Vuosi sitten Normandiasta Helsinkiin muuttaneen ja samaan syssyyn Harri Haanpään vanavedessä Likelle siirtyneen Riikka Ala-Harjan kuudes romaani ”Maihinnousu” on ollut ehkä syksyn puhutuin kaunokirja (sen yhden toisen Liken kirjan kanssa), ja hyvä niin. Avioeron ja lapsensa syövän kouriin joutuvan normandialaisen maihinnousuopas Julien tarina on tiukasti rakennettu, napakasti kerrottu ja asiaankuuluvalla tavalla ahdistava. Romaanin ytimeen leivottu taistelun teema toimii. Normandian maihinnousu rinnastuu leukemiaan luontevasti ja puolison petollisuuden takia alta murentuvan avioliiton kanssa taistelu tuo kirjaan kolmannen keskuselementin. Näillä eväillä kirjaan on saatu tehokas poikkeustilan tuntu.
Kirja alkaa suoraan tapahtumavyöryn keskeltä ja etenee nopeasti. Miehen petollisuudesta seuranneen eroprosessin käsittely muuttuu salamasodasta asemasodaksi, kun lapsi yllättäen sairastuu. Ihon alle ryömivällä tavalla Julie pohtii, aiheuttivatko kodin jännitteet lapsen sairauden. Taustalla kulkevat Normandian maihinnousun tapahtumat, jotka tuodaan tarinaan mukaan Julien opastuskierrosten kautta. Ala-Harja kertoi hiljan YLE:llä, ettei hän halunnut kirjoittaa historiallista romaania, mutta halusi kuitenkin kirjan teemaan hyvin sopivan historiallisen kontekstin mukaan. Päähenkilön ammatinvalinta on ollut näistä lähtökohdista varsin nokkela oivallus.
Julie on maailmankuvaltaan jämpti ja käytännöllinen nainen. Hän ei antaudu tunteidensa valtaan vaan hallinnoi kaaostaan "kiihkottoman historioitsijan" tavoin. Kierroksillaankin hän yrittää "pitäytyä toiminnassa ja taisteluiden etenemisessä" eikä alkaa kysellä, onko sotimisessa ylipäätään mitään järkeä. Julien illuusioton asenne tulee hyvin esiin, kun hän kommentoi sairaalle tyttärelleen tasapeliin päättynyttä jalkapallopeliä:
***
Julie on hahmo, josta olisin halunnut tietää enemmänkin. Lukija oppii hänestä käytännöllis-orientoituneen luonteensa lisäksi jotain, mutta ei kovin paljoa: hän pitää lenkkeilystä ja sulkapallosta, tupakoi, seuraa Idolsia muttei vaikuta kovin kiinnostuneelta jalkapallosta. Hän on asunut ikänsä normandialaiskylässä, mutta hän ei tunnu tuntevan sieltä yhden läheisen ystävän lisäksi oikein ketään. Äiti asuu Réunionin saarella, isä on kuollut, mutta juuri sen kummemmin Julien menneisyyttä ei tongita.
Toisaalta ymmärrän, miksi maalaileva taustoitus on jätetty vähemmälle. "Maihinnousu" on tiukka, lyhyt kirja kriisistä, selviytymisestä seuraavaan päivään. Julie on olemassa hänelle tapahtuvien asioiden takia eikä toisinpäin, poikkeustilassa ilmavat identiteettipohdinnat jäävät sivuun ja niiden paikan ottavat sytostaattihoidot ja käsidesin lotraaminen.
***
Kirjan päähenkilön luonteeseen sopivalla tavalla myös Ala-Harjan tyyli on toteava ja selkeä, hyvällä tavalla matter-of-fact. Julien tajunnanvirrasta on napattu kiinni minäkertojalla ja preesensissä. Ratkaisu on kirjan teeman ja rakenteen kannalta hyvin mietitty. Lisäksi Ala-Harja ketjuttaa usein virkkeitä pilkkujen väliin, mikä vahvistaa tuntua siitä, että asiat tapahtuvat parasta aikaa.
Ala-Harjan tyyliin kuuluu myös, että pidempää kappaletta seuraa usein useampi yhden tai kahden lauseen kappale, mikä tuo tekstiin draamallista rytmiä, ehkä vähän Pirkko Saision tapaan. Dialogi on monin paikoin jätetty merkitsemättä, mikä vie myös hyvin lukijaa lähemmäs päähenkilön tajuntaa.
Verrattuna Ala-Harjan edelliseen romaaniin ”Kanaria” (2010) uutukainen on selvästi vakavampi. Kanariaa pilkuttava ironia, paikoitellen jopa Raittilan tai Hotakaisen mieleen tuova aika karski ilmaisu (no, siinä ollaan suurimmaksi osaksi miesten päiden sisällä) ovat Maihinnousussa taka-alalla. Kanaria on niin ikään preesensissä mutta kolmannessa persoonassa. Preesens-ratkaisu toimii tässäkin kirjassa hyvin ja antaa mahdollisuuden takaumien esittämiselle imperfektissä. Vapaa epäsuora kerronta loikkii eri henkilöiden välillä ja vaihtaa luontevasti rekisteriä henkilön mukaan.
”Kanariassa” rinnastetaan ensimmäisen ja kolmannen maailman ongelmia yrityksensä konkurssin jälkeen Kanarialle muuttaneen telakkapomon, tämän jo kuolleen mutta kirjassa vahvasti mukana elävän vaimon, afrikkalaistaustaisen siivoojatytön sekä Kanarialle uima-allasta korjaamaan kutsutun nuorenmiehen kautta. Mukana on myös Gran Canarian suomalaissiirtokunnan naispastori, jota seurakuntansa muka-ongelmat ällöttävät.
Kanaria kuvaa hienosti nykyajan miehistä empatiakyvyttömyyttä sekä siitä seuraavaa kohtaamisen mahdottomuutta ja yksinäisyyttä. Itsensä varsinaiseksi hyväntekijäksi mieltävällä laivanrakennuspomo Nymanilla on Katherine Mansfieldiä mukaillen "karmea tarve ihmiskontakteihin", joita ei enää saa kuin rahalla, kun väärään muottiin väkivalloin pakotettu vaimo on kuollut eikä tyttäriä voisi vähempää kiinnostaa.
Kanarialle paremman tulevaisuuden perässä pyörivät afrikkalaiset jäävät valkoihoisille siirtolaisille täysin käsittämättömiksi, mutta raha sentään liikkuu. Valkoihoiset käristävät itseään rannalla ja hukkuvat rantaveteen humalassa, afrikkalaiset ajelehtivat rantaan pakopurkkiensa upottua merellä. Pastori Holmin sanoin, on "synti maata rannalla samalla kun afrikkalaiset rantautuvat ruumiina kainaloon."
"Kanariassa" symboliikka on "Maihinnousua" hämärämpää ja langat jäävät paikoitellen auki. Esimerkiksi romaanin keskiössä olevasta altaan tematiikasta saadaan aikaiseksi monitahoinen verkosto, jota lukija jää pohtimaan pitkäksi aikaa. Itse tykkään tällaisista täkyistä. Myös allasremonttia tekevälle "ottopoika" Mikolle haamuna tarinaan ilmestyvä Nymanin kuollut ja ilman dialogiviivoja replikoiva Silja-vaimo jää hauskasti monitulkintaiseksi, vähän Hamletin haamun tyyliin.
Romaanien lisäksi Ala-Harja on kirjoittanut mm. lastenkirjoja, kuunnelmia ja tekstejä sarjakuviin. Hän on mukavalla tavalla ammattimainen ja sanoista kiinnostunut kirjoittaja, jolla on monta ääntä ja paljon sanottavaa.
