Todellisuus pakenee lintumiestä

Tutustuin Hannu Simpuraan talvella Kriittisen korkeakoulun proosakurssilla, ja mies teki minuun vaikutuksen. Hän puhui paljon siitä, miten hyvän kirjailijan tulee altistaa itsensä oudoille yhteensattumille, valmistella tietä ei-sattumuksellisuudelle, kohtalokkuudelle, joka yhdistää kaiken. Tästä syntyy kirjoitukselle omakohtaisesta kokemuksellisuudesta nouseva henki, oma näkemys. Simpura havainnollisti kurssilla ajatteluaan henkilökohtaisella, lintuihin liittyvällä kertomuksella, joka nosti ihon kananlihalle.

Viimeistään nyt, kun luin Simpuran esikoisteoksen "Yökausien kartta" (Gummerus 1990), luulen ymmärtäväni mitä hän tarkoitti. "Yökausien kartta" sijoittunee jonnekin novellikokoelman ja romaanin välimaastoon. Se koostuu kertomuksista, jotka vuotavat toisiinsa yhteisten henkilöiden ja erityisesti aihepiirin, lintujen ja niiden konservoinnin kautta. Lintutematiikasta käsin Simpura pääsee erittäin ehjästi ja tyylikkäästi käsiksi ikuisiin aiheisiin, ihmisenä olon peruskysymyksiin, ihmisen ja luonnon ja laajemmin ihmisen ja todellisuuden suhteeseen. 

Simpuralta on ilmestynyt viisi muutakin kirjaa, joihin en ole toistaiseksi tutustunut. Netissä näkyy olevan niistä pääosin kehuvia arvioita.

*** 

"Yökausien kartan" avauskertomuksen keskushenkilönä on lintukonservaattori Ingrid, jolla on ainutlaatuinen kyky saada täytetyn pöllön silmät elämään. Ingridiä vainotaan, ehkä taitojensa ansiosta, ja hän joutuu sairaalaan. Turusta Helsinkiin saapunut omituinen miesjoukko alkaa kalastella kuolemansairaan Ingridin puolustuskirjoituksen avulla häneltä pöllöä, jota tutkimalla oikean konservoinnin salat paljastuisivat. Kilpailijaksi ilmaantuu nuori tyttö, jolla tuntuu olevan samat tarkoitusperät.

Kirjan avaus kuvastaa hyvin Simpuran ilmaisun tiiviyttä ja symbolista rikkautta (josta en luultavasti ymmärrä puoliakaan):

"Sinisen vaunujonon saavuttua aikataulustaan myöhässä Karjaan asemalla luiskahti tumman kiiltävähiuksen Jaakko Alamikkolan käsistä lasisilmä istuinten väliin, josta sen ojensi takaisin pudottajaa muistuttava, mutta kyynisyydessään väsyneempi nuorimies. Lyhyen sananvaihdon aikana kävi ilmi, että Arvo Kinnunen ja hänen kumppaninsa Ilmari Kunnas olivat hekin häpeäänsä paossa.

Rakeitten sitten sulaessa Helsingin rautatieaseman lämpöiseen asfalttiin tapasivat tulijat samassa junassa yhtä surkein syin saapuneet ja saman pikimustan sateenvarjon suojissa seisovat Turun yliopiston kasvatit: pyöreäkasvoisen, kaljun nykerönenän Marko Hemmilän, jonka ilme lepotilassa asettui lähinnä hävyttömäksi, ja minut – minuun Jaakko tuskin vilkaisi."

Ollaan paossa jotain häpeällistä, juna on myöhässä, joukon johtajan kädessä on lasisilmä, joka sekin luiskahtaa istuinten väliin. Mitä merkitystä on rakeilla, entä juna-aseman lämpöisellä asfaltilla tai pikimustalla sateenvarjolla? Simpuraa lukeva oppii heti, että kaikilla yksityiskohdilla on teemaa palveleva tarkoitus, joten tarkkaavaisuuttaan ei sovi hukata hetkeksikään.

***

Avauksessa on hienoa myös se, miten siinä havainnollistuu kirjan kerrontaratkaisullinen erikoisuus. Tapahtumat etenevät pääosin hän-muodossa (yhdessä tosin peräti yksikön toisessa), mutta kaikkitietävänä kertojanäänenä tuntuu silti koko ajan hääräilevän tapahtumien keskiöstä oudosti sivussa oleva minä-kertoja. Hän on lintuihin samaistuva, erilaisia hanttihommia paiskiva luonnontieteilijä ja lintukonservaattori, jonka missiona on luoda täytetylle pöllölle Ingridin tapaan "silmät alkuperäisistä ja niin, että niihin jäi kaikki kiilto ja elävyys". Ei mikään huono kirjailijan työn metafora.

Minäkertoja pulpahtaa monessa novellissa osaksi kertomusta vasta myöhään. Hän kuitenkin tietää kaiken ja pystyy raportoimaan mitä tahansa. Hän on Flaubertia mukaillen jumala valtakunnassaan, kaikkialla läsnä mutta Flaubertin filosofiasta poiketen vain aika ajoin näkymätön. Tähän viitataan kokoelman toisessa kertomuksessa, jossa nuori nunnakokelas saapuu Suomeen koevuodelleen tarkoituksena oppia Herran palvelemista käytännössä:

"'Sisar, minä tapasin unessa hänet, minulle linnuista opettamassa.'

'Tyttäreni, Hän on kaikkialla, kunhan vain osaisimme katsoa Häneen. Olet tullut Hänelle herkäksi, näet asioita, jotka ovat aikaisemmin olleet mieleltäsi kätketyt. Syö nyt, niin minä katselen sinua.'"

***

Palataan vielä hetkeksi ensimmäiseen kertomukseen. Monien vaiheiden jälkeen pöllö päätyy minäkertojalle, joka on nähtävästi toiminut kaikista henkilöistä vähiten aktiivisesti sen saamiseksi. Kertoja ymmärtää tehtävänsä, vaikka hautuumaan läsnäolo jo vihjaakin, miten hankkeessa tulee käymään.

"Ulkona ajattelin: 'Kaikessa vielä katselemista, kaikissa kasvoissa elävöittämistä", ja kassi oli kevyt pöllöineen, jopa niin, että kohotin sen rinnalleni katsellakseni hautuumaan kulmalla linnun eläviin silmiin."

***

Kirjasta on syytä nostaa esiin myös sen omalaatuinen dialogi. Simpura ei pyrikään realistisen puhekieliseen ilmaisuun vaan antaa henkilöidensä puhua kohtalokkaita, monin merkityksin koodattuja virkkeitä.

Näin puhuu (tai ehkä puhuisi…) minäkertojan pakkomielteisen rakkauden kohde Lara upeassa kertomuksessa "Rakkaus", jossa pöllönkatse korvautuu hetkeksi pronssisten patsaiden lamaannuttavalla tuijotuksella ja jossa todellisen rakkauden mahdollisuus tietysti osoittautuu yhtä mahdottomaksi kuin elämän vangitseminen kuolleen pöllön silmiin:

"Sinun ornitologinen otteesi maahan ja metsiin oli yllättävyydessään rohkea. Jos sen rajuus oli harkittua, minä kunnioitan."

ja

"Me olemme kaksiteräinen miekka ja aura kalvoa halkomassa, ja kalvo näkee, miten me sen halkaisimme, ja me näemme kalvonalisen."

***

Kokoelman viimeinen kertomus "Yön kartta" on kiehtova kertomus sataman ja sen laivojen vartijaksi pestautuvasta minäkertojasta. Ensimmäistä yksin tehtyä kierrosta kuvataan piinallisen yksityiskohtaisesti (Juha Rikama vertaa hiljattain lukemassani novelleja ja niiden tulkintoja sisältävässä teoksessa "Yön ja päivän kartta" Simpuran otetta Kafkaan). Pikku hiljaa todellisuus käy yhä omituisemmaksi ja alkaa karata minäkertojan hallinnasta. Kaaos havainnollistuu tiedostamattoman symbolissa, kääpiössä nimeltä Krister Mäkimies, jonka ilmestyminen tarinaan tuo mieleen David Lynchin maailman Twin Peaksissä. Kaaoksen voimat saavat vallan, ja kaikki päättyy symbolisesti tiheään kuvaan, joka jääköön paljastamatta.

***

Simpura luo kielellään ihan omanlaisensa maailman, joka on täynnä symboliikkaa ja unenomaista arvaamattomuutta. Maailma on samalla tuttu ja vieras, se uhmaa koko ajan ihmisten sitkeitä pyrkimyksiä ja uhkaa muuttua muuksi. Sen ihmiset pyrkivät muka-rationaalisilla puuhillaan ottamaan maailman haltuun, siinä onnistumatta. Pöllön silmät samentuvat väistämättä, ja lopulta palaa koko viisauden ja oppimisen symboli. Monimutkaista todellisuutta edustava yön kartta, jonka pöllö epäilemättä näkee, jää ihmiseltä piirtämättä.