Tyyliniekan tunnustukset

Vappupäivä Mätäjoella.

Esseisti ja kääntäjä Antti Nylén ihmettelee uudessa kirjassaan “Tunnustuskirja” (Kirjapaja 2013), miten kukaan saattoi pitää häntä ensimmäisen esseekokoelmansa perusteella “vakavana ajattelijana tai yhteiskunnallisesti valveutuneena keskustelijana, jolta kannattaa pyytää näkemyksiä polttaviin kysymyksiin tai josta kannattaa tehdä henkilöhaastatteluita naistenlehtiin”. “Kirja on täynnä asentoja, joiden keinotekoisuus eli fiktiivisyys pistää silmään”, hän jatkaa. (Kyseessä oli 2007 ilmestynyt “Vihan ja katkeruuden esseet” (2007), ks. postaukseni)

Nylén tietysti ymmärtää itsekin, että juuri näiden osittain fiktiivisten ja keskenään ristiriitaisten asentojensa takia hän on niin kiinnostava. Vegaani, dandy, katolinen, Pekka Haaviston julkinen tukija, twiittaava antimodernisti… Kiinnostavuutta täydentää se, että häntä ärsyttää oma taipumuksensa poseerata, mikä näkyy äärimmäisyysihmisten ihannointina ja itsekriittisenä pyrkimyksenä rehellisyyteen.

Tunnustuskirjassaan hän kirjoittaa itsestään tunnustuskirjallisuuden perinteiden mukaisesti “kristittynä, esimerkkitapauksena”. Nylénmäisen ristiriitaisesti hän kuitenkin lisää: “Estetiikka ennen kaikkea. Tunnustuskirja… Luojan tähden, älkää uskoko sanaakaan.” 

(Jukka Koskelainen on kirjoittanut päivän Hesariin hyvän arvion kirjasta. Hän lähtee juttuunsa näköjään samalla näkökulmalla, mainittakoon puolustuksekseni että tämä postaus on kirjoitettu varastoon jo viikko sitten… Myös mm. Tommi Melender on arvioinut kirjaa ansiokkaasti.) 

***

Nylén avaa kirjassa lapsuuttaan elementtitalojen, pururatojen ja moukkamaisten koulukiusaajien kehystämässä vantaalaisessa lähiössä, josta ovat lähtöisin hänen identiteettiään leimaava “kulttuurinen mihinkään-kuulumattomuus ja syvät perusvierauden, epämukavuuden ja sopeutumattomuuden tunteet”. Lähiöstä Nylénin pelasti “kääntyminen” helsinkiläiseksi mutta toinen kotiinpaluu, katolilaisuus, sai odottaa pidempään. Uskonnottomassa kodissa kasvaneella ja “kirjallisuutta palvoneella” Nylénillä oli tyypillisen distinktioon pyrkivän älykkönuoren kirkonvastainen kautensa, hänen käytössään olivat argumentit joita hän selvästi pitää sopivina Flaubert’n “Valmiiden ajatusten sanakirjaan”.

Viesti tietysti on, että vieraantuneisuus sekä lapsuudesta jäänyt voimattomuuden tunne, jotka ovat täydentyneet flaubertilaisella vastenmielisyydellä kulttuurimme pinnallisuutta ja ihmis- ja teknologiauskoa kohtaan, ovat saaneet hänet hapuilemaan kohti kristinuskoa (ja veganismia?). Nylénin tuntema ulkopuolisen suru on epäilemättä todellista, mutta nuoruudentarinaa lukee väistämättä myös hänen julkisen minänsä näkökulmasta: hänen tyylitajunsa on kertonut, ettei hän voi jäädä massojen omaksumien uusateististen kliseiden vangiksi. Nylén ennustaakin, että kahdenkymmenen vuoden kuluttua Jumalaa ajatellaan enemmän ja kiihkeämmin kuin nyt”.

***

Nylén puhuu apostoliseen uskontunnustukseen kiteytyvästä kristinuskostaan ymmärrettävästi, jos kohta keskivertouskovaan verrattuna varsin älyllisesti ja historiatietoisesti. Hän on katolilainen mm. siksi, koska katolinen kirkko on universaali ja kenties rahvaanomaisuutta kammoavalle sopivan tyylineutraali (taas tulee esiin tyyli): 

“Ei ole juuri pelkoa, että messussa joutuisi mukaan rukousleikkeihin tai kuulisi heavy metaliksi sovitettuja virsiä.”

Kristinusko on Nylénille myös kattava “poliittinen” maailmankatsomus. Kulutuskapitalismiin syvästi pettyneenä hän kaipaa ihmiskeskeisyyden korvaajaksi uusvanhaa absoluuttia, joka on otettava käyttöön jos “villiintynyt” lajimme mielii selvitä maapallolla. Toisin kuin liberalismi tai konservatismi, kristinusko ja sen pyhä henki ovat hänelle “ainoa oikea ja tepsivä lääke maailman mätänemiseen”.

Henkilökohtaisemmalla tasolla usko on Nylénille kristuksen tuntemista, ystävyyttä hänen kanssaan. Sellaisena se tyydyttää ihmisen kaipausta ikuiseen elämään, on vastaus “reikään sydämessä”. Nylén torjuu yleisen kritiikin uskontojen synnystä kuolemanpelon hoitamiseksi ja tarkentaa, että kristinuskon ikuisessa elämässä kyse on täyden elämän kokemuksesta tässä elämässä, ei mistään kuolemanjälkeisestä:

“Oikeaoppinen kristitty ei todellakaan usko, että ihmiset kuoltuaan ponnahtaisivat pilven päälle nautiskelemaan, kuuntelemaan harppujen soittoa edesmenneiden läheistensä ristiriidattomassa seurassa, “jälleennäkemisen” riemussa. Oikeaoppinen kristitty tietää, että sellaiset kuvitelmat ovat satua tai vertauskuvaa. (…) Yliluonnollisen ja hämärän alue jää kristinuskossa vähiin. En väitä, että se kokonaan katoaisi. (…) Kun kristityt uskovat Kristus-tapahtumaan, he luottavat toisiin ihmisiin, mutta samalla he toivovat, että hekin – jollakin ihmeellisellä, tuntemattomalla tavalla, “viimeisenä päivänä” – pääsisivät osallisiksi ylösnousemuksesta, saisivat olla Kristuksen kanssa myös “taivaassa”, niin kuin ovat maan päällä olleet.”

***

Nylénin pitkä selvitys katolisen kirkon ehkäisyopista on kiehtova, kaltaiselleni katolisen kirkon nyansseja tuntemattomalle suorastaan eksoottinen tarina, ehkä kirjan parasta antia. Nylén on valinnut puolensa ja katselee asioita katoliseen kirkkoon sitoutuneen näkökulmasta, kriittisesti mutta viime kädessä hyväksyen. On aina mielenkiintoista, kun joku “sisäpiiriläinen” tulkitsee tekstejä suhteessa ne antaneen instituutioon historiaan, muistuttaa että kiinnostavia paavin puheissa ovat ne nyanssit jotka muuttuvat, eivät vuosisatoja samanlaisina pysyneet muotoilut.

Selvitystä lukiessa on helppo ymmärtää, miten “sekulaarit humanistit” sortuvat joskus lapselliseen kärjistämiseen, josta Nylén heitä paheksuu. Kaikki on niin monimutkaista: ei riitä, että perehtyy hyvällä tahdolla ja nyanssit ymmärtäen katolilaisuuteen, vaan pitäisi jaksaa ymmärtää samalla huolellisuudella ja rakentavasti myös islamia, kiinalaisuutta, keski-Euroopan kuningashuoneiden menneiden ristisiitosten vaikutuksia nykymaailmaan, keskustalaista aluepolitiikkaa, makrotaloustieteen eri koulukuntia, Euroopan unionia, antiikin taruja ja klassista musiikkia. Ei ihme, että keskustelu esimerkiksi Nylénin (turhankin ahkerasti) kirjassaan siteeraamissa joukkotiedotusvälineissä on pinnallista ja kärjistävää.

Nylén pitää tahallista väärinymmärtämistä osoituksena rakkauden puutteesta ja tietämättömyydestä. “Kauhistuttavinta on itsetietoinen, kopea tietämättömyys”, hän lisää. Asenteena pitäisi olla Jumalan rakkaus, joka Nyléniä lainaten “ei erottele, omi, valitse tai hylkää – vaan sietää, sulattaa itseensä ja antaa anteeksi kaiken.” Tähän on helppo yhtyä.

Samalla toivon, että Nylén säilyttää ainakin osan vihastaan, joka näyttää vuosien mittaan muuttuvan kovaa vauhtia suruksi.