Kurkistuksia Suuren Amerikkalaisen Romaanikirjailijan mielenmaisemaan

Jonathan Franzenin uusin ei-fiktiivinen kirjoituskokoelma “Yksin ja kaukana” (2012, Raimo Salmisen suomennos, Siltala 2013) on pystytetty Franzenin pitkäaikaisen ystävän, edesmenneen kirjailija David Foster Wallacen muiston varaan. Kokoelmassa on aikakauslehdissä ilmestyneiden esseiden seassa muitakin tekstejä – myös suullisia, esimerkiksi puhe DFW:n muistotilaisuudesta.

Kokoelman nimiessee, New Yorkerissa alun perin julkaistu ”Yksin ja kaukana”, on Franzenin aiemmasta esseekokoelmasta ”How to be alone” ja muistelmateoksesta ”Discomfort Zone” tutulla tavalla moninäkökulmainen ja -aineksinen kollaasi, jossa sekoittuvat matkareportaasi, romaanitaiteen analyysi sekä suorasukaisen henkilökohtainen pohdinta DFW:n luonteesta ja itsemurhan motiiveista. Esseen rungon muodostaa Franzenin matka eteläisen Tyynenmeren saarelle, joka assosioituu hienosti Franzenin omaan elämään, lintubongailuun, Robinson Crusoeen sekä tietysti David Foster Wallaceen, jonka tuhkaa Franzen sirottelee matkallaan tälle kaukaiselle ja yksinäiselle saarelle. (Esseen voi lukea New Yorkerin sivuilta.)

Franzen kuvaa DFW:n mielenterveysongelmia ja itsemurhaa monisyisesti ja varsin rohkeastikin tulkiten ja näkee ystävänsä epätoivon pääasiallisena syynä (masennuslääkityksen lopettamisen ohella) uskon sammumisen fiktioon, joka oli DFW:lle ainoa toimiva lääke yksinäisyyden ongelmaan. Franzen viittaa myös raflaavasti DFW:n luonteen narsistiseen puoleen, tinkimättömän taiteilijan tarpeeseen nostaa suosiotaan näyttävän itsemurhan kautta. Franzen tuntuu perustelevan syvän ystävyyden myötä hankitun henkilökohtaisen aineksen julkistamista sillä, että häntä ärsyttää DFW:n kuoleman jälkeen vallalla ollut tapa julistaa hänet yksioikoisesti pyhimykseksi, liian herkäksi tähän maailmaan. Perinpohjaisen romaanikirjailijan pieteetillä Franzen haluaa näyttää, ettei mikään inhimillinen ole kovin yksinkertaista.

***

Kokoelma sisältää useita kutkuttavia kirjallisuusesseitä ainakin suomalaisyleisölle varsin tuntemattomista tekijöistä, joiden kirjojen kimppuun tekee Franzenin esseet luettuaan mieli päästä: mainitaan näistä Christina Stead, James Purdy, Sloan Wilson ja Paula Fox (Foxista Franzen kirjoitti jo kirjallisuuden tilaa ruotineessa, kuuluisassa ”Harper’s Essayssään”, jonka muokattu versio sisältyy hänen ensimmäiseen esseekokoelmaansa ”How to be alone”). Myös Alice Munron novellistiikasta Franzen kirjoittaa kauniisti, ja mikä tärkeintä, teksti on ajalta ennen Munron Nobelia.

Näiden osin vähän hämärämpien kiinnostuksenkohteidensa kautta piirtyy kiinnostavalla tavalla esiin se, mikä Franzenia kirjallisuudessa kiinnostaa: perhesuhteet ja niiden monimutkaisuus, ihmisluonteiden tyhjentymättömyys kaikessa ristiriitaisessa kauheudessaan, ja tietysti Franzenin ikuinen dilemma; se, miten tehdä tv-sarjojen ja elokuvien puristuksissa elävästä amerikkalaista keskiluokkaa kuvaavasta realistisesta romaanista tarpeellinen 2000-luvun ihmisille.

Jo aiemmin, 1990-luvulla Harper’s Essayssään sekä mm. William Gaddisia käsittelevässä esseessään ”Mr. Difficult” (teksti täällä) Franzen on valinnut koulukuntansa: hän uskoo lukijan ja kirjailijan liittoon, turhan elitismin välttämiseen, taiteen ja viihteen yhdistymiseen vanhan kunnon Leo Tolstoin ”Sodan ja rauhan” viitoittamalla tiellä (Franzen viittaa molemmissa suurromaaneissaan ”The Corrections” ja ”The Freedom” Tolstoin järkäleeseen). Franzenin kirjallisuuskäsitys on muodostunut erittäin vaikutusvaltaiseksi ja ollut yhtenä peruskivenä viimeaikaisissa romaanin tulevaisuutta koskevissa suomalaispohdinnoissakin.

