Kirjoittiko Proust fiktiota? Entä Knausgård?

Kyllä virkisti lukea pari vuotta sitten kuolleen, narratologiaan erikoistuneen professori Dorrit Cohnin teos “Fiktion mieli” (Gaudeamus 2006, alkuteos Distinction of fiction). Teoksen ydin on hahmottaa rajaviivaa fiktion ja ei-fiktion välille. Toisin kuin monet postmodernistit, joiden mielestä kaikki on lopulta fiktiota, Cohn näkee fiktiossa vain sille kuuluvia ominaispiirteitä. Luokiteltaessa teoksia vaikkapa historiankirjoitukseksi tai fiktioksi on Cohnin mukaan lähes aina kyse joko-tai -tilanteesta. Lisäksi hän torjuu ihastuttavasti Foucault’lta vaikutteita saaneet ja Cohnin mielestä perustavalla tavalla väärät käsitykset fiktiosta Panopticonia muistuttavana vallankäyttönä, jossa kirjailija tai kertoja tunkeutuu väkivaltaisesti henkilöhahmojen mieliin ja paljastaa niiden salaisuudet kuin paraskin tosimaailman isoveli. Cohn oli siis kai kirjallisuustieteilijänä jonkinlainen postmodernia relativismia ja kaunokirjallisuuden ideologista luentaa vastustava konservatiivi ja sellaisena minusta oikein viehättävä.

Cohnille fiktio on “kirjallista ei-referentiaalista kertomusta” (literary nonreferential narrative), johon pätevät vain sille ominaiset säännöt. Vähän yksinkertaistaen: Ensinnäkin fiktion ominaispiirteenä on kerronnallinen tilanne, jossa kertojalla on referentiaalisista eli tosimaailmaan viittaavista teksteistä poikkeava kyky tunkeutua henkilöhahmojen tajuntaan. Toiseksi fiktiossa kertoja on erotettavissa kirjailijasta, joko tekstin ulkopuolisin vihjein tai muulla tavalla. Kolmanneksi fiktiossa tarinan ja kerronnan tasojen erilaisuuden esteettinen hyödyntäminen on keskeinen tehokeino. Kaiken taustalla on fiktion ei-referentiaalisuus, se että pohjimmiltaan fiktiossa ei ole pakko viitata tosimaailmaan ja rajoittua siten esimerkiksi historiankirjoitusta sitovaan dokumentaatiopakkoon.

Teoreettiset pohdinnat havainnollistuvat kirjassa syvällisen tekstilähtöisten “tapauskuvausten” kautta. Cohn pohtii fiktion ja ei-fiktion rajankäyntiä hyödyntäen mm. Freudin tapauskertomuksia (joiden Freud itsekin katsoi muistuttavan novelleja), Tolstoin “Sotaa ja rauhaa”, erityisesti Pierren Borodino-kokemuksia, Thomas Mannin pienoisromaanin “Kuolema Venetsiassa” kertojaa ja hänen epäluotettavuuttaan sekä fiktion ja ei-fiktion välimaaston klassista asukkia, Proustin “Kadonnutta aikaa etsimässä”.

***

Minun on turha alkaa referoida näitä hienoja tekstejä sen enempää, kehotan vain lämpimästi tutustumaan Cohnin argumentaatioon. En kuitenkaan malta olla tarttumatta Marcel Proustin "Kadonnutta aikaa etsimässä" -romaania koskevaan artikkeliin, joka jää Cohnille yhdeksi harvoista teksteistä jotka eivät tyhjenny sen enempää fiktioksi kuin ei-fiktioksikaan. Proustin romaanissa kertoja välillä pystyy (ja erityisesti Albertinen tapauksessa) väliin ei pysty tunkeutumaan henkilöidensä tajuntaan, kirjan rakenteessa on kirjan muusta rakenteesta täysin poikkeava Swannin rakkaus -osuus joka muistuttaa perinteistä romaanikerrontaa (ja joko on tai ei ole kertojan aikaisempi romaani, eikä siis osa sitä jonka hän kirjan lopulla päättää kirjoittaa), keksityt henkilöt ja paikat sekoittuvat todellisiin henkilöihin ja paikkoihin sekä tapahtumiin ja niin edelleen.

Cohn pohtii Proustin (tarkoituksellisen) epämääräisesti taustoitetun minäkertojan antamia vihjeitä yksityiskohtaisin tekstiesimerkein. Hän käsittelee erityisesti jättiromaanin harvoja metakerronnallisia kommentteja ja päätyy niiden pohjalta varovaiseen johtopäätökseen, että Proustin teoksen mahdollinen fiktiivisyys tulisi nähtäväksi sen tietyissä kerronnallisissa epäjohdonmukaisuuksissa, jotka tosin voidaan laittaa joko kirjailijan tai kertojan kontolle. Monista esimerkeistä valottuu lopulta hyvin se, että Proust itse ei todellakaan ole “pyrkinyt selkiyttämään teoksensa lajityyppiä koskevaa kysymystä vaan korostamaan sen epämääräisyyttä”. Näistä seuraava, Proustin kirjan sisäisen lukijan äänelle kuuluva metakerronnallinen katkelma on hyvin kuvaava:

“On valitettavaa jos niin nuorella miehellä kuin te silloin olitte (tai teidän sankarinne, ellette ole se itse) oli jo siinä vaiheessa niin huono muisti.”

