Näkymättömiä lapsia hyvinvointivaltiossa

"Mirabellaa… Bella Mirabella… Sessaa… Ookko kuulol. Tok kutsuu."

Harvakseltaan romaaneja julkaisevan Markus Nummen kaksi vuotta sitten ilmestynyt "Karkkipäivä" on yksi viime vuosien parhaita suomalaisia kirjoja. Jotenkin se on vain hassua, kun kirjailija käyttää erittäin epäomaperäistä näkökulma- ja kollaasitekniikkaa, kirjoittaa tyylillisesti aika neutraalia proosaa – ja tekee sen aivan törkeän hyvin. Helsinkiin, kovasti Munkinseudulta haiskahtaviin maisemiin sijoittuva romaani käsittelee lastensuojelun arkea kahden yhteenliittyvän tapauksen kautta. Ääneen pääsevät paitsi sosiaalityön ammattilaiset myös puoliksi heitteillä oleva pieni poika, stressaantunut uraäiti, tapahtumiin sekaantuva kirjailija sekä ressukka mutta humaani korttelikauppias.

***

"Kun kulkee tämän sotkun keskellä, niin tarttuuhan se. Rumuus tunkee oman pään sisään. Joskus melkein toivoisi… Toivoisi että joku saatana tulisi vaikka imurin kanssa ja imuroisi pään tyhjäksi. Että sitten olisi edes jossakin hetken siistiä. Kaunista. Avara puhdas tila ilman yhtään huonekalua."

Nummen kirjan hahmoista varsinkin pikkupoika-supersankari Tomin alias "Tok Kilmoorin" sekä tilanhallintasuunnittelija Paula Vaaran hahmot ovat niin eläväiset, että harvoin sellaisiin törmää. Tomin osuudet voisi liittää suoraan sanakirjaan havainnollistamaan kohtaa "lapsen maailma". Self-helpin ja suklaan voimalla uranaisen kulissiaan ylläpitävä ja yhä syvemmälle syöksyvä Vaara on kaikessa karikatyyrimäisyydessään mahtava tiivistys nykyajan ylitunnollisista loppuunpalajista, joilta ulkokultainen suorittaminen ja kontrolloidun kulissin ylläpito vievät kaiken käsityksen siitä, mikä elämässä on olennaista. Kirjailija-Arin kautta Nummi taas kuvaa osuvasti, millaisia riskejä viranomaisyhteiskunnassa liittyy siihen, että erehtyy vahingossa välittämään jostain vieraasta lähimmäisestään. 

Dialogi ja vapaata epäsuoraa hyödyntävä kertojanääni soljuttavat tekstiä eteenpäin vailla minkäänlaista keinotekoisuutta. Kirjan tapahtumat ovat ahdistavia, mutta vaihtuvat näkökulmat ja lapsen maailman armollisuus pitävät kirjan hengittävänä ja jopa sympaattisena.

Luin kirjan ensimmäistä kertaa sen ilmestyttyä ja nyt toisen kerran KOM-teatterin esityksen innoittamana. Minusta teatteriversio oli onnistunut, vaikka se heittikin kirjaa selvästi enemmän farssin puolelle. KOM:issa ei kuitenkaan naurettu vakavalle asialle vaan kaikkeen ihmistouhuiluun liittyvälle kömpelyydelle ja vakaviinkin asioihin kuuluvalle tahattomalle komiikalle. En osaa pitää kovin huonona teatteriesitystä, joka onnistuu sekä naurattamaan että liikuttamaan. Tyylilajin lievästä vaihdoksesta huolimatta teksti oli yllättävänkin uskollinen Nummen romaanille. Olen siis varsin eri mieltä näytelmän Hesarissa lytänneen Suna Vuoren kanssa.

***

"Karkkipäivän" jälkeen oli todellinen shokki tarttua kymmenen vuotta kirjahyllyssä pyörineeseen Nummen esikoiskirjaan, vuonna 1994 ilmestyneeseen romaaniin "Kadonnut Pariisi".

Kirjassa Pariisi katoaa. Nummi lähestyy aihettaan ensin yliopistolla tapaavan, Pariisia harrastavan nuorenparin, sitten aihetta dokumentoivan tv-kuvausryhmän näkökulmasta. Pariisin häviämistä pyöritellään mm. arkistoteoriasta lainaavin kirjallisin taikatempuin, joilla pyritään luomaan kuvaa todellisuuden ja etenkin historian häilyvästä luonteesta.

Tämäntyyppiset käsitteellisellä tasolla spekulatiivista maagista realismia edustavat kirjat ja niihin usein kuuluva taikurimainen tyylilaji ärsyttävät minua selittämättömästi. Koin "Kadonneen Pariisin" äärellä juuri samanlaista tarvetta puristella käsiäni nyrkkiin kuin Jose Saramagon lakkoon menevää kuolemaa kuvaavan "Death at Intervalsin" tai Italo Calvinon useimpien kirjojen parissa. Myös joistain Leena Krohnin kirjoista muistan saaneeni samantyyppisiä oireita.

Kirja on epäilemättä omalla tavallaan laadukas, ja esimerkiksi Helsingin Sanomien Hannu Marttila näyttää pitävän romaania hyvinkin merkittävänä. Filosofisia käsitteitä ja yhteiskunnallisia omituisuuksia on luonnollisesti hyvinkin mielekästä tutkia romaanitaiteen välinein, mutta perinteisen narratiivin ja sen keinovalikoiman sekoittaminen yleiskatsaukselliseen käsitekikkailuun on vaikea taiteenlaji (tässäkin joku voi onnistua, minkä osoittaa suuresti ihailemani Michel Houellebecq).

Tarkennetaan vielä, että ajatus "Pariisin" idean subjektiivisuudesta, häilyvyydestä ja siihen liittyvä historiankirjoituksen valjastaminen politiikan palvelukseen on ihan mahdollinen romaanin filosofinen kannake. En vain jaksa sitä, että kaupunki todella lentelee kirjassa taivaalla enkä sitä, että Ranskan hallituksen lavastamaan "Pariisiin" repeilee reikiä ja niin edelleen. Hienovaraisuuden taika särkyy.

Seuraava tyylinäyte edustakoon sitä jotain, joka saa karvani pystyyn:

"Bibliothèque Nationalen löytyminen Bretagnen rannikolta herätti sekä riemua että järkytystä. Kirjastosta "pelastettujen" tutkijoiden mielestä se oli yksinomaan ärsyttävä ja tuiki kohtuuton epäonnen potku, jonka ainoa konkreettinen lopputulos oli useiden väitöskirjojen viivästyminen sen epämääräisyyteen venyvän ajanjakson verran, jonka poliisiviranomaiset katsoivat tarvitsevansa asian selvittämiseen. Eikä mikään tuntunut selviävän.

Kun tutkijoilta kysyttiin, miten oli mahdollista, että he eivät olleet huomanneet olevansa poissa Pariisista, heidän reaktionsa oli ensiksi hämmästys, sitten ärtymys.

'Mutta mehän olimme Pariisissa. Bibliothèque Nationale on Pariisi.'"