Uusia esseitä lukiessa muistaa taas, että Franzen on mainettaan omaelämäkerrallisempi kirjailija. Erittäin kunnioitettavalla tavalla hän ammentaa elämästään tuodakseen tunnetta ja syvyyttä suurten romaaniensa hahmojen ja Keskilännen ja Itärannikon jännitteen varaan rakentuvien perustilanteiden taustalle. Franzenin esseet ja erityisesti muistelmateos ”The Discomfort Zone” ovatkin herkullista luettavaa Franzenin romaanien autofiktiivisistä piirteistä kiinnostuneille. Rinnatusten luettuina kirjoista alkaa piirtyä esiin Franzenin tuotannon kokonaisprofiili kiinnostuksenkohteineen ja taiteellisine ideaaleineen. 

Esimerkiksi uuden kokoelman muutenkin viihdyttävässä esitelmässä omaelämäkerrallisesta romaanikirjallisuudesta Franzen avaa hänet maailmanmaineeseen nostaneen, umpiupean ja suorastaan syntisen viihdyttävän The Corrections -romaaninsa (“Muutoksia”) syntyprosessia ja sen omaelämäkerrallisten taustakuvioiden fiktioksi jäsentämistä ansiokkaalla tavalla. Samoin muuten vähän tendenssimäisessä esseessä yksityisen ja julkisen suhteesta nykyajassa asettaa erittäin herkullisesti vastakkain  julkisilla paikoilla kännykkään kailottamisen hänen Keskilännessä asuneiden vanhempiensa rakkauskäsityksen kanssa – ja avaa samalla taas kiintoisia näköaloja "The Correctionsin" keskushenkilöiden esikuviin.

***

”How to be alonen” tapaan uusikin kirjoituskokoelma askartelee kirjallisten ja henkilökohtaisten teemojen lisäksi yhteiskunnallisten kysymysten parissa – mielestäni valitettavasti. Yhteiskunnallisia kysymyksiä käsittelevät New Yorker –tyyliset kirjoitukset ovat "itärannikkolainen liberaaliälykkö missiojournalistina" -tyylisessä otteessaan ainakin itselleni molempien esseekokoelmien vähiten kiinnostavia osuuksia. Uudessa kokoelmassa on mukana kirjoituksia Franzenin kestoaiheista: luonnonsuojelusta, (ja erityisesti linnuista), globaalin markkinatalouden kauhuista sekä teknologiavastaisuudesta.

Yhteiskunnalliset kirjoitukset puuduttavat ehkä siksi, että kirjallisuudesta ja omista kokemuksistaan kirjoittaessaan Franzen paikkaa melodramaattisia tendenssejään sopivalla määrällä refleksiivisyyttä ja itseironiaa (sama pätee suurimmaksi osaksi yhteiskunnallisten teemojen käsittelyyn Franzenin fiktiossa). Franzenin yhteiskunnallinen ei-fiktio taas herättää välillä jopa myötähäpeää huomioiden, kuinka mestarillisesta romaanikirjailijasta on kyse.

Yksi esimerkki: alla olevassa lainauksessa Franzen kertoo, miten ei onnistunut kyproslaisessa salakapakassa syömään kaikkia hänelle tarjoiltuja ja salaa metsästettyjä pikkulintuja:

“Päästyäni ulos menin ravintolan pysäköintialueen laidalla kasvavaan pensaikkoon, josta olin aiemmin kuullut mustapääkerttujen laulua, polvistuin ja kaivoin maahan kuopan sormilla. Maailma tuntui olevan erityisen tyhjä merkityksestä, ja parasta mitä pystyin tekemään taistellakseni moista tunnetta vastaan, oli ottaa kuolleet linnut esiin servietin sisältä, panna ne kuoppaan ja peittää ne mullalla.” 

***

Raimo Salminen on saanut Franzenin omintakeisen esseeäänen kulkemaan suomeksi hienosti – kielessä kaikuu juuri se intiimin jutustelun, sopivalla määrällä ironiaa ryyditetyn idealistisen mahtipontisuuden, korostetun helppotajuisuuden ja silti syvällisen kirjallisuuspuheen synteesi, josta Franzen tunnetaan.