"Fancy thinking the beast was something you could hunt and kill!" said the head. For a moment or two the forest and all the other dimly appreciated places echoed with the parody of laughter. "You knew, didn't you? I'm part of you? Close, close, close! I'm the reason why it's no go? Why things are what they are?"Palasin William Goldingin 1953 ilmestyneen "Kärpästen herran" pariin todella pitkästä aikaa. Teini-iässä se oli minulle tärkein saarifantasia, se joka tuli luettua moneen kertaan. Golding viittaa itse kirjassaan R.M. Ballantynen "Coral Islandiin", josta "Kärpästen herra" on toisesta maailmansodasta järkyttyneen Goldingin ihmiskuvan mukainen versio: paha ei enää ole ulkoista vaan sisäistä. Yhden lukemani lehtijutun sitaatin mukaan Golding oli inspiroitunut Ballantynen kirjasta ja keksinyt, että kirjoittaisi saarelle joutuneista lapsista kirjan ja kuvaisi lapsia niin, kuin he Goldingin mukaan todellisuudessa käyttäytyisivät. (Kirjan dynamiikan kannalta tärkeää on, että saarelle päätyy ainoastaan poikia, ja saarikonteksti antaa kirjailijan ihmiskokeelle sopivan laboratorion.)
Näin aikuisiällä luettuna päällimmäinen tunne on, että kirjaa on vaikea lukea tuorein silmin. Tulkinnat sivilisaation ohuesta pinnasta ja sen alla kytevästä pahuudesta tai frudilaiset ajatukset idin, egon ja superegon kamppailusta ovat koko ajan läsnä, mutta onneksi sen alta löytyi jotain jännittävämpääkin.
Katse tarkentuu erityisesti Simoniin, hyväntahtoiseen ja viisaaseen mutta arkaan näkijään, joka ymmärtää että peto onkin pojissa itsessään. Goldingin elämäkertakommentaareja kampaamalla oppii nopeasti, että Simonin jeesusmaisuus oli alkuperäisissä käsikirjoituksissa vielä ilmiselvempää, mutta sitä häivytettiin prosessin edetessä. Tämä on varmasti ollut kirjalle hyväksi.
Simonille, kuten näkijöille usein, käy köpelösti. Villiintynyt lauma teurastaa totuuden pedosta saavuttaneen ja yhteisöään auttamaan pyrkivän pojan rannalle, pedoksi epäiltynä. Demokratian ajatusta ja rationaalista järkeä edustava Piggy on Simonin rinnalla kapeassa rationalismissaan osuva kritiikki liialle järkiuskolle, joka ei ymmärrä (tai ei halua ymmärtää) ihmisen monipuolisuutta, hänessä piilevää perisyntiä sekä puhtaan rationaalisuuden ylittävän intuition merkitystä. Simonin murhankin hän kieltää, tai vähintäänkin pistää sen Simonin itsensä viaksi.
Demokratian muodollista valtaa ja pragmaattista yhteistyötä edustava Ralph on liian heikko eikä pysty vastustamaan Jackin houkuttelevaa lauman ja anarkian kutsua, vaikkakin hän saavuttaa kirjan lopussa ainakin jonkinasteisen voiton sekä Jackista että Kärpästen herrasta, vaikkakin lopullisesti viattomuutensa menettäneenä. Sekin kirjassa kutkuttaa, että Jackin tavan käyttää hyväkseen petoa voi lukea kommentaarina yliluonnollisten voimien valjastamisesta omien pyrkimysten palvelukseen. Samoin puhuttelee se, miten ulkoisen vihollisen pelko laskee pelkääjän vihollisensa tasolle. Pelko orjuuttaa pelkääjänsä.
Kiinnostavaa "Kärpästen herrassa" on, ettei Golding ei peräänkuuluta sen enempää uskonnollista kuin äärirationaalista maailmankuvaa, vaan jotain monipuolisempaa ja hengellisempää, joka kenties substanssiltaan on varsin lähellä kristinuskon ihmiskuvaa.
***
Yllä olevat kappaleet saavat minut heti epäilemään itseäni, tulkintaa pitäisi itse asiassa täydentää monilta osin. Goldingin hahmot ovat siis mukavan moniulotteisia. Päälle tulevat torvisimpukan ja Piggyn asteittain hajoavien lasien kaltaiset symbolit saavat myös vaativan lukijan hyrisemään. Symboliikkapeli alkaa tietysti jo kirjan nimestä, joka viittaa suoraan Beelzebubiin.
