"Eikä meidän kannata loukkaantua kirjurin puolesta, sillä ihminen lähtee juoksemaan sydämellisesti nauraen, ei kai kukaan noin ihastunut ketään tosissaan kutsu alatyylisillä nimillä, emme tiedä, emme ole nähneet tällaista pitkään aikaan. Vallatonta kirmailua seuratessa, hups, noin ihminen kaatuu ruohoon, kierii ja nauraa katketakseen, alkaa itseäkin pakosta hymyilyttää, ja kuten aikoinaan väsymys katosi kelpo Akselista hänen nähdessään Järvisen maatilan ja kohtalonsa pään, niin myös me unohdamme aiemmat hirveydet ja yhdymme vilpittömästi tämän ihmisen riemuun."Juhani Karilan (s. 1985) tänä vuonna Otavalta tullut novellikokoelma "Gorilla" oli innostavin suomalainen esikoisproosateos pitkään aikaan. Ensinnäkin, en ole nauranut näin paljon ääneen suomalaisproosan äärellä sitten Rimmisen "Pussikaljaromaanin". Toiseksi, kokoelma koostuu kahdestatoista absurdista tarinasta, joihin silti haluaa uskoa alusta loppuun, niin autoritatiivisesti ja taitavasti ne on kirjoitettu. Karilan ääni on omanlaisensa ja vahva; kun kirjan pistää syrjään, pää alkaa generoida karilaa. Se on kai yleensä hyvä merkki.
Ja absurdia satiiriahan nyt on maailma väärällään, hyvin kirjoitettuakin, mutta Karilan tarinoissa viehättää erityisesti se, miten ne pelaavat tarinan ja sadun konventioilla ja ovat rakenteeltaan pääosin yllättävänkin jämäköitä. Erityinen viehätys syntyy satujen ja vanhojen tarinoiden kertojanääniä ironisesti mukailevasta kertojasta, jolla on usein paljon sanottavaa, ja jonka seurassa lukija saa varautua tulkinnasta riippuen joko vanhahtavaan tai sitten hyvinkin metakirjalliseen puhutteluun. Eikä kaikupohjaa haeta vain saduista vaan Karilan genreleikittely on monipuolista (mainittakoon vaikka sotakirjallisuudella pelleilevä "Tarkka-ampujat"). Lisäksi Karilan hahmojen taipumus muuntautua hienovaraisilla pensselinvedoilla mystisen supersankarimaisiksi yhdistettynä ironiseen käsittelytapaan sai ainakin minut sulamaan.
Karilaa on luonnollisesti verrattu Daniil Harmsiin, joka tietysti tulee lakonis-ironisesta tyylistä mieleen, mutta minusta Karila vaikuttaa parin lukukerran jälkeen huomattavasti vähemmän absurdilta kuin äkkiseltään luulisi. Minusta se on hyvä asia.
Osa tarinoista, kuten legoleikkejä hengästyttävästi kuvaava "Ukko Palikka", on puhdasta verbaali-iloittelua, ja hyvä niin, mutta esimerkiksi "Kana joka tappaa" on muiden ansioidensa ohella hervoton faabeli siitä, mikä elämässä todella on tärkeää ja siitä millaisia ihmiset – "tölkit, joita joku on ravistanut" – tapaavat yleensä olla. "Pallenkallo", "Hänelle valmiiksi" ja "Tyhjä torni" taas luotaavat (länsimaisen) ihmisen ja luonnon suhdetta. Niminovelli "Gorillan" olin lukevinani hyvinkin jylhänä kuvauksena siitä, miten tinkimättömästi taidetta tulisi tehdä.
Ehkä ylitulkitsen, mutten osaa olla ihan samaa mieltä Parnasson arvioijan kanssa, joka toteaa: "Vanhojen satujen opettavaisuus ja moraali on kokoelmassa korvattu yhdellä motolla: Elämä on merkityksettömyydessään järjetöntä. Se pitää vain tajuta ja hyväksyä, jos aikoo elämästä selvitä". Oli miten oli, Karilan salaviisaista novelleista säteilee lukijalle se omituinen substanssi, lohtu, joka tapaa tulla vastaan vain erityisen hyvää kaunokirjallisuutta lukiessa.
Toki voisi jossain kohtaa sanoa, että materiaali on hiukkasen epätasaista ja joka puolelle versovaa, mutta Karila on yksinkertaisesti niin taitava, ettei häntä pahemmin tohdi arvostella. Toivotaan, että jatkoa seuraa nopeasti, vaikka takakannen kirjoittajaesittelyssä viitataankin hauskasti "Gorillaan" Karilan "ainoana teoksena". Pisteet muuten myös Safa Hovisen suunnittelemasta hienosta kannesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti