Vihan ja herkkyyden esseet

“Kaunokirjallisuuden ydin on viha. Kirjoittaminen on aggressiivista. Jos kirjoittamisen kimmokkeena ei ole aggressio, ei synny kaunokirjallisuutta vaan journalismia tai muistovärssyjä. (…) Mutta jos haluaa käyttää sanoja mieluummin kuin pommeja, täytyy tietää mihin on ryhtymässä. Sitä varten tarvitaan herkkyyttä, kärsivällisyyttä ja harjaannusta. Ilman näitä suitsia viha pääsee käsistä. Huonolla kirjailijalla on vain vihaa eikä ollenkaan herkkyyttä. Vielä huonommalla on pelkästään jälkimmäistä."

Antti Nylén on rakentanut itselleen täydellisyyttä hipovan esseistipersoonan. Hän on nimittäin lähes kaikkea sitä, mitä keskivertosuomalainen ei ole – nykyaikaa ja sen edistysuskoa vastustava harras katolilainen, 1800-luvun ranskalaisen kirjallisuuden tuntija ja suomentaja sekä antaumuksellinen Morrissey- ja Bresson-fani, penseä ja ironista relativismia halveksiva ryppyotsamoralisti, äärimmäisen tyylitietoinen dandy ja miesvastainen vegaani, for starters. Tämän lisäksi hän on suorastaan tuskallisen hyvä kirjoittaja.

Hänen kaksi esseekokoelmaansa, ”Vihan ja katkeruuden esseet” (2007) ja ”Halun ja epäluulon esseet” (2010), avaavat nöyrälle ja ennakkoluulottomalle lukijalle todella häiritseviä näkymiä niihin itsestäänselvyyksiin, joiden varassa yhteiskuntamme lepää. Ei ole ihme, että Nylénistä on tullut jonkinsorttinen kulttihahmo, jonka liepeillä voi esimerkiksi kirjamessuilla tavata lauman idolinsa ulkonäköä ja kirjallista makua jäljitteleviä opetuslapsia.

*** 

Nylénin ajattelua on hyvä lähteä avaamaan Flaubertin, Baudelairen ja Joseph de Maistren värittämästä antimodernismista, jota kaapaistiin jo Tommi Melenderiä käsittelevässä postauksessa:

“Alhaisinta nykyajassa on luottamus ihmiseen, ihmisen kykyihin. Tämä on perua kahden vuosisadan takaa Ranskan vallankumouksen murhenäytelmästä, jossa suvereenin vallan positiot tuhottiin”.

Antimodernismin kanssa käsikynkkää käy myös Nylénin uskonnollinen asenne, Ranskan vallankumouksen näkeminen de Maistrea lainaten “Jumalan rangaistuksena Euroopalle”. Perisynnistä ja traditiosta (“kuolleiden demokratia”) vapautunut länsimainen ihminen, joka vain toteuttaa oikeuttansa nautintoon vailla henkisyyden häivääkään, on Nylénille punainen vaate. “Sääli, myötätunto, rakkaus ja viattomuus, sekä tietenkin kärsimys ja synti: tunteita ja asioita, jotka kristinuskon nyttemmin käytöstä poistunut traditio valmisti meille.” Ja edelleen: 

“Tällaisessa pahan mielen ja huonon omantunnon yhteiskunnassa, jossa ilottomasti kahmitaan itselle hyvää oloa, rokotteita, ehkäisyvälineitä, makuelämyksiä ja pikkujoululaukkuja, olisi totisesti käyttöä dogmille perisynnistä, mutta kuka siitä mitään ymmärtäisi?”

Siinä, että Nylén on kristitty, ja nimenomaan katolilainen, lienee enemmän kuin vähän antimodernistisen asenteen sovellusta käytäntöön, miksei tiettyä keikarimaisuuttakin. (Flaubert muuten totesi aikanaan katolilaisuuden kannattamisesta tulleen chic, vaikkei siitä olisi uskonut sanaakaan). Vanhoja kameroita ja vinyylilevyjä hellivä Nylén toteaa: “Vain pieni älyllinen nytkähdys tarvitaan sen oivaltamiseen, että myös Jeesus Kristus ja Kristus-usko ovat käytöstä poistettua tekniikkaa, jonka olen löytänyt romukaupasta tai roskalavalta ja vienyt kotiin.”