***
Monipuolisesta symbolisesta tasostaan huolimatta "Kärpästen herra" on tyyliltään ja rakenteeltaan vetävää ja mukavan suoraviivaista proosaa. Siksi sitä varmasti luetaan niin paljon kouluissakin, edelleen. Varsinkin laumapsykologisissa kuvauksissa Golding saavuttaa ihailtavan intensiteetin. Ajoittain neutraalin kerronnan sekaan tosin on eksynyt hämmentävän melodramaattisia aineksia. Vai mitä pitäisi ajatella esimerkiksi tästä lauseesta, jolla kertoja kuvaa pilkatun Simonin muuttumista puhekyvyttömäksi poikien kokouksessa:
"Simon became inarticulate in his effort to express mankind's essential illness."No joo, pikkumaista on tuollaisiin takertua. Esimerkiksi kyseinen kohtaus juoksee kokonaisuudessaan niin hienosti, että siitä riittää opittavaa itse kullekin.
Tähän Simonin näkijä-ongelmaan en ole ennen törmännytkään, pitää tutkailla uudestaan teosta :)
VastaaPoistaToivottavasti löytyy ettei ollut vaan mun hourailua :-D
VastaaPoistaMielenkiintoista.
VastaaPoistaOlen itse joskus ajattelut, ja ehkä sanonutkin, että Kärpästen herran voi tulkita ihan yksioikoisesti niin, että siinä kirjailija kuvaa lapsen ja nuoren ”sivistymättömyyttä”, taipumusta raakuuteen ja julmuuteen.
Onko tämä nyt tuo Simonin näkökulma?
Tietysti Goldingin romaani on altis monelle tulkinnalle, niin kuin jotkut merkittävät romaanit ovat. Niin kuin vaikka Defoen Robinson Crusoe josta (ja jonka eräästä tulkinnasta) Jokke kirjoitti mielenkiintoisesti muutama päivä sitten.
Valitettavasti en ole lukenut Golding- tulkintoja – enkä itse romaaniakaan - ”sataan vuoteen” - mikä tietysti on oma häpeäni.
Monesti ja kevyesti sanotaan että lapset ovat luovia ihmisiä. Tätä ajatusta vastaan olen aina taittanut peistä, sillä rakentavassa mielessä luovuus kumpuu rajojen ja sääntöjen tajuamisesta ja niiden rikkomisesta. Koska lapsi ei ole vielä omaksunut sääntöjä, ei hän tässä mielessä voi olla ”luova”, sääntöjen rikkoja.
Niin myös ajattelen Goldingin kirjaa. Villit ja julmat lapset siinä eivät putoa John Buchanin (?) määrittelemän sivilisaation ohuen kuoren läpi villieläimiksi, koska ei lapsilla ole vielä tuota sivistyksen ja sivilisaation kuorta jonka päällä tepastella. He ovat ”valmiiksi villejä”.
Muistammehan hyvin Pol-Potin lapsiarmeijan Kamputseassa. Lapset olivat julmimpia kaikista sotureista, koska ei heillä ollut vielä ”sivistystä” mihin tarttua.
Ja eikö terroristiliikkeetkin hyväksikäytä lapsia ja nuoria samasta syystä itsemurhapommittajiksi?
Noinkin varmaan on, mutta Kärpästen herran lapset ovat jo vahvasti sosiaalistuneita, he korostavat olevansa englantilaisia ja siis sivistyneitä. Jackin porukka on alussa suorastaan militäärinen kuoro, joka on saanut jo aimo annoksen sitä, mitä sivistyksen ulkoisella muodolla ymmärretään. Samoin Ralphin ja Piggyn demokratiaa jäljittelevä toiminta lähtee jo vahvasti omaksutusta yhteiskuntajärjestyksestä ja sen tuomisesta uusiin olosuhteisiin. Siten kumpaakaan porukkaa ei minusta voi pitää valmiiksi villeinä vaan he epäonnistuvat, koska eivät ymmärrä kunnolla ihmisluontoa.
VastaaPoistaItse tosiaan pidän kiinnostavana sitä, että Golding onnistuu kritisoimaan sekä liikaa rationaalisuutta että villeyttä Simonin hahmon kautta. Tulkinta on tuskin omaperäinen mutta lisäsi ainakin itselleni kirjasta saatua nautintoa.