Kuoleman väri on valkoinen

"Kuoleman väri on valkoinen. Hautajaisissa pukeudutaan mustaan, elävät pukeutuvat. Vainajakin on mustissaan, kun se on puettu parhaimpiinsa mitä eläessään on omistanut, mutta kasvot sillä on aina valkoiset. Kun sielu jättää ihmisen, vain valkoinen jää jäljelle."

1973 syntyneen Aki Ollikaisen "Nälkävuosi" (Siltala 2012) on vähän yllättäen ollut esikoinen, joka pulpahtelee pintaan siellä sun täällä. On hauskaa, että aika vähäeleinen ja runollinen pienoisromaani yhdestä 1860-luvun nälkätalvesta kiinnostaa. Miten näin on päässyt käymään?

Ensinnäkin kirja on aivan järjettömän kaunis. Kirjassa on vanhanaikaisen oloinen, vaalea ja karhea kansi, jonka peittää puoliksi kansipaperin yksinkertainen, vesiväreillä maalattu talvimaisema (kannen on suunnitellut Elina Warsta). Syyttäkää vain pinnalliseksi, mutta näillä asioilla on merkitystä, ja on erittäin hyvä että sisältöä tukevaan ulkoasuun kiinnitetään huomiota. Samoin on mukavaa, ettei kirjasta ainakaan kertalukemisella ja pienellä lisäselailulla (kyseessä oli tosin toinen painos) sattunut silmään yhtään kirjoitusvirhettä.

Ollikainen on saanut myös hienosti mediajulkisuutta, paljon kritiikkejä ja Hesarin esikoiskirjaehdokkuuden. Onpa hän muuttanut jo perheineen WSOY:n kirjailijakotiin Sammattiin. Aki Ollikainen on kirjailija, josta kuulemme toivottavasti vielä paljon.

***

Ulkokirjallisen höpinän jälkeen on syytä todeta, että kirja toimii todella hienosti (en viitsi referoida kirjan juonta tai muuta vastaavaa, koska kirjasta on kirjoitettu aivan älyttömästi). Helsingin herrasväen ja maaseudun köyhälistön kurjuuden kokemukset syksystä 1867 kevääseen 1868 yhtyvät kirjan lopussa luontevasti ja täydentävät hyvin kirjan elliptistä, vuodenaikojen vaihteluun kiinnittyvää rakennetta.

Ollikainen kuvaa kirjassaan lapsen maailmaa erittäin eläväisesti. Samoin nykyromaanille varsin harvinaisella tavalla unimaailma näyttelee kirjassa isoa roolia.

"Samassa ovi aukeaa ja paksuun turkkiin pukeutunut kirkkoherra astuu pihalle kievarin isännän kanssa. Mataleenaa naurattaa, kirkkoherran karvahattu näyttää untuvaiselta voikukkapallolta, paitsi että se on ruskea, ei valkoinen. Jos puhaltaisi, lähtisi hatusta leijailemaan haituvia yli hankien ja papin päähän jäisi pelkkä tappi. Haituvat putoaisivat maahan kievarin pihalle ja kesällä pihamaalla kasvaisi joka puolella keltaisia kukkapäisiä pappeja, jotka huojuisivat tuulessa."

***

Ollikainen on ujuttanut taitavasti kirjaansa vähän Paavo Rintalan mieleen tuovaa luontosymboliikkaa, josta tarinaan saadaan syvyyttä. Jääkööt luontoallegoriat jokaisen itse nautittaviksi, mutta pakko on nostaa kirjan loppuosasta esiin yksi hieno symbolinen kohta. Siinä valtakunnan köyhien kohtaloista päättävä senaattori läikyttää punaviiniä valkoiselle liinalle ja nolostuu, kunnes senaattorin apurin vaimo tulee hätiin ja kaataa lusikalla suolaa punaviinitahran päälle. "Punaviinitahra peittyy valkoisten kiteiden alle, jotka alkavat hitaasti tummua."

Ollikaisen kieli on runollista muttei pompöösiä (kenties yhtä tai kahta ihan pientä poikkeusta lukuun ottamatta, ja nämäkin ovat mitä suurimmassa määrin makuasioita). Mikä piristävintä, Ollikainen maalaa esiin omaperäisiä kuvia, jotka ovat hyvin mietittyjä.

"Ikävä sakenee suruksi. Suru täyttää ruumiin, muuttaa Marjan tynnyriksi, johon raskas vesi pakkautuu, painaa laitoja, jotka eivät enää kestä. Suruveden syvyydessä uinuvat Mataleena ja Juhani. Marja ottaa muutaman haparoivan askeleen eteenpäin, sitten tynnyriä koossa pitävät renkaat pettävät."

***

"Nälkävuosi" onnistuu olemaan runollisuutensa ohella erittäin lihallinen, mikä paitsi tuo kirjaan hauskan kontrastin myös tuo sitä lähemmäs nykyaikaa. Kuinka monessa tyylikkäästi kirjoitetussa 1800-luvulle sijoittuvassa suomalaisromaanissa vaimo runkkaa miehensä ja tyydyttää samalla itsensä, koska pelkää tulevansa yhdynnästä raskaaksi?

"Nälkävuodessa" saadaan kurjuuden kokemuksen syklisyydellä ja toistolla aikaan toisaalta musertava, toisaalta kurjuuden arkipäiväiseksi tekevä tunnelma ja alleviivataan sitä, miten todellisen kärsimyksen keskelle joutuva ihminen muuttuu selviytymiskoneeksi. Siinä raotetaan pienillä eleillä ihmisyyden synkimpiä puolia ja toisaalta näytetään, miten ihmiset joutuvat auttamaan toisiaan pakon edessä, jos eivät muuten niin Jumalan tai modernimmin oman omantuntonsa pakottamina. Hyvyyskin pilkottaa välillä jostain.

Myös miljööt Ollikainen hallitsee. Maaseutuosuuksissa lumi ja kylmyys tulevat iholle, 1860-luvun Helsingistä ja erityisesti hökkelikylämäisestä Katajanokasta piirtyy eläväntuntuinen kuva lukijan mieleen.

***

"Nälkävuoteen" lukee väkisin analogioita nykyajan talouskriiseihin ja siihen, miten lyhyt on ollut Suomen matka lumeen jäätyvistä massoista Espanjan joukkovelkakirjojen lainakorkojen tiirailuun. Talouspolitiikan päätökset näyttävät aina kovin erilaisilta eri holleilta katsellen. Tuttuja kaikuja on myös etuoikeutetun Teon ajattelussa: "Nälkä karsii kansakunnasta pois heikoimmat kuin puutarhuri omenapuustaan huonot oksat."

Eipä voi kuin ihmetellä, miten kaikki tämä on saatu mahtumaan 140 sivuun ilman mitään ahtamisen tai kiireen tuntua. Taas yksi kirjablogi myöntääkin Aki Ollikaiselle vuoden esikoiskirja -palkinnon (palkinto on jo tutuksi tulleeseen tapaan aineeton). Palkinto menee varmasti oikeaan kohteeseen, sillä "Nälkävuosi" on ainoa lukemani vuoden 2012 suomalaisesikoinen.