Uutta Parnassoa (5/2013) selaillessa bloggaajalle hahmottuu puolituntisen raitiovaunumatkan kokoinen totuus kirjallisuudesta.
Suomalainen kirjailija ei rahassa ryve, senhän kiteytti aikanaan Hannu Raittila ”Kirjailijaelämässään” verratessaan suomalaista kirjailijantointa ananaksen avomaaviljelyyn Ylä-Savossa. Tuula-Liina Varis muistuttaa lehdessä, että jo Aleksis Kivi kuoli nälkään (Wikipedia tosin väittää, että hän kuoli mahdollisesti borrelioosiin) ja osoittaa, että suomalainen mediaanikirjailija on 2000-luvullakin tilastollisesti nälkäkuollut. Variksen vastaparina kirjallisuuden tekijänoikeuskuvioita polemisoi Maaria Pääjärvi. Vaikutelmaksi jää, että kirjailijalle on vastaisuudessakin tiedossa vain niitä pieniä perunoita. Niukkuutta jaetaan. Myöhemmin lehdestä tosin paljastuu, että nälkäkuolemaa voi ainakin lykätä muuttamalla trendikkääseen ja puoli-ilmaiseen Berliiniin. Jyrki Lappi-Seppälä taas kertoo suunnanneensa Brysseliin ja hakeneensa Erkki Liikaselta erityislupaa rikosromaanien suomentamiseen – mutta Don Quijoten uusi käännös sentään liian suuri pala purtavaksi porvarillisten päivätöiden ohessa. Työ tuli tehtyä eläkevuosina.
Suomalainen kirjailija ei rahassa ryve, senhän kiteytti aikanaan Hannu Raittila ”Kirjailijaelämässään” verratessaan suomalaista kirjailijantointa ananaksen avomaaviljelyyn Ylä-Savossa. Tuula-Liina Varis muistuttaa lehdessä, että jo Aleksis Kivi kuoli nälkään (Wikipedia tosin väittää, että hän kuoli mahdollisesti borrelioosiin) ja osoittaa, että suomalainen mediaanikirjailija on 2000-luvullakin tilastollisesti nälkäkuollut. Variksen vastaparina kirjallisuuden tekijänoikeuskuvioita polemisoi Maaria Pääjärvi. Vaikutelmaksi jää, että kirjailijalle on vastaisuudessakin tiedossa vain niitä pieniä perunoita. Niukkuutta jaetaan. Myöhemmin lehdestä tosin paljastuu, että nälkäkuolemaa voi ainakin lykätä muuttamalla trendikkääseen ja puoli-ilmaiseen Berliiniin. Jyrki Lappi-Seppälä taas kertoo suunnanneensa Brysseliin ja hakeneensa Erkki Liikaselta erityislupaa rikosromaanien suomentamiseen – mutta Don Quijoten uusi käännös sentään liian suuri pala purtavaksi porvarillisten päivätöiden ohessa. Työ tuli tehtyä eläkevuosina.
***
Jo riittää rahasta. Louis-Ferdinand Célinen noste jatkuu. Célineä on tunnetusti vaikea lukea kokonaisen kirjan verran, mutta laiska lukija voi Arto Virtasen antamien tietojen perusteella siirtyä suoraan loppuun, oli kädessä sitten ”Niin kauan kuin yötä riittää” tai ”Kuolema luotolla”. Siellä odottaa ”avaraa, kirkasta, lyyrisen kaunista proosaa” tai ”tavattoman kaunis” lopetusaaria. Varoituksen sana kuitenkin: romaanin kokonaisarkkitehtuuriahan voi arvostaa kunnolla vasta, kun on ensin kahlannut tunnollisesti kaikkien kakkakasojen läpi. Tässä on kyse romaanin osien ja kokonaisuuden juhlavasta suhteesta, jota Alex Matson valotti ikimuistoisesti Alastalon saleihin eksyneille (olen kirjannut sitaatin muistivihkooni, joka on mukana raitiovaunussa):
Sehän jo tiedettiin, että nykyproosa metailee, mutta miksi? Tähän vastaa oivasti Lasse Koskela arvioidessaan Antti Heikkisen ”Pihkatappia”: ”
Magritte tyytyi kirjoittamaan: ”Tämä ei ole piippu.”
Paitsi, Knausgårdkin on metafiktiota, ainakin siellä sarjansa loppupäässä (jota en ole lukenut), alkaessaan kommentoida kirjasarjan alkuosien vastaanoton vaikutuksia itseensä ja perheeseensä. Ja viittaahan hän teoksensa alkusivuilla Proustin järkäleeseen ja nostaa norjalaiset harhailunsa suhteeseen Proustin tahdosta riippumattoman muistamisen sekä menneisyyden ja nykyisyyden välisen pelin kanssa.
Mutta onhan meillä Jonathan Franzen, joka uskoo perinteisen kertomisen voimaan vaikka puhuukin kauniita edesmenneestä, ankarasti metailleesta ystävästään David Foster Wallacesta. Hänen esseidensä suomennosta ruotii Parnassossa samainen Herman Raivio, joka kuitenkin katsoo, että Franzen esimerkiksi ”Vapaudessa” tarjoaa lukijalle ”konformistisesti väkinäistä lohtua ja ylitunteellistaa” (ajatukset palaavat Melenderin esseisiin ja niiden kuuluisaksi tulleeseen käsitteeseen ”laatuproosaksi brändätty empatiaproosa” ). Melenderin esseet tulevat Raivion arviota lukiessa mieleen vielä kolmannen kerran: hänhän arvaili, että ne jotka ovat ”liian nokkelia romaanikirjailijoiksi tai liian skeptisiä runoilijoiksi”, päätyvät esseisteiksi. En tiedä miten tämä suhtautuu Franzenin yrityksiin, koska Raivio epäilee esseiden yleisnäkemyksellisyyden puutetta pohtiessaan, että ”ehkä hän ei vain ole erityisen välkky.”
Jo riittää rahasta. Louis-Ferdinand Célinen noste jatkuu. Célineä on tunnetusti vaikea lukea kokonaisen kirjan verran, mutta laiska lukija voi Arto Virtasen antamien tietojen perusteella siirtyä suoraan loppuun, oli kädessä sitten ”Niin kauan kuin yötä riittää” tai ”Kuolema luotolla”. Siellä odottaa ”avaraa, kirkasta, lyyrisen kaunista proosaa” tai ”tavattoman kaunis” lopetusaaria. Varoituksen sana kuitenkin: romaanin kokonaisarkkitehtuuriahan voi arvostaa kunnolla vasta, kun on ensin kahlannut tunnollisesti kaikkien kakkakasojen läpi. Tässä on kyse romaanin osien ja kokonaisuuden juhlavasta suhteesta, jota Alex Matson valotti ikimuistoisesti Alastalon saleihin eksyneille (olen kirjannut sitaatin muistivihkooni, joka on mukana raitiovaunussa):
”Kuvien arvo on niissä itsessään mutta kokonaisuuden on oltava vastaavan laaja, etteivät sommittelun tukea vailla olevat kuvat enää vaikuta irrallisilta, vaan ovat kuin lujarakenteisen äärettömän maailman osia.”(Tässä vaiheessa, Oopperan kohdalla, vastaan tulee Melenderin kolumni. Hän mutustelee viihde- ja korkeakirjallisuuden eroja pluralismin hengessä ja kertoo, miten hänestä tuntuu, että nykyään on ”suuri synti jakaa kirjallisuus korkeaan ja matalaan, väittää Juha Seppälän olevan tärkeämpi kirjailija kuin Ilkka Remes”. Olin hetken varma, että Melender harrastaa intertekstuaalista ironiaa suhteessa omiin esseisiinsä, koska luin vahingossa Seppälän Itkoseksi.)
Sehän jo tiedettiin, että nykyproosa metailee, mutta miksi? Tähän vastaa oivasti Lasse Koskela arvioidessaan Antti Heikkisen ”Pihkatappia”: ”
”Metafiktioon törmätessä tulee joskus vaikutelma, että kirjoittajalle on tullut uskon puute tarinan kehittelyssä. Niinpä hän kirjaa romaaniin myös tuskittelunsa tekstin kanssa. Kirjailija ikään kuin lyö leikiksi tekemisensä. Sama efekti tulisi, jos taidemaalari kirjoittaisi taulunsa kulmaan selventävän tiedonannon: ’Olisi tästä parempikin tullut, mutta oli vähän flunssaa ja isoäiti kuoli.’”
Magritte tyytyi kirjoittamaan: ”Tämä ei ole piippu.”
"Ceci n'est pas un Magritte" (guassi paperille)
***
Onhan meillä onneksi vielä kirjallisuutta, joka ei metailusta perusta. Karl Ove Knausgård antaa "Taistelussaan" palaa autofiktion parhaiden perinteiden mukaan, hän uskaltaa kertoa eikä piiloudu kielipelien taakse. (Sama vika Hotakaisella). Knausgård tuo itseinhoisella otteellaan Herman Raivion osuvan luonnehdinnan mukaan ”raikkaan tuulahduksen kulttuuriin, jossa vaaditaan nykyään positiivisuutta ja itsensä rakastamista.” Samaan suuntaan sohii Arto Virtasen mukaan Célinekin, tai ainakin siltä se tässä maailmanajassa vaikuttaa:
Onhan meillä onneksi vielä kirjallisuutta, joka ei metailusta perusta. Karl Ove Knausgård antaa "Taistelussaan" palaa autofiktion parhaiden perinteiden mukaan, hän uskaltaa kertoa eikä piiloudu kielipelien taakse. (Sama vika Hotakaisella). Knausgård tuo itseinhoisella otteellaan Herman Raivion osuvan luonnehdinnan mukaan ”raikkaan tuulahduksen kulttuuriin, jossa vaaditaan nykyään positiivisuutta ja itsensä rakastamista.” Samaan suuntaan sohii Arto Virtasen mukaan Célinekin, tai ainakin siltä se tässä maailmanajassa vaikuttaa:
”Maailmassa, joka kumisee viihteen, hyvinvoinnin ja menestystarinoiden aikaansaamaa narsistista tyhjyyttä, Célinen ulosteet saattavat haista järkyttävän tuoreilta (…).”Tämähän on sitä kirjallisuuden ydinmehua, kuten tiedetään. (Ydinmehuun liittyen on sanottava, että Kristian Blomberg käyttää Aloysius Bertrand -arviossaan mehukasta sanaa ”alkulima”, vaikka Blomberg viittaakin termillä johonkin ihan muuhun. Bertrandin ”Yön Kaspar” olisi luettava, koska sitä pidetään ensimmäisenä proosarunoteoksena, vaikkei se sitä varmasti olekaan. Mutta onko Aleksis Kivi ensimmäinen suomalainen romaanikirjailija? Ja onko Don Quijote oikeasti ensimmäinen romaani?).
Paitsi, Knausgårdkin on metafiktiota, ainakin siellä sarjansa loppupäässä (jota en ole lukenut), alkaessaan kommentoida kirjasarjan alkuosien vastaanoton vaikutuksia itseensä ja perheeseensä. Ja viittaahan hän teoksensa alkusivuilla Proustin järkäleeseen ja nostaa norjalaiset harhailunsa suhteeseen Proustin tahdosta riippumattoman muistamisen sekä menneisyyden ja nykyisyyden välisen pelin kanssa.
Mutta onhan meillä Jonathan Franzen, joka uskoo perinteisen kertomisen voimaan vaikka puhuukin kauniita edesmenneestä, ankarasti metailleesta ystävästään David Foster Wallacesta. Hänen esseidensä suomennosta ruotii Parnassossa samainen Herman Raivio, joka kuitenkin katsoo, että Franzen esimerkiksi ”Vapaudessa” tarjoaa lukijalle ”konformistisesti väkinäistä lohtua ja ylitunteellistaa” (ajatukset palaavat Melenderin esseisiin ja niiden kuuluisaksi tulleeseen käsitteeseen ”laatuproosaksi brändätty empatiaproosa” ). Melenderin esseet tulevat Raivion arviota lukiessa mieleen vielä kolmannen kerran: hänhän arvaili, että ne jotka ovat ”liian nokkelia romaanikirjailijoiksi tai liian skeptisiä runoilijoiksi”, päätyvät esseisteiksi. En tiedä miten tämä suhtautuu Franzenin yrityksiin, koska Raivio epäilee esseiden yleisnäkemyksellisyyden puutetta pohtiessaan, että ”ehkä hän ei vain ole erityisen välkky.”
***
Ollaan jo Lasipalatsilla. Jäljellä ovat runoarviot (viime viikolla muuten luin Jukka Viikilän ”Runoja” ja tykkäsin kovasti, ja ehkä etsin seuraavaksi käsiini Anja Erämajan ”Töölönlahden”, koska Anna Tomi kehui edellisessä Parnassossa sen kerronnallisuuden sopivan ”vähemmän tottuneille runonlukijoille”). Arvioista käy ilmi, että moninaisuus elää. Hannu Helin on tapansa mukaan rääväsuinen eikä Erämajasta poiketen taida sopia ”hermeettisistä tekstikokonaisuuksista innostuvalle lukijalle” (Miikka Laihinen). Heli Laaksonen näköjään kirjoittaa murretta ja selviää sen tuomista ongelmista (miksei haasteista?) ”iloisesti ja sujuvasti, kuten ennenkin.” (Kaisa Neimala). Joni Pyysalo on yksi sankareistani upean (ja metailevan) novellikokoelmansa takia ja siksi luen innolla arvion hänen käyttörunoelmastaan ”Ostetaan myydään”, jossa arvioija Juha-Pekka Kilpiön mukaan myös taidetaan metailla. On nimittäin ”viiteapparaatti, 99 yläindeksiä ja alanoottia”, ”paratekstien korostunut rooli” ja muita ”uudesta runoudesta muistuttavia keinoja ja ulkoisia tuntomerkkejä”.
Vain yksi totuuden palanen uudesta Parnassosta puuttuu, varmasti painoaikatauluteknisistä syistä: ntamogate!
Vain yksi totuuden palanen uudesta Parnassosta puuttuu, varmasti painoaikatauluteknisistä syistä: ntamogate!
Tämähän oli nautittavampi teksti kuin itse Parnasso. Varsin osuvia havaintoja teet. Minusta on jotenkin koomista, että kirjailijoiden taloudellisesta asemasta ja oikeuksista kiivaillaan samassa lehdessä, jossa kannetaan huolta maailman muuttumisesta yhä kaupallisemmaksi.
VastaaPoistaSe, että Raiviota lukiessa tulee mieleen Melender, ei liene sattumaa. Hehän ovat suunnilleen samanikäisiä ja eläneet herkän kaksikymppisyytensä samojen muotifilosofien vaikutuksessa. Melenderillä näkyy minusta teksteissä jo eräänlaista statusongelmaakin: kun on saavuttanut tietyn aseman kirjallisessa yhteisössä, alkaa helposti tuottaa sujuvia ja lukijoiden odotukset täyttäviä ajatuksia. Esimerkiksi Melenderin blogitekstit olivat viisi vuotta sitten pompahtelevampia, yllättävämpiä ja siksi jotenkin koskettavampia.
Juha-Pekka Kilpiön kritiikistä jäi mieleeni erityisesti tämä kohta: "Jokainen havainto, sanaleikki ja kielellinen keksintö on jonkin yhteiskunnallisen oireen synekdokee." Vaikea väittää vastaankaan, kun tämmöisissä sfääreissä lennellään.
Hyvä huomio tuo talousjuttu. Ajattelin sitä tietysti itsekin mutta unohdin vain kirjoittaa sen tuohon, heh heh :-D
VastaaPoistaJa todella hauskaa ajatella Tommia roolinsa vankina! Jäämme odottamaan häneltä yllättäviä näkökulmia.
Pitää muuten lisätä vielä Wallacesta, että hän ei metaillut ns. kevytmielisesti vaan yritti tuskaisesti löytää tien ulos ainaisesta monikerroksisesta ironiasta ja itsereflektiivisyydestä, jossa kylvemme.
VastaaPoistaNäin lehden tekijänä oli mukava huomata, että Parnassolla on aitoja lukijoita ja että sen yhdestä ainoasta numerosta löytyi näinkin paljon luettavaa.
VastaaPoistaNimimerkki "Kanasen" avausta en sen sijaan aivan ymmärtänyt. Kirjailijoiden toimeentulosta ja oikeuksista kiivailemisella hän viitannee keskustelupuheenvuoroon, jossa Tuula-Liina Varis puolustaa vahvaa tekijänoikeutta ja huudahtaa: "Kirjailijahan on yrittäjä!" Kieltämättä aika erikoista "kiivailua" taiteilijajärjestön puheenjohtajalta ja entiseltä vasemmistoradikaalilta. Vaan missä päin tätä samaa lehteä "kannetaan huolta maailman muuttumisesta yhä kaupallisemmaksi"? Fletkun yleisasenteen vielä ymmärrän, mutta jäikö minulta huomaamatta jotain erityistä?
Karri, kiitokset kommentistasi! Lukijana voi sanoa, että on todella mukavaa, että Suomessa on edelleen ihan oikea, monipuolinen kirjallisuuslehti. Ja paljon enemmänkin tuosta numerosta löytyi luettavaa, kaikki ei vain mahtunut juttuun (eikä raitiovaunumatkaan).
VastaaPoistaMinulle jäi lehdestä mieleen kaiken läpitaloudellistumisen tuttu teema, ainakin Salménin ja Hotakaisen arvioista. Pääjärvi tietysti viittaa myös siihen näkemyksellään, että kirjallisuuden järjestökenttä "pyrkii mukaan rahavirroila ratsastamaan leikkimällä niukkuuden valtiasta."
Juu, kelläpä meistä ei olisi raha "aina mielessä", kuten edellisen numeron kannessa todettiin. Se teema ui lehteen kuin huomaamatta, mutta on mielestäni niin tärkeä, että siihen varmaan palataan jatkossakin.
VastaaPoistaJoka tapauksessa tämä ajatus kirjailijasta yrittäjänä on uusi ja mielenkiintoinen - siitäkin huolimatta tai ehkä juuri siksi, että näin pienessä maassa menestys kirjailija-yrittäjänä koskee vain muutamaa hassua prosenttia kirjailijakunnasta. Ja mikä irvokkainta, liittotason ponnistukset on kohdistettu heidän etujensa ajamiseen (kun minun mielestäni ne pitäisi suunnata esim. yksityisen ja yleisen apurahajärjestelmän kehittämiseen). Niin tai näin, keskustelu jatkukoon, ja toki myös tärkein eli kirjallisuuden tekeminen! Kiitos vielä palautteesta.
Karri, ikuisuusteemahan se on, mutta ehkä taas vähän uudella tavalla ajankohtainen mm. julkaisemisen logiikan muutoksen ja siihen liittyvän kaikkia taiteenlajeja koskettavan tekijänoikeushämmennyksen takia.
VastaaPoistaAlan ulkopuolisena on aina vaikea lausua näistä asioista mitään. Edes sitä lukijan kannalta merkittävää itsestäänselvyyttä, että taidetta tullaan onneksi aina tekemään, oli taloudellinen logiikka mikä tahansa.
Juu, puhuin liian epämääräisesti. Mutta Mika jo ennätti poimimaan esimerkkejä minun puolestani. Putte W. tuolla omassa blogissaan tuo väljästi samaan aiheeseen kriitikon näkökulman.
VastaaPoistaKarrille korostan, että minusta on loistavaa, kun samassa lehdessä näkemykset törmäilevät. Olet saanut Parnassoon henkeä. Palkkaat vielä tuon Kukkosen kirjoittamaan joka numerosta tuollaisen runollisen raitiovaunumatkajutun.
Mainio tarkennus, kaikin kohdin. Ei-tuhoava törmäily on hieno ajatus, vaikka sitä ei voi täysin ohjata, toivoa vain. Niin moni asia on sattumasta kiinni, mikä on toisaalta myös hyvä asia. Pääasia, ettei tukahduta liekkejä ennen kuin ne ovat ehtineet leimahtaa näkyville. Kiitos!
VastaaPoista