Joskus käy niin, että jokin uutuuskirja on aivan pakko hankkia ja lukea heti. Tällainen oli suuren Proust-tuntijan Jean-Yves Tadién ”Le Lac inconnu. Entre Proust et Freud” (Gallimard 2012). Tadién kirjan lähtökohta ei ole tehdä Proustin kirjasta psykoanalyysia, koska se on tehty jo miljoona kertaa, vaan tarkastella Proustin (1871-1922) ja Freudin (1856-1939) henkistä sukulaisuutta ja kietoa heidän ajattelunsa yhteen. On kiinnostavaa, että Tadién tietojen mukaan herrat eivät paitsi koskaan tavanneet, eivät tiettävästi myöskään ikinä lukeneet toistensa tuotantoa.
Tadié käy kirjassa läpi Proustia ja Freudia yhdistäviä teemoja alkaen unesta ja päätyen mm. lapsuuden, rakkauden, mustasukkaisuuden ja homoseksuaalisuuden kautta kuolemaan ja surutyöhön. Tadié lukee heitä rinnakkain tavoitteenaan se, että jatkossa toista lukiessa tulisi mieleen toinen. Rinnastukset ovat erittäin kiinnostavia ottaen huomioon, kuinka erilaisia he olivat: toinen oli ranskalainen, perheetön ja nuorena kuollut biseksuaali taiteilija ja seurapiirien kukkanen, toinen taas vaimolleen uskollinen (mutta ainakin Tadién tulkinnan mukaan myös jonkinasteisia homoseksuaalisia vivahteita itsestään esiin kammannut) suurperheellinen tiedemies.
Molemmilla oli juutalainen tausta, tosin kumpikaan ei ollut aktiivisesti uskossa, mieluummin päinvastoin. He olivat myös suuria taiteen ystäviä ja lukivat lakkaamatta. Myös loputon älyllinen uteliaisuus, heidän elämiään varjostaneet sairaudet ja tietty neuroottisuus yhdisti heitä.
***
Tadién johtoteema on kummankin kiinnostus tiedostamatonta kohtaan, lakkaamaton pyrkimys kohti käyttäytymistämme ohjaavia piilotasoja (kirjan otsikko Lac inconnu, "tuntematon järvi", on Proustin metafora alitajunnasta). Tiedostamatonta lähestytään hitaalla "muistin arkeologialla", joka tekniikkana yhdistää Proustia ja Freudia toisiinsa. Verrattuna Freudiin Proustin rooli on tosin monimuotoisempi: Proust on yhtä aikaa puhetta tuottava potilas ja tulkintojaan tekevä analyytikko – ja vieläpä taho, joka saa lukijansa sitoutumaan aktiivisesti kertojan monologiin. No, kyllähän Freudkin tutki itseään varsin suurella antaumuksella.
Tadié näyttää, kuinka freudilainen ja proustilainen muistin arkeologia pyrkivät murtamaan torjunnan, jonka takana tiedostamattoman aarteet ovat piilossa. Siinä mielessä herrat puhuvat eri asioista, että Proust korostaa ensi sijassa tahdon ulottumattomissa olevan muistin kätköistä löytyviä positiivisia aarteita (poikkeuksiakin on), Freudilla torjunnan takana on useimmiten vähemmän iloisia asioita. Siinä polut taas risteävät, että kumpikin korostaa äärimmäisyyteen asti lapsuuden roolia myöhemmän psykologisen kehityksen kannalta. Proustilla iso osa kertojan myöhemmästä draamasta kiteytyy niihin Combrayn lapsuuden iltoihin, joina rakas äiti joko tuli tai ei tullut toivottamaan hänelle hyvää yötä.
***
Proustin rakkauskäsitys on ollut itselleni "Kadonneen ajan" ytimessä (ks. tarkemmin aiempi postaus), ja Tadién kirjasta saa helposti vahvistusta Proustin ajatuksille rakkaudesta sairautena. Kiinnostavaa on, että Freud käsitti asian hyvin pitkälle samalla tavalla puhuessaan "idealisaatiosta", jossa vielä toteutumattomista aistinautinnoista huumaantunut rakastaja antaa kohteelleen imaginäärisiä henkisiä ominaisuuksia, jotka häviävät sitä mukaa kun suhde lihallistuu.
Rakkauden eroottiseen puoleen Tadié tuo runsaasti lisävaloa väittämällä, että Proustin peruskokemus seksuaalisuudesta oli sadistinen ja voyeristinen, suhde itse aktiin jollain tavalla pelonsekaisen ulkopuolinen. Seinän läpi kuultu, sadistisia piirteitä sisältävä seksi on "Kadonneessa ajassa" jonkinlainen toistuva teema, joissa voi halutessaan nähdä samanlaista pakonomaisuutta kuin Joycen rantakohtauksissa.
