Elämästä, ajasta, todellisuuden luonteesta, rouva Ramsaysta

“Lily Briscoe went on putting away her brushes, looking up, looking down. Looking up, there he was – Mr Ramsay – advancing towards them, swinging, careless, oblivious, remote. A bit of a hypocrite? she repeated. Oh, no – the most sincere of men, the truest (here he was), the best; but, looking down, she thought, he is absorbed in himself, he is tyrannical, he is unjust; and kept looking down, purposely, for only so could she keep steady, staying with the Ramsays. Directly one looked up and saw them, what she called “being in love” flooded them. They became part of that unreal but penetrating and exciting universe which is the world seen through the eyes of love. The sky stuck to them; the birds sang through them. And, what was even more exciting, she felt, too, as she saw Mr Ramsay bearing down and retreating, and Mrs Ramsay sitting with James in the window and the cloud moving and the tree bending, how life, from being made up of little separate incidents which one lived one by one, became curled and whole like a wave which bore one up and threw one down with it, there, with a dash on the beach.”

Luin Virginia Woolfin (ks. Woolfista yleisempi postaukseni) viidennen romaanin “To the Lighthouse” (1927) ties kuinka monetta kertaa. Haluaisin kovasti kertoa miksi mutta huomaan, että lempikirjoistaan on erityisen vaikea kirjoittaa. (Kirja on suomennettu nimellä “Majakka”, mutta Kai Kailan yleisesti ottaen taitavassa tulkinnassa on varsin paljon omituisia ajatusvirheitä ja muita kummallisuuksia, joten suosittelen vähintäänkin alkuteoksen lukemista käännöksen rinnalla).

Aloitetaan helposta päästä. Kirjan rakenne on kolmiosainen. Ensimmäisessä kuvataan kahdeksanlapsista lontoolaisperhettä ja heidän älykköystäviään viettämässä alkusyksyistä päivää perheen kesäasunnolla Skotlannin Hebrideillä. Suunnitellaan merimatkaa läheiselle majakalle, mutta kuten filosofi-isä oikein ennustaa, siitä ei tule huonon sään takia mitään. Rakennetaan miehisen rationaalisuuden ja naisellisen intuition vastakkainasettelu, jota havainnollistaa herra Ramsayn ensimmäisen osan teemalause: “Someone had blundered”. Lyhyessä toisessa osassa kuvataan vajaan vuoden kulumista, ajan ja luonnon vaikutusta taloon. Taustalla kumisee ensimmäinen maailmansota ja kirjan päähenkilö, kaunis ja valloittava rouva Ramsay, kuolee sulkuihin laitetussa lauseessa. Yhtä lakonisesti kuitataan hänen kahden lapsensa kuolema. Taloa yrittää pitää kunnossa palvelusnainen, jolle tulee kiire perheen ilmoitettua yllättävästä paluustaan talolle. Kolmannessa osassa matka majakalle vihdoin toteutuu perheen isän ja kahden lapsen voimin, ja lasten ja isän vaikeat suhteet tuntuvat loksahtavan uuteen asentoon, kun isä päästää sekä konkreettisesti että symbolisesti irti järkivetoisesta itsekkyydestään. Kuolema on lähellä, samoin yksilön kauhu sen edessä: “We perish, each alone”, herra Ramsay ja James toistelevat mielessään. Samanaikaisesti perheystävä, taiteilija Lily Briscoe saa toteutetuksi kymmenen vuotta aikaisemmin aloittamansa ja suurta sommittelullista tuskaa tuottaneen taulunsa talon pihalta. Kirja päättyy kuuluisiin sanoihin: 

“Yes, she thought, laying down her brush in extreme fatigue, I have had my vision.”

***

Woolfin romaanin juonen tiivistäminen kertoo kirjasta suunnilleen yhtä paljon kuin yksi katukivi Aleksanterinkadusta. Yksi kirjan houkutuksista liittyy kyllä sen rakenteeseen, erityisesti erikoiseen toiseen osaan, jonka päähenkilönä on aika ja sen kätyrit. On myös selvää, että kirjan lyyrinen kieli on osa sen vetovoimaa (Woolf suunnitteli kirjansa kutsumista romaanin sijaan elegiaksi). Vahvat symbolit, jotka toteutuvat henkilöiden, värien, aaltojen taustakohinan ja lakkaamatta välkkyvän, koko rakenteen pakopisteeksi upeasti nousevan majakan kautta, samoin tapahtumien sijoittuminen syrjäiselle saarelle, näilläkin on osansa.

Tyranttimaisen narsistinen ja huomiota janoava älyn jättiläinen herra Ramsay paljastuu alun karikatyyrimaisuuttaan monipuolisemmaksi, vaikka tilan varastaakin läheisiään pakonomaisesti yhteen saattava, turvaa ja naisellista intuitiota huokuva mutta kuolemaa kammoava rouva Ramsay, joka jääkin suorastaan haamumaisesti elämään hänen läheisiensä mieliin. Herran Ramsayn ja vanhapiika-taiteilija Lily Briscoen kautta Woolf pääsee toteuttamaan visioitaan taiteen olemuksesta, subjektista, objektista ja todellisuuden luonteesta, ja nämä pohdinnat havainnollistuvat täydellisesti kirjan rakenteessa. Muutkin sivuhenkilöt ovat eläväisiä ja omanlaisiaan, erityisen tarkkanäköisesti kuvattuja.