***
”Maihinnoususta” ei voi kirjoittaa sanomatta jotain Hesarin lanseeraamasta ”taiteen etiikkaa” koskevasta keskustelusta. Sinänsä on hämmentävää, miten sama keskustelu faktan ja fiktion rajoista käydään aina uudelleen, vuosikymmenestä toiseen. Ennen sentään uhattiin reilusti kunnianloukkausjutuilla, nyt peräänkuulutetaan kirjailijoille ”eettisiä normistoja”. Olin yllättynyt, että Hesari lähti nostamaan asiaa näin isosti. Suurista myllerryksistä toipuvien läheisten loukkaantuminen heidän kokemustensa käyttämisestä fiktion pohjana ja elävästä elämästä ammentavan kirjailijan perhesuhteet ovat yksi asia, näiden kokemusten käsittely koko sivun jutussa valtakunnan ykkösmediassa (vaikkakin tietysti laatulehdille tyypillisen ”ilmiö-diskurssin” alla) ihan toinen.
Jos unohdetaan uutisointi, keskustelusta jää fiktion ystävälle käteen se mielenkiintoinen ristiriita, joka sisältyy syvien kokemusten samanaikaiseen äärimmäiseen henkilökohtaisuuteen ja toisaalta niiden banaaliuteen: mikä tahansa elämän suuri tragedia on toisaalta yksilön maailman perustuksia tärisyttävä, toisaalta kaikille kokijoilleen hämmentävän samanlainen. Juuri elämän peruskokemusten kuten rakkauden, nuoruuden optimismin, kuolemanpelon ja sairauden universaaliuteen perustuu merkityksellisen kirjallisuuden mahdollisuus.
Toinen mielenkiintoinen aspekti tämäntyylisissä jupakoissa on usko painetun sanan ikuistavaan voimaan. Jännittävällä tavalla edelleen tunnutaan ajateltavan, että se mikä on kirjoihin ja kansiin vaikka sitten fiktion muodossa saatettu, on jotain lopullista ja peruuttamatonta, jotain johon on syytä suhtautua suurella vakavuudella. Tällainen ajattelu synnyttää monenlaisia mahdollisuuksia loukkaantumiseen. Huomaan ajattelevani usein Marcel Proustin lääkäriveljeä Robertia, joka – jos moukkamainen biografinen luenta sallitaan – jäi kokonaan ulos veljensä romaanista, koska hänelle ei löytynyt järkevää taiteellista roolia. Minusta veljen kohtalo kertoo siitä, millaista romaanitaide on. Sekin kertoo jotain, että Robert toimitti Marcelin tuotantoa painokuntoon veljensä kuoleman jälkeen.
Kirja alkaa suoraan tapahtumavyöryn keskeltä ja etenee nopeasti. Miehen petollisuudesta seuranneen eroprosessin käsittely muuttuu salamasodasta asemasodaksi, kun lapsi yllättäen sairastuu. Ihon alle ryömivällä tavalla Julie pohtii, aiheuttivatko kodin jännitteet lapsen sairauden. Taustalla kulkevat Normandian maihinnousun tapahtumat, jotka tuodaan tarinaan mukaan Julien opastuskierrosten kautta. Ala-Harja kertoi hiljan YLE:llä, ettei hän halunnut kirjoittaa historiallista romaania, mutta halusi kuitenkin kirjan teemaan hyvin sopivan historiallisen kontekstin mukaan. Päähenkilön ammatinvalinta on ollut näistä lähtökohdista varsin nokkela oivallus.
Julie on maailmankuvaltaan jämpti ja käytännöllinen nainen. Hän ei antaudu tunteidensa valtaan vaan hallinnoi kaaostaan "kiihkottoman historioitsijan" tavoin. Kierroksillaankin hän yrittää "pitäytyä toiminnassa ja taisteluiden etenemisessä" eikä alkaa kysellä, onko sotimisessa ylipäätään mitään järkeä. Julien illuusioton asenne tulee hyvin esiin, kun hän kommentoi sairaalle tyttärelleen tasapeliin päättynyttä jalkapallopeliä:
”Ratkaisematonta ottelua ei ole, sanon, Toinen on aina parempi kuin toinen.
Tasapeliä ei oikeasti ole, tasapeli on aina harha.
