Ensimmäisen ja kolmannen asteen kirjahulluutta

On Flaubertia, ja sitten on Flaubertia.

Kirjan ystävän on hyvä joskus pysähtyä miettimään, mitä kirjat oikeastaan itselle merkitsevät. Faros-kustannuksen 2012 julkaisema ”Bibliomania” (2012) on juuri sopiva katalyytti tällaisille pohdinnoille.

Pikkuruinen ja vanhanaikaisen näköinen kirja on oikeastaan pikkuruinen ihme, vähän samalla tavalla kuin Savukeitaan Michel Houellebecq -esseekokoelma. Se sisältää Gustave Flaubertin ensimmäisen julkaistun tekstin, novellin ”Bibliomania” (Antti Nylénin suomentamana), sekä kulttuurihistorioitsija Hannu Salmen ja Antti Nylénin kirjoja ja niiden rakastamista koskevat esseet.

Salmen esseessä taustoitetaan, miten Flaubert kirjoitti novellinsa 15-vuotiaana lukemastaan lehtiartikkelista inspiroituneena (artikkelia alettiin myöhemmin epäillä sepitteeksi, mikä on minusta mukavaa). Barcelonalainen munkki rakastui kirjoihin, varasti luostarinsa kirjaston ja perusti kirjakaupan, johon alkoi haalia kirjoja ja käsikirjoituksia. Rakkaus meni liian pitkälle, ihmiselämä osoittautui vähemmän merkitykselliseksi kuin kirjat.

***

Flaubertin teksti on nokkela ja hienosti toteutettu, sen loppu poikkeaa lehtiartikkelin tarinasta edukseen. Mitään suurta sanataidetta se ei ole, paitsi tietysti teinin kirjoittamaksi. Novellin päähenkilö, entinen munkki, on omituinen heppu, ”paholaismainen , outo olento”. Flaubert viittaa novellin ensimmäisessä virkkeessä suoraan E.T.A. Hoffmaniin, joten lukija pääsee hyvin mukaan kauhuromanttiseen tunnelmaan. Taustalla väikkyy uskonnollista tematiikkaa ja ”kyläyhteisön” raivoa poikkeavia kohtaan (”Barcelonassa häntä pidettiin outona, paholaismaisena miehenä, tietäjänä tai noitana”), ihmisiä kuolee oudosti, tulipaloja syttyy... Hoffmannista poiketen 15-vuotiaan Flaubertin kieli on selkeää ja dialogivetoista.

Bibliomanian päähenkilö Giacomo rakastaa kirjoja esineinä, ei sitä mitä niihin on kirjoitettu. Flaubert ilmoittaa hänen osanneen tuskin lukea. Nylén yhdistää tämän hyvin esseessään Karl Popperin kuuluisaan "kolmen maailman" tyypittelyyn, jonka mukaan kirjallisuus on periaatteessa kolmannen maailman tavaraa, mutta kirjoja voi rakastaa myös ensimmäisen maailman asioina, fyysisinä esineinä:

”Ei toki! Eihän hän tietoa rakastanut. Hän rakasti vain tiedon hahmoa ja ilmiasua. Hän rakasti kirjaa, koska se oli kirja. Hän rakasti kirjan tuoksua, muotoa ja nimeä. Käsikirjoituksessa hän rakasti vanhaa päiväystä, josta ei saanut selvää, kummallisia ja outoja goottilaisia kirjaimia, piirrosten paksuja kultauksia, pölykerroksen peittämiä arkkeja, joiden suloista ja hentoa tuoksua hän veti sisäänsä suurta nautintoa tuntien. Hän rakasti sievää sanaa finis, jota ympäröi kaksi silkkinauhalla tanssivaa amoria ja joka keikkui suihkulähteen yllä, luki hautakivessä tai lojui korissa ruusujen, kullankeltaisten omenien ja sinisten kukkien seassa.”

Giacomosta on tullut todellinen monomaani, jonka faustilaista asennetta Flaubert havainnollistaa vetävin sanankääntein, tullen samalla esittäneeksi ironisen käsityksensä ihmisten yleisistä arvostuksista:

”Hän käytti kaikki rahansa, kaiken hyvyytensä, kaikki tunteensa kirjoihinsa. Hän oli aikoinaan ollut munkki mutta luopunut Jumalasta kirjojen tähden. Myöhemmin hän uhrasi niille sen, mikä ihmisille oli tärkeintä Jumalan jälkeen: rahansa. Sitten hän antoi niille sen, mikä ihmisille oli tärkeintä rahan jälkeen: sielunsa. 

Erityisesti viime aikoina hän oli valvonut yhä pidempään, ja yhä myöhempään hänen yölamppunsa loimu lankesi hänen kirjojensa ylle. Hän oli saanut uuden aarteen, käsikirjoituksen.”

***

(Totta kai ainakin yksi kirjallisuudentutkija, Gerry Max, on löytänyt ensimmäisenä siteeraamastani katkelmasta homoeroottisia sävyjä viitaten finiksen ja peniksen samankaltaisuuteen. Kaksi amoria viittaa tietenkin kiveksiin.

Se on tietysti tutkijoille selvää, että seksuaalisuus- ja rakkausanalogioita kertomukseen sisältyy rutkasti. Moni tutkija on myös nähnyt Giacomon asenteessa materialismia ja kirkon kritiikkiä, hylkäähän hän paitsi Jumalan myös kirjojen sisältämän hengen, siis sen Popperin kolmannen maailman. Itse Jean-Paul Sartre on taas päätynyt täsmälleen päinvastaiseen tulkintaan. Hänen mukaansa Giacomo on äärimmäinen antimaterialisti: hän kääntää ihmisyydelle selkänsä hylätessään kirjojen sisällön ja etsii epätoivoisesti kirjasta ihmisyydestä riisuttuna objektina jotakin mahdotonta absoluuttia…

Kirjallisuudentutkimus on sitten ihanaa!)

***

Onko Giacomossa siis kyse vain keräilymaniasta, joka sattuu kohdistumaan kirjanystävän kannalta suotuisaan kohteeseen? Itse mietin näitä asioita, kun viime muuton yhteydessä luovuin melkein tuhannesta kirjasta (ja samasta määrästä CD-levyjä), vaikka kirjat ovat aina olleet identiteettini tärkein ulkoinen tukipylväs. ”Materiaahan se vain on, kyllä kirjastosta saa jos haluaa, ja oikeasti tärkeitä kirjoja ei voi olla kovin paljoa, se tuhat korkeintaan, ja siinäkin on jo puolet liikaa”, järkeilin.

Luin tuolloin luopumisen tuskassani sosiologi Jean Baudrillardin ajatuksia keräilystä. Hän väitti että funktiostaan riisutut esineet ja se omistukseen ja keräilyyn perustuva valta jota niihin käytämme, on identiteettimme ytimessä, että tällä on hyvinkin merkittävä rooli yrittäessämme selviytyä muuttuvassa ja merkityksettömäksi käyvässä maailmassa. Baudrillard viittasi myös seksuaalisuuden ja keräilytaipumuksen korrelaatioon: sitä esiintyi erityisesti latenssivaiheessa olevilla lapsilla ja nelikymppisillä miehillä. Esineiden palvonnassa oli Baudrillardin mukaan vahvoja regressiivisiä ja eskapistisia ulottuvuuksia…

Oli pakko yrittää pärjätä ilman. Sitä, miten regressiivistä ja eskapistista takertuminen kirjoihin kolmannen maailman ilmiöinä oli, en uskaltanut alkaa edes ajatella.

***

Nylén kirjoittaa esseessään nykyajan bibliofiilistä jästipäisenä sähköistyvän kertakäyttökulutusyhteiskunnan kriitikkona, ”Gutenbergin galaksin” vankina, joka väittää että kirjan essentiaan kuuluu sisällön lisäksi pysyvä fyysinen olemus. Hän kuitenkin lisää, että jos bibliofiili on kiinnostunut vain kirjoista objekteina, hänet voi sinänsä rinnastaa sähkökirjoja haalivaan teknofiiliin, kuitenkin sillä erotuksella että bibliofiili on tekemisissä fyysisen todellisuuden, teknofiili vain sen representaation kanssa.

Nylén muistuttaa, että joka tapauksessa kirjallisuus on aina ollut Popperin kolmannessa maailmassa ja siten virtuaalista, tapahtui medioille mitä tahansa. Kaunokirjallisuus vaatii meiltä vaivaa, sen tarkoitus on ”maailman muuttamista ennen kaikkea paremmaksi , ei niinkään helpommaksi, nopeammaksi tai edes vähemmän ikävystyttäväksi”.

Siis: ”Voimme pysyä syvällisinä, jos vain tahdomme.”