Nylénissä on myös aimo annos mystikkoa: hän pitää selvästi siitä, että ihmisiin ja asioihin jää jotain selittämätöntä, jotain joka ei tyhjene biokemiallisiin tai psykologisoiviin teoretisointeihin. Nylénin esseistä esiin piirtyvä kristinusko ei maistu vulgääriltä moralisoinnilta vaan se on täynnä aika viehättävää kieltäymyksen ja verhoutumisen eetosta, aitoa vastapainoa kulutusyhteiskunnan mielihyväprinsiipille ja markkinatalouden ”greed is good” -filosofialle. Tässä hengessä Nylén vertaa kristillistä ihmistä kreikkalaisen mytologian Tantalokseen, joka on “aina nenätysten maailman ihanuuksien kanssa ja joutuu koko ajan katsomaan halunsa kohdetta, mutta jos hän yrittää kahmaista sen omakseen ja tyydyttää halunsa, jää käteen sittenkin vain tyhjää.” Jumalan hyljännyt kulutuskulttuuri taas “markkinoi tuota tyhjää ja julistaa, ettei mitään ‘muuta’ ole.”

*** 

Antimodernismin ja kristinuskon ohella keskeinen Nylénin henkinen tukipilari on dandyismi, jossa hän ammentaa reilulla kouralla mm. Baudelairen estetiikasta. Dandyismi on tapa erottua “laatua” ja “nautintoa” korostavasta porvaristosta ja mitä tahansa hengissä pysyäkseen ahmivasta rahvaasta, jonkinlaista pitkälle vietyä ja monikerroksista distinktiota: “On kuljettava porvarin ja moukan välistä.” Tärkeää on tehdä huolellisia ja hämäriä valintoja vaikkapa pukeutumisen alalla: dandyn solmiot eivät ole kallista designer-silkkiä vaan epämääräisten viileyskriteerien mukaan kirpputoreilta haalittuja ja sovinnaista makua karttavia teryleenikomistuksia. Tärkeintä on pystyä naureskelemaan sille 99,9 prosentille ihmiskunnasta, jolta vitsi menee ohi. Nylénin dandyismissä on myös miesvastainen elementti. Hän sanoo nähneensä dandyssä “viimeistellyn miehen”, “jonkinlaisen naisen”, kunniallisen pakoreitin kaiken paskaksi muuttavan mieheyden ahtaista nahoista.

Miesvastaisuus näyttää liittyvän myös Nylénin neljänteen tukipilariin, veganismiin. Nylénin ryppyotsainen moralismi pääsee täyteen loistoonsa, kun hän lähestyy lihateollisuutta ja lihansyöntiä Carol J. Adamsin inspiroimana lihan sukupuolipolitiikan näkökulmasta; lihansyönti on hänelle miehinen ilmiö, joka rinnastuu naisen näkemiseen lihana, nautinnon lähteenä. Nylén onnistuu avaamaan hauskalla tavalla edelleen vahvasti elävää myyttiä siitä, että “miesten tulee syödä lihaa, jotta he säilyttäisivät voimansa.” Samalla tavalla eläimen ja naisen lihan rinnastus (ajatellaan vain sanoja kinkku, sakkoliha, lehmä) tuo lukijalle mukavalla tavalla häiritsevän olon. Nylénin raflaava väite on: “Niin kauan kuin eläinten syönti on täysin hyväksyttyä, on ihmisten raiskaaminen melkein hyväksyttyä.”

Nylén näkee lihansyönnin esimerkkinä enemmistön tyranniasta: “Lihansyöjät eivät valitse. Siksi heillä ei ole perusteitakaan. He voivat vedota vain tapaan.” Vähemmistössä oleviin viherpiipertäjiin lihansyöjä suhtautuu tyypillisesti heittäytymällä vitsikkääksi, “kun ei keksi asiallista sanottavaa. Lihansyöjäparka tuntee kuitenkin olevansa oikeassa. Hänhän kuuluu enemmistöön, jolla on demokratian pyhien periaatteiden mukaan oikeassa olemisen yksinoikeus.” Enemmistön valinnat ovat tervettä järkeä, aatteettomia. Vähemmistöt taas tuputtavat värittyneitä ideologioitaan.

***

Miehistä Nylén toteaa, että “typeryys on miehille luontainen ominaisuus, kuten julmuuskin. Julmuushan on aina typerää ja typeryys julmaa, eikä typeryyden vastakohtana ole älykkyys vaan pyhyys. Näin ollen oman sukupuolen ja biologian lain vastustaminen on miehelle typeryyden vastustamista ja pyhyyden tavoittelua.” Miehelle korkeinta moraalista käytöstä on siis oman lajityypillisyyden vastustaminen. Naisen pitää taas vaalia naiseuttaan ja välttää kaikkea miesmäistä.