Mitä tulee homoseksuaalisuuteen, Tadié tuo esiin että sekä Freud että Proust katsoivat ihmisten olevan syntymässään enemmän tai vähemmän biseksuaaleja, ja lopullinen suuntautuminen määrittyi viimeistään varhaislapsuuden kokemusten pohjalta. Molemmat korostivat myös sublimaation merkitystä "seksuaalisuuden hallinnassa" Samalla Tadié huomauttaa, ettei Proust missään tuotannossaan käy läpi äiti- tai isäsuhteensa vaikutusta seksuaalisuuteensa (Tadién mukaan Proustin lapsuus on hyvin lähellä Freudin kirjoittamaa Leonardo da Vinci -tutkielmaa).
Proust korostaa kirjassaan modernisti, että ihmisen seksuaalinen suuntautuminen tapahtuu joka tapauksessa hermostollisena prosessina niin varhain ja sellaisena, ettei sillä voi olla "moraalista sisältöä", toisin sanoen se ei riipu ihmisen omista valinnoista. Paroni Charlus on hahmona tunnettu siitä, että kertoja näki hänet naisena, joka pilkahteli pikku hiljaa esiin miesmäisen hahmon takaa. "Sodomassa ja Gomorrassa" Proust tekee homoseksuaalisuudesta useampiluokkaisen määrityksen, johon mahtuu monta erilaista varianttia.
Tadié puolustaa hienosti Proustin kaunokirjallisia valintoja huomauttamalla, etteivät Odette tai Guermantesin herttuatar todellakaan vaikuta miehiltä, jotka on vain transponoitu naisiksi. Albertinessä vilahtaa miehisiä piirteitä, mutta todennäköisemmin tarkoituksella. Proustin on pelastanut tietenkin hänen käsittämätön mielikuvituksensa ja eläytymiskykynsä, jolla hän on muuttanut omat miehiä kohtaan tuntemansa tunteet (tällaisia autofiktiivisiä elementtejä "Kadonnut aika" on tietysti pullollaan) fiktion tarkoituksia vastaaviksi.
***
Kirjassa tehdään myös äärimmäisen mielenkiintoisia psykoanalyyttisia tulkintoja Proustin elämästä, erityisesti hänen äiti-, isä- ja velisuhteestaan sekä näiden heijastuksista tiettyihin "Kadonneen ajan" perusvalintoihin. Kuka tahansa Proustista kiinnostunut saa näistäkin pohdittavaa pitkäksi aikaa.
Proustin valtavasta miellyttämisenhalusta sekä tarpeesta hakeutua seurapiireihin olisi mieluusti lukenut enemmänkin. Syynä näiden teemojen väistelyyn lienee yksinkertaisesti se, etteivät ne yhdistä Freudia ja Proustia. Tadié itse suosittaa Milton Millerin 70-luvun alussa kirjoittamaa "Proustin psykoanalyysia", josta epäilemättä löytyy lisää valoa tähänkin teemaan.
***
Kaiken kaikkiaan Tadién kirja on nautittava, älyllisesti mukavan haasteellinen ja upeasti kirjoitettu tutkielma, jollaiseen pystyy vain syvällisesti kohteitaan ymmärtävä asiantuntija. Olisi mahtavaa, että tällaisia kirjoja suomennettaisiin.
Tadié käy kirjassa läpi Proustia ja Freudia yhdistäviä teemoja alkaen unesta ja päätyen mm. lapsuuden, rakkauden, mustasukkaisuuden ja homoseksuaalisuuden kautta kuolemaan ja surutyöhön. Tadié lukee heitä rinnakkain tavoitteenaan se, että jatkossa toista lukiessa tulisi mieleen toinen. Rinnastukset ovat erittäin kiinnostavia ottaen huomioon, kuinka erilaisia he olivat: toinen oli ranskalainen, perheetön ja nuorena kuollut biseksuaali taiteilija ja seurapiirien kukkanen, toinen taas vaimolleen uskollinen (mutta ainakin Tadién tulkinnan mukaan myös jonkinasteisia homoseksuaalisia vivahteita itsestään esiin kammannut) suurperheellinen tiedemies.
Molemmilla oli juutalainen tausta, tosin kumpikaan ei ollut aktiivisesti uskossa, mieluummin päinvastoin. He olivat myös suuria taiteen ystäviä ja lukivat lakkaamatta. Myös loputon älyllinen uteliaisuus, heidän elämiään varjostaneet sairaudet ja tietty neuroottisuus yhdisti heitä.
***
Tadién johtoteema on kummankin kiinnostus tiedostamatonta kohtaan, lakkaamaton pyrkimys kohti käyttäytymistämme ohjaavia piilotasoja (kirjan otsikko Lac inconnu, "tuntematon järvi", on Proustin metafora alitajunnasta). Tiedostamatonta lähestytään hitaalla "muistin arkeologialla", joka tekniikkana yhdistää Proustia ja Freudia toisiinsa. Verrattuna Freudiin Proustin rooli on tosin monimuotoisempi: Proust on yhtä aikaa puhetta tuottava potilas ja tulkintojaan tekevä analyytikko – ja vieläpä taho, joka saa lukijansa sitoutumaan aktiivisesti kertojan monologiin. No, kyllähän Freudkin tutki itseään varsin suurella antaumuksella.
Tadié näyttää, kuinka freudilainen ja proustilainen muistin arkeologia pyrkivät murtamaan torjunnan, jonka takana tiedostamattoman aarteet ovat piilossa. Siinä mielessä herrat puhuvat eri asioista, että Proust korostaa ensi sijassa tahdon ulottumattomissa olevan muistin kätköistä löytyviä positiivisia aarteita (poikkeuksiakin on), Freudilla torjunnan takana on useimmiten vähemmän iloisia asioita. Siinä polut taas risteävät, että kumpikin korostaa äärimmäisyyteen asti lapsuuden roolia myöhemmän psykologisen kehityksen kannalta. Proustilla iso osa kertojan myöhemmästä draamasta kiteytyy niihin Combrayn lapsuuden iltoihin, joina rakas äiti joko tuli tai ei tullut toivottamaan hänelle hyvää yötä.
***
Proustin rakkauskäsitys on ollut itselleni "Kadonneen ajan" ytimessä (ks. tarkemmin aiempi postaus), ja Tadién kirjasta saa helposti vahvistusta Proustin ajatuksille rakkaudesta sairautena. Kiinnostavaa on, että Freud käsitti asian hyvin pitkälle samalla tavalla puhuessaan "idealisaatiosta", jossa vielä toteutumattomista aistinautinnoista huumaantunut rakastaja antaa kohteelleen imaginäärisiä henkisiä ominaisuuksia, jotka häviävät sitä mukaa kun suhde lihallistuu.
Rakkauden eroottiseen puoleen Tadié tuo runsaasti lisävaloa väittämällä, että Proustin peruskokemus seksuaalisuudesta oli sadistinen ja voyeristinen, suhde itse aktiin jollain tavalla pelonsekaisen ulkopuolinen. Seinän läpi kuultu, sadistisia piirteitä sisältävä seksi on "Kadonneessa ajassa" jonkinlainen toistuva teema, joissa voi halutessaan nähdä samanlaista pakonomaisuutta kuin Joycen rantakohtauksissa.
Mitä tulee homoseksuaalisuuteen, Tadié tuo esiin että sekä Freud että Proust katsoivat ihmisten olevan syntymässään enemmän tai vähemmän biseksuaaleja, ja lopullinen suuntautuminen määrittyi viimeistään varhaislapsuuden kokemusten pohjalta. Molemmat korostivat myös sublimaation merkitystä "seksuaalisuuden hallinnassa" Samalla Tadié huomauttaa, ettei Proust missään tuotannossaan käy läpi äiti- tai isäsuhteensa vaikutusta seksuaalisuuteensa (Tadién mukaan Proustin lapsuus on hyvin lähellä Freudin kirjoittamaa Leonardo da Vinci -tutkielmaa).
Proust korostaa kirjassaan modernisti, että ihmisen seksuaalinen suuntautuminen tapahtuu joka tapauksessa hermostollisena prosessina niin varhain ja sellaisena, ettei sillä voi olla "moraalista sisältöä", toisin sanoen se ei riipu ihmisen omista valinnoista. Paroni Charlus on hahmona tunnettu siitä, että kertoja näki hänet naisena, joka pilkahteli pikku hiljaa esiin miesmäisen hahmon takaa. "Sodomassa ja Gomorrassa" Proust tekee homoseksuaalisuudesta useampiluokkaisen määrityksen, johon mahtuu monta erilaista varianttia.
Tadié puolustaa hienosti Proustin kaunokirjallisia valintoja huomauttamalla, etteivät Odette tai Guermantesin herttuatar todellakaan vaikuta miehiltä, jotka on vain transponoitu naisiksi. Albertinessä vilahtaa miehisiä piirteitä, mutta todennäköisemmin tarkoituksella. Proustin on pelastanut tietenkin hänen käsittämätön mielikuvituksensa ja eläytymiskykynsä, jolla hän on muuttanut omat miehiä kohtaan tuntemansa tunteet (tällaisia autofiktiivisiä elementtejä "Kadonnut aika" on tietysti pullollaan) fiktion tarkoituksia vastaaviksi.
***
Kirjassa tehdään myös äärimmäisen mielenkiintoisia psykoanalyyttisia tulkintoja Proustin elämästä, erityisesti hänen äiti-, isä- ja velisuhteestaan sekä näiden heijastuksista tiettyihin "Kadonneen ajan" perusvalintoihin. Kuka tahansa Proustista kiinnostunut saa näistäkin pohdittavaa pitkäksi aikaa.
Proustin valtavasta miellyttämisenhalusta sekä tarpeesta hakeutua seurapiireihin olisi mieluusti lukenut enemmänkin. Syynä näiden teemojen väistelyyn lienee yksinkertaisesti se, etteivät ne yhdistä Freudia ja Proustia. Tadié itse suosittaa Milton Millerin 70-luvun alussa kirjoittamaa "Proustin psykoanalyysia", josta epäilemättä löytyy lisää valoa tähänkin teemaan.
***
Kaiken kaikkiaan Tadién kirja on nautittava, älyllisesti mukavan haasteellinen ja upeasti kirjoitettu tutkielma, jollaiseen pystyy vain syvällisesti kohteitaan ymmärtävä asiantuntija. Olisi mahtavaa, että tällaisia kirjoja suomennettaisiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti