 |
| "On vain yksi todella vakava filosofinen kysymys..." |
Asiaan: Kuten blogia seuranneet tietävät, Albert Camus on kirjailija, jonka taikapiiriin olen intuitiivisesti hakeutunut varhaisista teinivuosista lähtien (ks. tässä aiempi postaukseni Camus'n poliittisista näkemyksistä ja romaanista "Rutto"). Viime viikolla istuimme lounaalla yhden kaverin kanssa ja mietimme, miten Camus oikeastaan käsitti absurdin ja mitä seurauksia yksilön elämälle hän siitä veti verrattuna vaikka Sartreen. Seurasi löysää puhetta itsemurhasta ja Sisyfoksesta, sen jälkeen tietoisuus siitä että aiheeseen olisi ehkä syytä perehtyä jälleen kerran. Lupasin sitä paitsi kirjoittaa Camus'n absurdismista jo tuossa parin vuoden takaisessa postauksessani. Siispä luvassa on kirjallista vulgäärifilosofiaa (lähinnä sekalaisten nettilähteiden pohjalta, toim. huom.)
***
Jo yksi eksistentialismin kantaisistä, Sören Kierkegaard, hahmotteli peruskuvion, jossa absurdi syntyy maailman merkityksettömyyden ja yksilön merkityksen tavoittelun ristiriidasta (latinan "absurdus" tarkoittaa ristiriitaista). Camus'n ajattelussa maailmalla voi hyvinkin olla objektiivinen merkitys, mutta se ei ole ihmisen käsitettävissä. Ihmisen osa on elää maailmassa, joka on viime kädessä välinpitämätön hänen toiveidensa ja tarpeidensa suhteen.
Camus katsoi, että ristiriitaan on kolme vastausta: itsemurha, yliaistilliselle tasolle tähtäävä uskonhyppy (laajasti käsitettynä) tai absurdin hyväksyminen. Camus päätyi torjumaan sekä itsemurhan että Kierkegaardin filosofian implikoiman uskonhypyn, jota hän piti filosofisena itsemurhana, torjuihan se myös absurdin korvaamalla sen jollakin keksityllä ja esti siten yksilöä kohtaamasta absurdia fyysisen itsemurhan tapaan. (Muistamme Camus'n kuuluisan sitaatin: "On vain yksi todella vakava filosofinen kysymys: se on kysymys itsemurhasta.")
Camus'n näkökulmasta ainoa kestävä vaihtoehto oli hyväksyä absurdi ja elää urheasti sen kanssa. Camus'lle valinta ei tarkoittanut nihilismiä vaan kolmea asiaa, jotka hän hahmottaa kesken toisen maailmansodan kauhujen kirjoitetussa esseeteoksessaan "Sisyfoksen myytti": kapinaa, vapautta ja intohimoa. Kapina kohdistuu itsemurhan vaihtoehtoa vastaan ja intohimoisen, kokemuksia täynnä olevan elämän puolesta itselle ominaisen toiminnan parissa, toisin sanoen elämän jatkamista sen absurdi luonne täysin tiedostaen. Positiivista on, että ihminen on tällaisessa katsannossa vapaa uskonnoista tai muusta ulkopuolelta sanellusta moraalista. (Tällaisessa maailmassa jumala on tosin ainakin teoriassa mahdollinen; jumalan mahdollisuuden ehdoton kieltäminen on absurdin kanssa elämisen näkökulmasta yhtä väärä lähtökohta kuin filosofista itsemurhaa edustava ehdoton jumalaan takertuminen).
Camus'n ajattelu sai toisen maailmansodan myötä yhä enemmän humanistisia sävyjä ja muokkasi myös hänen absurdismiaan. Teoksessaan "Kapinoiva ihminen" (1951) (en saanut sitä tähän hätään käsiini joten käytin lähteenä mm. tätä postausta ja Torsti Lehtisen kirjaa "Eksistentialismi") hän katsoi, että yksilön ulkopuolella näyttäisi olevan jotain ihmisluonnon kaltaista, jonka parhaaksi yksilöiden tuli toimia. Hän kytki ajatuksensa absurdismiin toteamalla, että itsemurhan vastustus päti myös murhan vastustamiseen, olihan se myös vastakkaista absurdin kanssa kapinassa elävän ihmisen elämälle. Nykyhetkeä korostavana filosofina Camus myös katsoi, ettei ihmisiä saanut uhrata tulevaisuuden idealististen pyrkimysten alttarille, kuten Sartre teki puolustaessaan neuvostokommunismin hirmutekoja jalojen päämäärien tavoittelulla. Camus'n ajattelusta tuli aika omaperäinen sekoitus amoraalisuuden lähtökohtaa ja johtopäätösten vahvaa universalistista idealismia, jossa voi nähdä jopa kantilaisia sävyjä.