Harmittaa miksi puhun Emmalle tuollaisia. Toisaalta: tauti joko selätetään tai sitten sille hävitään, ollaan naimisissa tai sitten ei olla, sota hävitään tai voitetaan, mikään ei ole milloinkaan tasan.”
***
Julie on hahmo, josta olisin halunnut tietää enemmänkin. Lukija oppii hänestä käytännöllis-orientoituneen luonteensa lisäksi jotain, mutta ei kovin paljoa: hän pitää lenkkeilystä ja sulkapallosta, tupakoi, seuraa Idolsia muttei vaikuta kovin kiinnostuneelta jalkapallosta. Hän on asunut ikänsä normandialaiskylässä, mutta hän ei tunnu tuntevan sieltä yhden läheisen ystävän lisäksi oikein ketään. Äiti asuu Réunionin saarella, isä on kuollut, mutta juuri sen kummemmin Julien menneisyyttä ei tongita.
Toisaalta ymmärrän, miksi maalaileva taustoitus on jätetty vähemmälle. "Maihinnousu" on tiukka, lyhyt kirja kriisistä, selviytymisestä seuraavaan päivään. Julie on olemassa hänelle tapahtuvien asioiden takia eikä toisinpäin, poikkeustilassa ilmavat identiteettipohdinnat jäävät sivuun ja niiden paikan ottavat sytostaattihoidot ja käsidesin lotraaminen.
***
Kirjan päähenkilön luonteeseen sopivalla tavalla myös Ala-Harjan tyyli on toteava ja selkeä, hyvällä tavalla matter-of-fact. Julien tajunnanvirrasta on napattu kiinni minäkertojalla ja preesensissä. Ratkaisu on kirjan teeman ja rakenteen kannalta hyvin mietitty. Lisäksi Ala-Harja ketjuttaa usein virkkeitä pilkkujen väliin, mikä vahvistaa tuntua siitä, että asiat tapahtuvat parasta aikaa.
Ala-Harjan tyyliin kuuluu myös, että pidempää kappaletta seuraa usein useampi yhden tai kahden lauseen kappale, mikä tuo tekstiin draamallista rytmiä, ehkä vähän Pirkko Saision tapaan. Dialogi on monin paikoin jätetty merkitsemättä, mikä vie myös hyvin lukijaa lähemmäs päähenkilön tajuntaa.
"Avaan tietokoneen ja etsin tietoa mustelmista. Etsin veriarvot ja verihiutaleet, etsin faktaa, sairaudet ovat kemiaa, ne ovat lääketiedettä, silkkaa luonnontiedettä, kohta me ajamme autolla sairaalaan ja lääkäri ilmoittaa, että Emma on terve.***
Tartun puhelimeen ja samalla hetkellä näen miten Emma ja Henri kävelevät kadun toisessa päässä. Juoksen heitä vastaan, yritän juostessa rauhoittua, ja kun tavoitan heidät, olen tyyni, olen täysin rauhallinen, ja kysyn Emmalta hymyillen, oliko rannalla mukavaa.
Emma näyttää sankoaan, missä taskuravut kalisuttavat saksiaan.
Sanon, että meidän pitää lähteä sairaalaan.
Kenen meidän, Henri kysyy.
Minun ja Emman.
Miksi, Henri kysyy.
Tutkitaan lisää.
Mitä?
Mustelmia, kaiken varalta, sanon rauhallisesti.
Käsken Emman vaihtaa hameen ja pestä kädet.
Käynnistän auton, me lähdemme.
Emma otetaan suoraan osastolle.
Soitan Henrin paikalle."
Verrattuna Ala-Harjan edelliseen romaaniin ”Kanaria” (2010) uutukainen on selvästi vakavampi. Kanariaa pilkuttava ironia, paikoitellen jopa Raittilan tai Hotakaisen mieleen tuova aika karski ilmaisu (no, siinä ollaan suurimmaksi osaksi miesten päiden sisällä) ovat Maihinnousussa taka-alalla. Kanaria on niin ikään preesensissä mutta kolmannessa persoonassa. Preesens-ratkaisu toimii tässäkin kirjassa hyvin ja antaa mahdollisuuden takaumien esittämiselle imperfektissä. Vapaa epäsuora kerronta loikkii eri henkilöiden välillä ja vaihtaa luontevasti rekisteriä henkilön mukaan.
”Kanariassa” rinnastetaan ensimmäisen ja kolmannen maailman ongelmia yrityksensä konkurssin jälkeen Kanarialle muuttaneen telakkapomon, tämän jo kuolleen mutta kirjassa vahvasti mukana elävän vaimon, afrikkalaistaustaisen siivoojatytön sekä Kanarialle uima-allasta korjaamaan kutsutun nuorenmiehen kautta. Mukana on myös Gran Canarian suomalaissiirtokunnan naispastori, jota seurakuntansa muka-ongelmat ällöttävät.
Kanaria kuvaa hienosti nykyajan miehistä empatiakyvyttömyyttä sekä siitä seuraavaa kohtaamisen mahdottomuutta ja yksinäisyyttä. Itsensä varsinaiseksi hyväntekijäksi mieltävällä laivanrakennuspomo Nymanilla on Katherine Mansfieldiä mukaillen "karmea tarve ihmiskontakteihin", joita ei enää saa kuin rahalla, kun väärään muottiin väkivalloin pakotettu vaimo on kuollut eikä tyttäriä voisi vähempää kiinnostaa.
Kanarialle paremman tulevaisuuden perässä pyörivät afrikkalaiset jäävät valkoihoisille siirtolaisille täysin käsittämättömiksi, mutta raha sentään liikkuu. Valkoihoiset käristävät itseään rannalla ja hukkuvat rantaveteen humalassa, afrikkalaiset ajelehtivat rantaan pakopurkkiensa upottua merellä. Pastori Holmin sanoin, on "synti maata rannalla samalla kun afrikkalaiset rantautuvat ruumiina kainaloon."
"Kanariassa" symboliikka on "Maihinnousua" hämärämpää ja langat jäävät paikoitellen auki. Esimerkiksi romaanin keskiössä olevasta altaan tematiikasta saadaan aikaiseksi monitahoinen verkosto, jota lukija jää pohtimaan pitkäksi aikaa. Itse tykkään tällaisista täkyistä. Myös allasremonttia tekevälle "ottopoika" Mikolle haamuna tarinaan ilmestyvä Nymanin kuollut ja ilman dialogiviivoja replikoiva Silja-vaimo jää hauskasti monitulkintaiseksi, vähän Hamletin haamun tyyliin.
Romaanien lisäksi Ala-Harja on kirjoittanut mm. lastenkirjoja, kuunnelmia ja tekstejä sarjakuviin. Hän on mukavalla tavalla ammattimainen ja sanoista kiinnostunut kirjoittaja, jolla on monta ääntä ja paljon sanottavaa.
***
”Maihinnoususta” ei voi kirjoittaa sanomatta jotain Hesarin lanseeraamasta ”taiteen etiikkaa” koskevasta keskustelusta. Sinänsä on hämmentävää, miten sama keskustelu faktan ja fiktion rajoista käydään aina uudelleen, vuosikymmenestä toiseen. Ennen sentään uhattiin reilusti kunnianloukkausjutuilla, nyt peräänkuulutetaan kirjailijoille ”eettisiä normistoja”. Olin yllättynyt, että Hesari lähti nostamaan asiaa näin isosti. Suurista myllerryksistä toipuvien läheisten loukkaantuminen heidän kokemustensa käyttämisestä fiktion pohjana ja elävästä elämästä ammentavan kirjailijan perhesuhteet ovat yksi asia, näiden kokemusten käsittely koko sivun jutussa valtakunnan ykkösmediassa (vaikkakin tietysti laatulehdille tyypillisen ”ilmiö-diskurssin” alla) ihan toinen.