Naisen seksuaalisuudesta, “jos sellaista on”, Nylénillä on erikoinen käsitys: “se on miehen seksuaalisuuden kohde, järjestelmä, jonka mies pyrkii selvittämään, oikeastaan luomaan”, hän toteaa Lukas Moodyssonia käsittelevässä esseessään. Ehkä tätä nykyajalle vieraantuntuista ajatusta selittää se, että hän toisessa esseessään tuntuu kyseenalaistavan ihmisen seksuaalisuuden luonnollisuuden ja toteaa sen olevan vain “psykologinen (psykoanalyyttinen) hypoteesi, joka hamuaa tukea eläintieteestä: ihminen on eläin, joka kaikkien eläinten tavoin haluaa ennen kaikkea paritella lajikumppaniensa kanssa, jatkaa sukuaan.” Tällaisessa katsannossa seksuaalisuus on vain kulutushysteriaan verrattavaa oikeutta nautintoon, johon ihmiset ovat tulleet aivopestyiksi. Näin naisen aktiivinen seksuaalisuus voitaisiin nähdä valistusemansipaation tuottamana oikkuna, jonkinlaisena vääränä tietoisuutena. Täytyy myöntää, että tässä on jo vähän sulattelemista.

Nylén ei olisi Nylén, jos hän ei haluaisi problematisoida asiaa entisestään: hän nimittäin haluaa kiistää sukupuolieron kokonaan. Nylén toteaa, että “vain fragmentaarinen osa naaraspuolisista ihmisistä on virheettömiä ‘naisellisia naisia’, ‘naimisen välineitä’, niitä, jotka selviytyvät kaikille naaraille pakollisissa kauneuskilpailuissa edes alkukarsinnoista. Ja samoin mitätön osa urospuolisista ihmisistä on “miehiä”, “niitä, jotka tekevät 95 % maailman väkivallasta, ajavat henkilöautolla kahtasataa, syljeksivät kadulle ja syövät broileria.” Loput ovat jotain muuta, ihmisiä jotka kuvittelevat olevansa tai haluaisivat olla “miehiä” tai “naisia”. Tässä herkempi voisi haistaa olkiukon.

***

Vähiten kiinnostava (ja silloinkin hän on aika kiinnostava) Nylén on käydessään läpi oman kasvunsa kannalta keskeisiä popkulttuurifiksoitumiaan. Tällaiseen fanimoodiin siirryttäessä Morrissey (“Meat is murder!”) vastaa 80 prosenttia pop-musiikin taiteellisesta painosta ja Nylénin “äitinään” pitämä Nico ja suomalainen folkihme Islaja saavat osakseen fetisististä rakkautta, joka herättää avointa hämmennystä (selitys on epäilemättä se, että sieluttomat porvarit ymmärtävät Morrisseyn, Nicon ja Islajan arvon vasta heidän tultua kanonisoiduiksi, jolloin alkavat käyttää heitä eksklusiivisen makunsa tunnusmerkkeinä). “Ihanan” Anna Abreun fanittamisella Nylén sekoittaa pakkaa epäilemättä dandyismin (kenties myös jonkinlaisen hipsteriyden) esoteeristen sääntöjen mukaisesti, vaikka Abreuta käsittelevä essee onkin ansiokas poptähtiin kohdistuvan epämääräisen halun tutkielmana.

Tärkeintä on, että Nylén osaa yllättää. Hänen repertuaarinsa on laaja, argumentit välillä poskettomia, mutta lähes aina hän pystyy perustelemaan marginaaliset kantansa niin, että lukija alkaa ajatella (luin esseet nyt toiseen kertaan ja huomasin monta kertaa tuijottavani raitiovaunun ikkunasta ulos hämmentyneen “ihan kuin olisin löytänyt jotain uutta” -tunteen vallassa). Hän on myös edelläkävijä par excellence. Nylén on omia marginaalisia mieltymyksiään toteuttamalla paitsi hankkinut itselleen elannon myös ollut merkittävällä tavalla virvoittamassa suomalaista esseekulttuuria ja mikä tärkeintä, laajentanut monen suomalaisen ajattelua ja kirjallista makua erittäin positiiviseen suuntaan. Chapeau!