keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Marguerite Duras'n täysosuma

“Voici, tout au long, mêlés, à la fois, ce faux semblant que raconte Tatiana Karl et ce que j’invente sur la nuit du Casino de T. Beach. A partir de quoi je raconterai mon histoire de Lol V. Stein.”

(“Tässä nyt sitten kaikkinensa sekaisin pettävä näennäisyys josta Tatjana Karl kertoo ja se mitä minä keksin T. Beachin kasinon yöstä. Näiden pohjalta minä kerron tarinani Lol V. Steinista.”) (Suom. Annikki Suni: “Lol V. Steinin elämä”)
Marguerite Duras'n Intia-sykliin kuuluva “Le ravissement de Lol V. Stein” (1964)  on hyvä esimerkki siitä, miten tyylin, rakenteen, kerrontaratkaisun ja maallikonkin lähestyttävissä olevan filosofisen aineksen avulla loihditaan varsin banaalista tarinasta erittäin hienoa taidetta. (Toki kirjan filosofia tuntuu yltävän pitkälle lacanilaisuuteen, alueille joille useimmilla meistä ei ole asiaa).

Romaani (jonka ranskankielinen nimi on erittäin osuvalla tavalla monitulkintainen) on kertomus nuoresta Lol V. Steinista, Duras’n muussakin tuotannossa esiintyvästä fetissihahmosta, joka on menossa naimisiin mutta menettää miehensä ennen häitä tämän rakastuessa englantilaisen rantakaupungin kasinon tanssiaisissa vanhempaan naiseen. Ristiriitainen kasinokohtaus (ristiriitainen siksi, että persoonaltaan ja mielenterveydeltään häilyvä Lol samaistuu uuden pariskunnan rakkauteen hyvin vahvasti koko juhlayön ajan eikä tunne aluksi minkäänlaista tuskaa) muodostuu hänelle keskeiseksi kokemukseksi, joka suistaa hänet hulluuteen.

Lol menee uusiin naimisiin varsin oudoista lähtökohdista ja vasta kymmenen vuoden steriilin perhe-elämän jälkeen, Lolin muutettua takaisin kotikaupunkiinsa, entisen ystävän ja tämän rakastajattaren näkeminen herättää muiston uudelleen ja tekee siitä Lolille uudelleen pakkomielteen. Hän yrittää lähestyä ratkaisevaa kokemusta ja samalla oman tunne-elämänsä ehtoja paitsi toistuvilla kävelyretkillään myös rakentamalla lapsuudenystävänsä ja tämän rakastajan avulla toisen kolmiodraaman, jonka kautta hän pyrkii ottamaan tuon hetken haltuun.

Hetki on Lolille sanojen toisella puolen, sen ytimessä on “aukkosana” (mot-trou), jota Lol pyrkii havainnollistamaan loihtimalla näyttämölle kasinon tilanteen aina uusilla tavoilla. Hän pystyy kokemaan onnen vain käyttämällä itsensä sijaisena tai ainakin täydennyksenä kolmatta osapuolta. Samalla tavalla kuin kasinolla vanhempi nainen ottaa hänen paikkansa, on uuden kolmion perustuttava hänen asemaansa kolmantena mutta niin, että hän on samaan aikaan rakkauden subjektina, objektina sekä ulkopuolisena tarkkailijana.

"Lol ne va pas loin dans l’inconnu sur lequel s’ouvre cet instant. Elle ne dispose d’aucun souvenir même imaginaire, elle n’a aucune idée sur cet inconnu. Mais ce qu’elle croit, c’est qu’elle devait y pénétrer, que c’était ce qu’il lui fallait faire, que ç’aurait été pour toujours, pour sa tête et pour son corps, leur plus grande douleur et leur plus grande joie confondues jusque dans leur définition devenue unique mais innommable faute d’un mot. J’aime à croire, comme je l’aime, que si Lol est silencieuse dans la vie c’est qu’elle a cru, l’espace d’un éclair, que ce mot pouvait exister. Faute de son existence, elle se tait. Ç'aurait été un mot-absence, un mot-trou, creusé en son centre d’un trou, de ce trou où tous les autres mots auraient été enterrés." 
(“Lol ei mene pitkälle tuntemattomalla alueella, jolle se hetki avautuu. Hänellä ei ole apunaan yhtään kuvitteellistakaan muistoa, hänellä ei ole aavistustakaan tuntemattomasta. Mutta hän uskoo, että hänen täytyisi tunkeutua sinne, että niin hänen olisi pitänyt tehdä, ja se olisi merkinnyt ainiaaksi hänen mielelleen ja ruumilleen suurinta tuskaa ja suurinta iloa sekoitettuina niin yhteen että määritelmäkin saattoi olla vain yksi ainoa – mutta sitä ei voisi sanoa, sillä sana puuttui. Uskon mielelläni, että rakastan Lolia, että hän on elämässään hiljainen siksi että uskoi salamanvälähdyksen hetken, että sellainen sana voisi olla olemassa. Kun sitä ei ole olemassa, Lol vaikenee. Se olisi ollut poissaolosana, aukkosana, sen keskellä olisi ollut aukko, ja siihen aukkoon olisi voinut haudata kaikki muut sanat.”)
***

Erityisen kiinnostavan kirjasta tekee sen omalaatuinen kerrontaratkaisu, jossa miespuoliseksi tarinan henkilöksi ja Lolin rakastajaksi kirjan puolivälin tienoilla osoittautuva minäkertoja (yllä olevassa lainauksessa kertoja ei ole vielä paljastanut itseään lukijalle) koostaa eri lähteistä sekä omista kokemuksistaan ja kuvitelmistaan Lolin tarinaa. Lolin ja kertojan välille muodostuu monikerroksinen salaliitto, jossa olennaista on Lolin ydinkokemuksen valottaminen ja hänen auttamisensa sekä tähän liittyen se, että mies rakastaa Lolia varsin pakkomielteisen oloisella tavalla.

Kertoja toteaa avoimesti kerrontansa epäluotettavuuden ja kertoo vieraannuttavalla tavalla lukijalle, milloin hän keksii mitäkin muista lähteistä saatujen tietojen lomaan. Duras käyttää taitavasti preesensin ja imperfektin vaihtelua ja luo mosaiikkimaisen kokonaisuuden, jossa mikään ei ole varmaa. Samalla tyyli tukee sitä, miten hän tutkii muistamista, sitä miten muisto ja uusi aines sekoittuvat ja uusintavat loputtomasti toisiaan.

Tekstin vieraannuttavat tehokeinot tuovat myös esiin tekstin taustalla häälyvän kirjailijan, joka pyrkii hahmojensa kautta käsiksi Lolin mysteeriin. Efekti vahvistuu entisestään, kun tietää että Lol, hänen miehensä vievä vanhempi nainen ja kasinokohtaus toistuvat Duras’n muussa tuotannossa, vieläpä eri valossa. Ja jos Duras’n haamu ei muuten ilmesty, kannattaa katsoa tämä vuodelta 1964 oleva video, jossa kirjailija valottaa teoksensa taustoja. 

2 kommenttia:

  1. Tämä on yksi Duras-suosikeistani! Ihanaa lukea siitä juttuja :)

    VastaaPoista
  2. Kiitti Maaria! Mulla on (onneksi) vielä monta Duras'ta koluamatta.

    VastaaPoista