Jos unohdetaan uutisointi, keskustelusta jää fiktion ystävälle käteen se mielenkiintoinen ristiriita, joka sisältyy syvien kokemusten samanaikaiseen äärimmäiseen henkilökohtaisuuteen ja toisaalta niiden banaaliuteen: mikä tahansa elämän suuri tragedia on toisaalta yksilön maailman perustuksia tärisyttävä, toisaalta kaikille kokijoilleen hämmentävän samanlainen. Juuri elämän peruskokemusten kuten rakkauden, nuoruuden optimismin, kuolemanpelon ja sairauden universaaliuteen perustuu merkityksellisen kirjallisuuden mahdollisuus.
Toinen mielenkiintoinen aspekti tämäntyylisissä jupakoissa on usko painetun sanan ikuistavaan voimaan. Jännittävällä tavalla edelleen tunnutaan ajateltavan, että se mikä on kirjoihin ja kansiin vaikka sitten fiktion muodossa saatettu, on jotain lopullista ja peruuttamatonta, jotain johon on syytä suhtautua suurella vakavuudella. Tällainen ajattelu synnyttää monenlaisia mahdollisuuksia loukkaantumiseen. Huomaan ajattelevani usein Marcel Proustin lääkäriveljeä Robertia, joka – jos moukkamainen biografinen luenta sallitaan – jäi kokonaan ulos veljensä romaanista, koska hänelle ei löytynyt järkevää taiteellista roolia. Minusta veljen kohtalo kertoo siitä, millaista romaanitaide on. Sekin kertoo jotain, että Robert toimitti Marcelin tuotantoa painokuntoon veljensä kuoleman jälkeen.
Olipa hyvä lukea näin pitkä ja perusteellinen katsaus tästä kirjasta ja kirjakohustakin, mielenkiinnolla luin myös ajatuksiasi Kanariasta. En ole itse lukenut kuin Maihinnousun, joka oli tiiviydessään ja osuvuudessaan mielestäni sekä tyylikäs että tehokas. Olen saanut kuvan, että se on myös aika erilainen kuin Ala-Harjan aiemmat teokset, ilmeisesti siis onkin.
VastaaPoistaJa kyllä, minuakin hämmästytti kirjakohussa melkein eniten Hesarin toiminta: uskomattoman monta artikkelia, kolumnia, mielipidekirjoitusta, ties mitä. Aiheista pulaa, kun yhdelle aiheelle antnetaan näin paljon tilaa?
Jenni, kiitokset kommentistasi! Joo, Kanaria oli vähän enemmän "auki" kuin Maihinnousu, minusta kivalla tavalla.
VastaaPoistaHesarista: skuuppi on skuuppi, ja tuostahan saatiin tosiaan otsikoita moneksi päiväksi.
Kiinnostava teksti kiinnostavasta kirjasta ja ennen kaikkea kiinnostavasta ilmiöstä kirjallisuudessa. Kiitos! En ole itse vielä saanut kirjaa käsiini. Luen varmasti, jos tulee sopivana hetkenä vastaan.
VastaaPoistaMietin itse sitä, että tuskin olisin kirjaa lukiessani miettinyt todellisuuspohjaa. Mutta nyt kaiken kohun päätteeksi ehkä moni sellainenkin asia, joka on puhtaasti fiktiota alkaa vaikuttaa todenperäiseltä.
Valtakunnassa heiluri heiluu usein liberaalisuudesta konservatismiin ja takaisin. Mietin, onko kirjallisessa keskustelussakin menossa tämänkaltainen ilmiö: mistä saa kirjoittaa blogissa? Kuka saa kirjoittaa kirjoista ja miten? Kuka voi kritisoida kirjaa? Mistä kirjailija saa kirjoittaa. Laajempana ilmiönä tämä on mielestäni kiinnostava.
Kiitos kommentistasi, Kirahvi! Joo, hassua tuossa kohussa on juuri tuo mainitsemasi pointti.
VastaaPoistaTuon blogeihin kohdistuvan keskustelun olen ainakin itse nähnyt vähän eri keskusteluna, osana perinteisen median murrosta. Samanlaisia puheenvuoroja on kuultu myös lehtimaailmassa, jossa moni arvovaltainen taho on ilmoittanut, että kunnollista journalismia tehdään vain perinteisten mediatalojen suojissa.