Ilmassa on suuria tunteita, ahdistusta, rakkautta, toivoa, ilmapiiri on kaikessa arkisuudessaan maaginen, täyteen merkityksiä ladattu. Kirja purkautuu harvinaisen monitasoiseen synteesiin, joka vielä saavutetaan kolmososan kahdella rinnakkain kulkevalla juonitasolla. Kyse on Woolfille tyypillisesti naiseuden ja mieheyden, järjen ja tunteen liitosta, itsekeskeisyyden luovuttamisesta osaksi yhteistä tajuntaa.

Loppu sitoo kymmenet langat yhteen muttei selitä mitään lopullisesti, moni asia jää lukijan taipumusten mukaan tulkittavaksi. Itse ajattelen kirjasta vähän eri tavalla jokaisen lukukerran jälkeen, eikä mikään johtopäätöksistäni tunnu olevan ristiriidassa keskenään. Woolf tiesi tämän hyvin: “For nothing was simply one thing”, majakalle matkustava James pohtii yhtä aikaa molempia vanhempiaan symboloivasta majakasta.

***

Mutta tämäkään ei riitä selittämään kirjan ihanuudesta juuri mitään. Ei olisi tietysti tarviskaan, mutta kun on tullut perustettua tämä blogi. En viitsi vain sanoa, että tykkään.

Oli siis suunnistettava kirjastoon ja kaivettava esiin Morris Bejan toimittama “To the Lighthouse. A Casebook” (1970). Kirjassa on paitsi Woolfin päiväkirjamerkintöjen ryydittämiä teräviä analyyseja kirjasta myös mm. luonnekuvia herra Ramsayn esimerkkinä toimineesta Virginian isästä Leslie Stephenistä sekä Woolfin omia kirjoituksia. Kehotan tutustumaan!

Varsinkin Erich Auerbachin esseen “The Brown Stocking” ja Morris Bejan tekstin “Matches Struck in the Dark: Virginia Woolf’s Moments of Vision” luettuani ymmärsin enemmän siitä, miksi pidän niin paljon paitsi Woolfista myös Proustista ja Joycesta (ks. postaukseni Proustin ja Joycen epifanioista täällä).

Auerbach tiivistää hyvin sen, mikä yhdistää näitä 1900-luvun alkuvuosien modernistisia mestareita. He kaikki kuvaavat tajuntaa monen henkilön kautta, hyödyntävät eri aikatasoja epäkronologisesti, hajottavat ulkoisten tapahtumien jatkuvuuden, heidän kerrontapisteensä liikkuu. Tavoitteena on sisäisen maailman kuvaamien ulkoisesti mitättömien, jopa satunnaisten tapahtumien mahdollisimman täydellisen kuvailun kautta. Heitä yhdistää usko siihen, että kaivautumalla pieneen saadaan aikaiseksi totuudellisempi synteesi kuin kuvaamalla epätäydellisesti suuria ja merkittäviä tapahtumaketjuja.

Morris Beja taas keskittyy epifanioihin, ilmestyksiin tai visioihin, jotka ovat keskeisiä Proustin, Joycen ja Woolfin tuotannossa. Olen puhunut näistä aiemmin Joycen ja Proustin yhteydessä, ja Woolfin kaikessa tuotannossa ne ovat tietysti aivan keskeinen osa, en vain ole sitä aiemmin näin suoraan tajunnut. Siteerataan To the Lighthousea ja rouva Ramsayta:

“The great revelation had never come. The great revelation perhaps never did come. Instead there were little daily miracles, illuminations, matches struck unexpectedly in the dark…”

Nämähän ovat niitä elämän pieniä, katoavia tähtihetkiä, kun kaikki hetkeksi asettuu fokukseen ja on ymmärtävinään jotain merkityksellistä. Siis ne hetket kun on levännyt olo, espresso maistuu hyvältä, kainalossa on hyväntuoksuinen ja -tuulinen lapsi, huulilla on juuri oikea Baudelairen säe ja samalla hetkellä auringonsäde sattuu sohvalle… Kuten Beja sanoo, näissä maallisen mystisissä hetkissä paljon olennaisempaa on hetki kuin se, mitä se mahdollisesti tarkoittaa. Syntyy monitasoinen henkinen kokemus, joka on itsessään tyydyttävä, eikä vaadi sen kummempia selityksiä. Joycen äkkiä arjen alle rusentuvien ilmestysten, Proustin muistiretkien ja Woolfin monitasoisten aistimuskimppujen kautta näihin hetkiin pääsee kiinni, ja tuntuu tyydyttävältä huomata miten muutkin ovat oivaltaneet, mikä tekee elämästä merkityksellisen. Taideteoksina kaikkien näiden kirjailijoiden tekstit tuottavat myös tällaisia valaistumisen elämyksiä, joita on kai turha yrittää analysoida puhki.