Cohn toteaa katkelmasta:

“Suluissa oleva huomautus viittaa fiktiivisen kertojan olemassaolon mahdollisuuteen ja tekee sen vielä paradoksaalisesti puhuttelemalla kirjailijaa, joka saattaa puhua kertojan välityksellä. Katkelma “sankarinne, ellette ole se itse” voi vaikuttaa tiedostavasta lukijasta koko teosta koskevalta upotusrakenteelta.”

Minusta on ollut aina selvää – mm. siksi ettei Proustin kertojalla ole veljeä, siksi että keskeiset paikannimet ovat selkeästi ei-referentiaalisia ja siksi että kertojan rakkaussuhteet ovat heteroseksuaalisia ja siksi että teos on niin esteettislähtöisesti sommiteltu – että että kyse on päivänselvästi fiktiosta, vaikkakin äärimmäisen hienostuneesta sellaisesta. Osin Proustin ratkaisuissa on varmasti ollut kyse ajan vaatimuksista ja sensuurista, mutta väittäisin, että suureksi osaksi kyse on kuitenkin estetiikasta, teoksen ehdoilla toimimisesta. Mutta silti: Cohnin huolellisuus ja varovaisuus äkkiväärien johtopäätösten tekemisessä saavat väistämättä kunnioitukseni heräämään ja pistävät ajatukset liikkeelle.

***

Cohnin teoreettisen apparaatin avulla voi hyvin tarkastella monia tuoreitakin tapauksia, vaikkapa Karl Ove Knausgårdin “Taisteluni” -sarjaa. Onko se “kirjallinen ei-referentiaalinen kertomus”?

Knausgård on lehtihaastatteluissa sanonut kyseessä olevan fiktion, hän käyttää surutta sanaa romaani. Kirjaa myös markkinoidaan kaunokirjallisuutena. Toisaalta romaanisarjassa on poikkeuksellisen vahva referentiaalisuuden juonne: toisin kuin Proustilla, teoksen minäkertoja, keskeiset henkilöt ja paikat ovat samannimisiä kuin todellisuudessa. Knausgård ei myöskään missään vaiheessa pyri tekemään eksplisiittistä eroa kertojansa ja itsensä väliin. On siis ajateltava, että kirjailija on nimenomaan halunnut asioiden olevan näin. Hän toteaakin intentioistaan Imagen haastattelussa, että “on erittäin vaikea ajatus, että niin moni ihminen tietää minusta niin paljon.” Siis Karl Ovesta, ei kertojasta.

Lisäksi hän toteaa samaisessa haastattelussa: “Kunnianhimon takana on kostonhimo, ja pystyn paikantamaan sen juuret lapsuuteeni. Se on seurannut minua koko elämäni.” Lisäksi taustalla olivat parisuhdeongelmat: “Minulla oli tasan kaksi vaihtoehtoa: lähteä tai kirjoittaa meidän tilanteestamme.” Vaikuttaa, että ainakin julkilausuttujen Intentioiden tasolla kyse on siis paitsi estetiikasta myös kirjallisesta terapiasta. Poikkeuksellista lienee se, että kirjailija myöntää nämä ulkokirjalliset tekijät niin merkittäväksi taustavaikuttimeksi taiteelliselle työlle, yleensähän tällaisia motiiveja kai pyritään vähättelemään. Voi hyvin olla että tällainen poikkeuksellinen suoruus on yksi selitys teoksen suurmenestykselle.

Muista Cohnin kriteereistä voi sanoa, että Knausgårdin teoksesta tekee fiktiivisen ehkä ensi sijassa sen kertojan kyky porautua henkilöidensä, erityisesti itsensä, tajuntaan tavalla joka ei kuulu referentiaalisen kirjoittamisen piiriin. Muuten tuskin voi selittää esimerkiksi kolmososan avaavaa osuutta, jossa kirjailija muistelee värikkäästi vauva-ajan kokemuksiaan. Myös valtavan runsas ja yksityiskohtainen dialogi, jonka pohjana ei voi olla mikään kirjallinen dokumentaatio, on puhtaasti fiktion keinovalikoimaa. Mutta ehkä erityisesti tarinan ja kerronnan tasojen taidokas hyödyntäminen puskee sarjaa selvästi kaunokirjallisuuden piiriin. Knausgårdin estetiikka tulee esiin nimen omaan sommittelussa, siinä miten hän elämästään kertoo (vaikkakin olen itse sitä mieltä että aika merkittäväkin löysyys vaivaa paikoin tekstiä, mutta ehkä Proustkin olisi voinut periaatteessa jonkun virkkeen verran tiivistää...). Hieno sommitelman on tietysti oltavakin jos uskomme siihen, että tapahtumien sisältöä hän ei ole voinut muunnella kaunokirjallisen teoksen ehdoilla toimivaksi, mikä yleensä on hyvän fiktion ennakkoedellytys.

Knausgårdhan viittaa Proustiin jo teoksensa ensi sivuilla. Hän haluaa kytkeä teoksensa Proustin järkäleeseen ja ehkä samalla salamyhkäiseen fiktion ja ei-fiktion rajamaastoon, vaikkakin, kuten nähtiin, hänen perusratkaisunsa poikkeavat lähes täydellisesti Proustin tekemistä valinnoista. Uskon, että juuri tämä proustilainen rajankäynti on tehnyt kirjasta niin suositun. Jos ennustus sallitaan, uskaltaisin silti väittää että Proustin tekemät taiteelliset ratkaisut takaavat, että Proust pysyy jatkossakin oppi-isänä ja Knausgård jää sittenkin hänen oppilaakseen.