***
Mitä täysivaltainen elämä absurdissa maailmassa käytännössä on? Camus katsoo, että ihminen on vapaa luomaan subjektiivisen merkityksen elämäänsä, toteuttamaan sitä ja nauttimaan nykyhetkestä ja sen kauneudesta. Kiveään pyörittävälle Sisyfoksellekin olennaista on pyörittäminen, ei sen objektiivinen merkitys. Ja vielä: hänen on oltava täysin tietoinen toimintansa mielettömyydestä ollakseen aidosti absurdi hahmo. Camus katsoo, että Sisyfosta on pidettävä onnellisena. Mutta, ja tähän kätkeytyy Camus'n postmoderni twist: subjektiivisen merkityksen eteen ponnistelevan ihmisen on kuitenkin jatkuvasti säilytettävä ironinen etäisyys tavoittelemiensa asioiden merkitykseen, koska muuten hän on jälleen vaarassa tehdä uskonhypyn ja samalla filosofisen itsemurhan kieltämällä absurdin, joka on ikuinen.
Ihmisen vapaus on siis Camus'n katsannossa rajallista, ja absurdi aina läsnä. Tärkeää on se, että ihminen on rehellinen ja johdonmukainen itselleen tavoitellessaan subjektiivista merkitystään. Enempää ei ihminen voi toivoa sortumatta itsepetokseen, ja itsepetoksen vallassa eletty elämä on taas arvotonta, Camus ajattelee.
***
Miten Camus'n ajattelu sitten eroaa sen lähisukulaisista? Kierkegaardilaisen uskonhypyn torjuminen itsemurhan varianttina jo todettiinkin. Erityisesti kapinan käsite erottaa taas Camus'n absurdismin nihilismistä – nykyhetkestä nauttiminen ja subjektiivinen merkityksenluonti ovat Camus'lle tavoiteltavaa toimintaa. Sartren ateistisesta eksistentialismista Camus'n absurdismin vaikuttaisi erottavan ainakin se, että Sartre katsoi autenttisen elämän ehtona olevan täydellisen vapauden oloissa elävän yksilön tekemä lopullinen valinta siitä, kuinka elää ja mille elämänsä omistaa. Tämän valinnan toteutumisessa teot ovat ratkaisevassa asemassa. Ainakin joissain kirjoituksissaan Sartre katsoi, että yksilön tekemän fundamentaalisen valinnan pitäisi moraaliselta sisällöltään olla lähes Kantin kategorista imperatiivia vastaava ollakseen kestävä. Joka tapauksessa Sartren ajatus tuntuu johtavan käsitykseen, että yksilön nykyhetken ulkopuolella on jokin, tosin subjektiivinen mutta yksilön tasolla fundamentaalinen ja ironisen valotuksen tavoittamattomissa oleva merkitys, jota kohti hänen tulee mennä. Camus taas katsoi, että ihmisen tuli pitää koko ajan mielessään absurdin ylikäyvyys, mikä ironisen etäisyyden hengessä tekee aina subjektiivisista pyrkimyksistä jollain tavalla merkityksettömiä ja epäilyksenalaisia.
Sartren yritys yhdistää eksistentialismi marxismiin ja toisaalta Camus'n absurdismin laajeneminen universaalimpaan suuntaan "Ruton" ja "Kapinoivan ihmisen" myötä (molemmat liukuivat ajattelussaan yksilökeskeisestä kohti yhteisökeskeistä) tekevät miesten filosofioiden lopullisesta vertailusta hankalaa. Tunnettua on ainakin se, että käytännön elämässä miesten filosofiat johtivat heidät 50-luvulla eri suuntiin: Camus torjui sitkeästi kaikki totalitarismit ja pysytteli erossa Neuvostoliiton päämäärien ajamisesta keinoista riippumatta, mihin Sartre taas meni täysin rinnoin mukaan. Seurauksena oli miesten välirikko.
Näillä aatoksilla kesälomaan, viimeistään syksyllä kuuluu taas!
Camus katsoi, että ristiriitaan on kolme vastausta: itsemurha, yliaistilliselle tasolle tähtäävä uskonhyppy (laajasti käsitettynä) tai absurdin hyväksyminen. Camus päätyi torjumaan sekä itsemurhan että Kierkegaardin filosofian implikoiman uskonhypyn, jota hän piti filosofisena itsemurhana, torjuihan se myös absurdin korvaamalla sen jollakin keksityllä ja esti siten yksilöä kohtaamasta absurdia fyysisen itsemurhan tapaan. (Muistamme Camus'n kuuluisan sitaatin: "On vain yksi todella vakava filosofinen kysymys: se on kysymys itsemurhasta.")
Camus'n näkökulmasta ainoa kestävä vaihtoehto oli hyväksyä absurdi ja elää urheasti sen kanssa. Camus'lle valinta ei tarkoittanut nihilismiä vaan kolmea asiaa, jotka hän hahmottaa kesken toisen maailmansodan kauhujen kirjoitetussa esseeteoksessaan "Sisyfoksen myytti": kapinaa, vapautta ja intohimoa. Kapina kohdistuu itsemurhan vaihtoehtoa vastaan ja intohimoisen, kokemuksia täynnä olevan elämän puolesta itselle ominaisen toiminnan parissa, toisin sanoen elämän jatkamista sen absurdi luonne täysin tiedostaen. Positiivista on, että ihminen on tällaisessa katsannossa vapaa uskonnoista tai muusta ulkopuolelta sanellusta moraalista. (Tällaisessa maailmassa jumala on tosin ainakin teoriassa mahdollinen; jumalan mahdollisuuden ehdoton kieltäminen on absurdin kanssa elämisen näkökulmasta yhtä väärä lähtökohta kuin filosofista itsemurhaa edustava ehdoton jumalaan takertuminen).
Camus'n ajattelu sai toisen maailmansodan myötä yhä enemmän humanistisia sävyjä ja muokkasi myös hänen absurdismiaan. Teoksessaan "Kapinoiva ihminen" (1951) (en saanut sitä tähän hätään käsiini joten käytin lähteenä mm. tätä postausta ja Torsti Lehtisen kirjaa "Eksistentialismi") hän katsoi, että yksilön ulkopuolella näyttäisi olevan jotain ihmisluonnon kaltaista, jonka parhaaksi yksilöiden tuli toimia. Hän kytki ajatuksensa absurdismiin toteamalla, että itsemurhan vastustus päti myös murhan vastustamiseen, olihan se myös vastakkaista absurdin kanssa kapinassa elävän ihmisen elämälle. Nykyhetkeä korostavana filosofina Camus myös katsoi, ettei ihmisiä saanut uhrata tulevaisuuden idealististen pyrkimysten alttarille, kuten Sartre teki puolustaessaan neuvostokommunismin hirmutekoja jalojen päämäärien tavoittelulla. Camus'n ajattelusta tuli aika omaperäinen sekoitus amoraalisuuden lähtökohtaa ja johtopäätösten vahvaa universalistista idealismia, jossa voi nähdä jopa kantilaisia sävyjä.
***
Mitä täysivaltainen elämä absurdissa maailmassa käytännössä on? Camus katsoo, että ihminen on vapaa luomaan subjektiivisen merkityksen elämäänsä, toteuttamaan sitä ja nauttimaan nykyhetkestä ja sen kauneudesta. Kiveään pyörittävälle Sisyfoksellekin olennaista on pyörittäminen, ei sen objektiivinen merkitys. Ja vielä: hänen on oltava täysin tietoinen toimintansa mielettömyydestä ollakseen aidosti absurdi hahmo. Camus katsoo, että Sisyfosta on pidettävä onnellisena. Mutta, ja tähän kätkeytyy Camus'n postmoderni twist: subjektiivisen merkityksen eteen ponnistelevan ihmisen on kuitenkin jatkuvasti säilytettävä ironinen etäisyys tavoittelemiensa asioiden merkitykseen, koska muuten hän on jälleen vaarassa tehdä uskonhypyn ja samalla filosofisen itsemurhan kieltämällä absurdin, joka on ikuinen.
Ihmisen vapaus on siis Camus'n katsannossa rajallista, ja absurdi aina läsnä. Tärkeää on se, että ihminen on rehellinen ja johdonmukainen itselleen tavoitellessaan subjektiivista merkitystään. Enempää ei ihminen voi toivoa sortumatta itsepetokseen, ja itsepetoksen vallassa eletty elämä on taas arvotonta, Camus ajattelee.
***
Miten Camus'n ajattelu sitten eroaa sen lähisukulaisista? Kierkegaardilaisen uskonhypyn torjuminen itsemurhan varianttina jo todettiinkin. Erityisesti kapinan käsite erottaa taas Camus'n absurdismin nihilismistä – nykyhetkestä nauttiminen ja subjektiivinen merkityksenluonti ovat Camus'lle tavoiteltavaa toimintaa. Sartren ateistisesta eksistentialismista Camus'n absurdismin vaikuttaisi erottavan ainakin se, että Sartre katsoi autenttisen elämän ehtona olevan täydellisen vapauden oloissa elävän yksilön tekemä lopullinen valinta siitä, kuinka elää ja mille elämänsä omistaa. Tämän valinnan toteutumisessa teot ovat ratkaisevassa asemassa. Ainakin joissain kirjoituksissaan Sartre katsoi, että yksilön tekemän fundamentaalisen valinnan pitäisi moraaliselta sisällöltään olla lähes Kantin kategorista imperatiivia vastaava ollakseen kestävä. Joka tapauksessa Sartren ajatus tuntuu johtavan käsitykseen, että yksilön nykyhetken ulkopuolella on jokin, tosin subjektiivinen mutta yksilön tasolla fundamentaalinen ja ironisen valotuksen tavoittamattomissa oleva merkitys, jota kohti hänen tulee mennä. Camus taas katsoi, että ihmisen tuli pitää koko ajan mielessään absurdin ylikäyvyys, mikä ironisen etäisyyden hengessä tekee aina subjektiivisista pyrkimyksistä jollain tavalla merkityksettömiä ja epäilyksenalaisia.
Sartren yritys yhdistää eksistentialismi marxismiin ja toisaalta Camus'n absurdismin laajeneminen universaalimpaan suuntaan "Ruton" ja "Kapinoivan ihmisen" myötä (molemmat liukuivat ajattelussaan yksilökeskeisestä kohti yhteisökeskeistä) tekevät miesten filosofioiden lopullisesta vertailusta hankalaa. Tunnettua on ainakin se, että käytännön elämässä miesten filosofiat johtivat heidät 50-luvulla eri suuntiin: Camus torjui sitkeästi kaikki totalitarismit ja pysytteli erossa Neuvostoliiton päämäärien ajamisesta keinoista riippumatta, mihin Sartre taas meni täysin rinnoin mukaan. Seurauksena oli miesten välirikko.
Näillä aatoksilla kesälomaan, viimeistään syksyllä kuuluu taas!
Terve pitkästä aikaa. Itselleni absurdi ja tarkoituksen ajatteleminen ovat elämää nihiloivia syyn ja seurauksen ajattelemisen mekaanisia efektejä, jotka on ylitettävä ja kertakaikkiaan riisuttava filosofisesta vaikutelmastaan. "Ei meitä maailmaan heitetty. Tänne livahdettiin." Tuossa filosofiani.
VastaaPoistaT.juha (juhasaari.blogspot.fi)
Moi! Tervepä terve, mukava kuulla sinusta, ja näköjään blogisi on erittäin aktiivisessa tilassa ja mielenkiintoisia juttuja pullollaan, hieno homma!
VastaaPoistaCamus'ssa minua viehättää juuri se, miten hän leikittelee nihilismin ja relativismin rajoilla, mutta ei kuitenkaan sorru niihin. Samalla hänen ajattelussaan on minusta mahdollisimman vähän "toiveajattelua" tai ideologisen kiihkon tuomaa varmuutta, mitä pidän myös hyvänä.
Olen muuten lueskellut kesän aikana niin ikään nihilismin ongelman kanssa painiskelevia mutta selvästi humanistisemmin orientoituneita tekijöitä kuten Erich Frommia ("Ihimsen osa") ja Charles Tayloria ("Autenttisuuden etiikka"). Heillä on mielenkiintoista sanottavaa "objektiivisen" etiikan mahdollisuudesta jumalan jälkeisessä tilanteessa. Ehkäpä jaksan kirjoittaa heistäkin jotain tässä lähiaikoina.