan hän on, mutta näkemys on varmaan monien naisten mielestä jo lievästi sanoen aikansa elänyt: “Naisellinen hellämielisyys ja sen synnyttämä lämpö ovat kuolemankin edessä iso lohtu, ehkä isoin. Ilman hellyyttä ja lämpöä, pelkästään johdonmukaisesti oikeassa olevilla miehillä asutettuna maailma olisi niin lohduton paikka, että täällä ei kannattaisi elää päivääkään.” Olen varmaan itsekin vanhanaikainen kun katson, että tuossa näkemyksessä on ainakin hyvin yleisellä tasolla enemmän kuin siteeksi totta. Yksilöt ovat sitten erikseen.
Suomalaiset miehet ovat siis toivottomia, mutta Raittila onnistuu kuvaamaan heidät niin että suupielet kääntyvät hyväntahtoiseen hymyyn. Erityisen osuvia kuvia kannattaa kalastaa vaikkapa novellikokoelmasta Linja, johon on koottu Raittila 1990-luvun alkupuolen novelleja. Eivät miehet pahuuttaan ole sellaisia kuin ovat. (On Raittilalla muunkinlaisia miehiä, mutta heitä käytetään lähinnä peilaamaan todellisia päähenkilöitä. Sama pätee ulkomaalaisiin, joissa liikuttavat suomalaiset saavat usein aikaan hillittömiä naurunpyrskähdyksiä).
***
Raittilan kieli on myös niin omintakeista, että lähes jokaisen lauseen tunnistaa heti tekijänsä omaksi. Sanatasolla Raittila nauttii teknisten termien ripottelusta – voi oikein kuvitella kuinka hän saa tyydytystä kirjoittaessaan “alakuolokohta”. Myös verbit “vempauttaa” ja “vempahtaa” toistuvat usein. “Elonkehä” tuntuu myös olevan suosiossa.
Lauseen tasolla Raittilalla on myös maneerinsa, ja se on pelkästään hyvä asia. “Matka tuntui kestävän kauan, mutta kai se johtui vain siitä, että maisemia sen varrella ei nähnyt”. Nähnyt-sanan sijoittaminen virkkeen loppuun ja strategisesti sijoitettu kai-partikkeli tuovat lauseeseen raittilamaisuuden, vaikeasti määriteltävän lakonisen toteamisen, joka tuntuu mukavalta kuin vanhat sukat. (Tuossakin virkkeessä ollaan muuten sumussa. Canal Grandessa sumu hälvenee heti, kun mittalaitteet on saatu upotettua kanaaliin. Raittila itse kauhoo sumun sivuun tuottamalla niin kirkkaita lauseita kuin pystyy.)
Raittila on sanataiteilija jossain hyvin klassisessa merkityksessä. Paitsi lauseen tasolla ja kyvyssä luoda verbaalisia höyryvetureita, sanataiteilijuus toimii myös rakenteiden tasolla. Esimerkiksi Pamisoksen purkaus on hyvä näyte siitä, että Raittila tekee sanoilla mitä huvittaa, oli käsittelyssä sitten teatteridraama, kuunnelma, novelli, romaani tai essee. Raittila on tunnetusti (faktan ja fiktion rajamailla liikkuva “Kirjailijaelämää”) varsin katkera siitä, ettei hänenkään kyvyillään varustettu taiteilija pysy Suomen kokoisella kielialueella kunnolla leivässä. Minusta nimen omaan Raittilalle voi sallia sen, että tällainen vähän tunkkainen ajatus on päässyt paperille asti.
PS Hannu Raittilan ja Juhani Syrjän “Mitä voi sanoa? Keskustelukirjeitä kuolemasta” (2007) on myös todella mehukas kirja, muutamat kohdat ovat kuin Neuhausin konvehteja imeskelisi. Raittila: “Kuten sanottu, kuolemassa ei ole mitään salattua. Se on ollut jo pitkään täysin tunnettu ilmiö. Kuolemassa elollinen organismi lakkaa elämästä ja palautuu aineen kiertokulkuun, ja se sulassa tilassa oleva aineeton, jonka organismi tuotti, tajunta, katoaa ikuisiksi ajoiksi. Sen pituinen se. Mitä kuolevaisesta jää, ovat lapset ja heidän lapsensa, talot, jotka he rakensivat, kirjat jotka kirjoittivat tai matot, jotka kutoivat. Elämä, jos se on kuoleman vastakohta, jatkuu näissä.” Ja Syrjä: “Iltaa kohden kasvaa elämänväsymys kuin pitkän työpäivän jälkeen. Vähän pettyneenä, mutta yhtä kaikki elämästä kyllänsä saaneena voisi jo nukahtaa olemattomuuteen; edellytyksiinsä nähden suurin piirtein toteutuneena yksilönä, nälkäänsä syöneenä, intohimojaan viljelleenä ja niiden kanssa painimiseen kyllästyneenä. Kuten nälkä menevät intohimotkin ohi, tarpeet lakkaavat hälyttämästä, geenin raivo vaimenee.” Jumalasta puhuttaessa kuljetaan aika tuttuja Dawkinsin ja muiden uusateistien tallaamia polkuja, mutta hauskasti. Kouluympäristössä Vanhan testamentin Jumala olisi Raittilan mukaan “kiireisen juppiperheen hemmoteltu pojanlullukka. Semmoinen, joka on tottunut aina saamaan tahtonsa läpi, kunhan vain ensin on päässyt itse selville tahtonsa oikuista.” Työelämässä hän taas olisi “kiusaaja, narsisti, luonnehäiriöinen juonittelija ja kaiken työilmapiirin tuho.” Jos ei tämän kirjan seurassa selviä läpi mustan marraskuun niin sitten on valmis hautaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti