Kirjeitä luopumisen tuskasta

"Sinä revit Lucin toiseen aikaan: pariaikaan, hääaikaan, perheaikaan, teidän kahden keksimään aikaan. Sellaiseen aikaan, joka on minun kelloni ulkopuolella. Monen monta kertaa päivässä sinä kerrot rakkautesi hänelle. Miten sinä noin uskallat rakastaa? Luc voi jättää sinut millä sekunnilla hyvänsä, sellainen aika tikuttaa minun kellossani. Teenkö minä tarpeeksi pitääkseni hänet vieressäni, sinun on pohdittava päivittäin."

Maija Muinosen esikoisteos "Mustat paperit" (Teos 2013) on napakka ja omaääninen kirjeromaani siitä, miten vaikeaa syöpää sairastavan Ann Mielin on päästää irti elämästään ja alle kouluikäisestä Luc-pojastaan.

Merenrantakaupungissa englanninopettajana toimiva päähenkilö, jonka hunajaa tihkuvan sukunimen perusteella luokittelin ranskankieliseksi, alkaa juuri ennen kuolemaansa kirjoittaa kirjeitä pojalleen sekä uudeksi huoltajaksi kaavaillulle lastenhoitaja Rosalle. Ann ei tosin tyydy yhteisten muistojen kirjaamiseen ja elämänohjeiden antamiseen. Kirjeitä alkaa syntyä myös kirjoituspaperit toimittaneen yrityksen myyntijohtajalle, Mielin järjestämälle (ja kenties fiktion sisälläkin kuvitteelliselle) tappajalle, jonka tarkoitus on hoitaa Annin murha hänen haluamallaan tavalla kirjoittamishetkeä seuraavana päivänä, Annin pojalleen "valitsemalle" vaimolle ja niin edelleen.

***

Kirjeromaanimuoto on ratkaisuna erinomainen. Se liittää saman kertojanäänen tuottamat tekstifragmentit yhteen luontevalla tavalla. Muunlaista kertojaratkaisua lyhyelle romaanille on itse asiassa vaikea kuvitellakaan. Kirjeiden mittaan tapahtuvilla tyylinvaihdoksilla Muinonen saa rivien väleissä kuvattua tehokkaasti Mielin tunnetiloja kuoleman lähestyessä. Etuna on sekin, että kirjemuodon kautta Muinonen pääsee kätevästi näyttämään kielellisiä taitojaan ja soveltamaan kiinnostustaan kokeellisempaan proosailmaisuun kuitenkin niin, että kirja säilyy kauttaaltaan erittäin helposti lähestyttävänä.

Muinosella on kielellistä kunnianhimoa. Hän pelaa kertojansa kautta taitavasti sanajärjestyksillä ja poikkeilee runollisessa ilmaisussa, mikä sopii mainiosti perusvireeltään runollis-melodramaattiselle ja vielä kuoleman aiheuttamaan tunnemyrskyyn joutuneelle kertojalle.

Myös draaman kaari on hienosti rakennettu, vaikka mitään järisyttävää käännettä tai yllätystä kirja ei tavoittelekaan. Muinonen onnistuu huijaamaan lukijaansa, joka auliisti unohtaa välillä mistä kaikessa olikaan kysymys ja kuvittelee Annin mukana Luc-pojan aikuisena, naimisissa olevana kuuden lapsen isänä. 

Muinonen myös herättää päähenkilön persoonasta kiinnostavia kysymyksiä turhaan selittelyyn sortumatta. Miksi Ann kirjoittaa eikä vietä viimeisiä hetkiään poikansa kanssa? Miksi hän haluaa kuvitella itselleen tappajan, joka päästää hänet siististi päiviltä ennen sotkuista luonnollista kuolemaa? Miksi hän haukkuu Rosan vanhapiikuutta ja muistelee samalla jättäneensä turhaan avaimen hotellihuoneidensa oveen odottaen, että jotain tapahtuisi? Kun Annin ja pojan suhde vielä jää Annin valtavan kontrolloimisen tarpeen rinnalle tunnesisällöltään kuitenkin jotenkin paperisen (heh heh) oloiseksi, päähenkilö, läpeensä kirjallinen hahmo, sai ainakin oman kiinnostukseni heräämään.

Hyvin pystytettyjen peruspilareiden lisäksi riittää pieniä kiinnostavia yksityiskohtia, vaikkapa kesäiseen rantakaupunkimiljööseen sopiva, useamman kerran toistuva, pojan elämää tarkkaileva "turistin katse".

***

"Mustista papereista" tuli mieleen Marguerite Duras, liekö sitten siksi että häntä tuli luettua juuri ennen "Mustia papereita". Duras'n suuntaan ajatuksia veivät Muinosen perusrealismista poikkeava ilmaisu, ihmisten ja tapahtumapaikkojen etäännytetyt ja mystiset paikannimet ("Medleposkatu" ja "Bahlakatu" ovat kuin suoraan Duras'n kynästä) ja varsinkin kirjan loppuosan tyylilliset seikat, liukuminen kohta runomaista ilmaisua sekä typografiset ratkaisut kuten kappaleiden lopettaminen ilman pistettä

ja jotain muutakin vielä on.

Jos teoksesta jotain marmatettavaa olisi etsittävä, voisi ajatella rakenteen lievää hajanaisuutta: en ole parin lukukerran jälkeen ihan varma, ovatko kaikki kirjeet aivan "välttämättömiä" romaanin kokonaisrakenteen kannalta muuten kuin tyylillisinä taidonnäytteinä.

Sitten on oma omituisuuteni, jota ei voi Muinosen viaksi laskea: alun perin suomeksi kirjoitetuissa, kielivetoisissa kirjoissa on vaikea suhtautua ulkomaalaisten päähenkilöiden kielenkäyttöön, kun mieli alkaa asetella henkilöiden suuhun alkukielisiä ilmaisuja (onko "hilviöiseni" ehkä "mon monstle", "äitiann" on ainakin "mamann" jne.).

Kokonaisuutena "Mustat paperit" on tasapainoinen ja varmakätinen suoritus, ja hyvä osoitus siitä, että paljon parjatuista kirjoittajakouluistakin ponnistaen syntyy mielenkiintoista esikoisproosaa.

"Ja he kaikki ovat yksin kodeissaan kirjeen saadessaan. Ja luettuaan sen ensin itse yksin kokonaan he pyytävät jonkun luokseen ja lukevat sitten tälle tutulleen kohtia ääneen. Alleviivauksia ja reunamerkintöjä saa tehdä. Haluan että he kaikki rakastavat minua. Tai että ainakin joku aina minua rakastaa."