“Sillä tämä nuoriso, jota hän nyt, juuri tänä päivänä, tänä sateisena maanantaina lokakuun alussa, täällä, tässä tunkkaisessa luokkahuoneessa, Fagerborgin lukiossa Norjan pääkaupungissa, opetti ja joka ikävystyi hänen puhuessaan Henrik Ibsenin näytelmästä Villisorsa, tämä nuoriso ikävystyi nyt aivan eri tavalla kuin ennen.”Tuotteliaalta norjalaiskirjailija Dag Solstadilta (s. 1941) on juuri suomennettu vuonna 1994 ilmestynyt romaani “Ujous ja arvokkuus” (Teos 2014, suom. ja jälkisanat Tarja Teva, alkuteos “Genanse og verdighet”). Kirja päätyi käsiini sattumalta: olin jälleen kerran nautiskellut Henrik Ibsenin “Villisorsaa”, ja kun norjalaishöyryissäni poimin Solstadin hauskasti nimetyn kirjan käteeni Rikhardinkadun kirjaston Bestseller-hyllystä, huomasin yllätyksekseni sen rakentuvan juuri “Villisorsan” ympärille.
(Näköjään Solstad esiintyi tänään Helsingin kirjamessuilla. Töiden takia en ehtinyt häntä katsomaan, mutta toivottavasti joku muu ehti.)
“Ujous ja arvokkuus” kertoo tarinan oslolaisen lukion äidinkielen lehtorina toimivasta, viidenkymmenen paremmalle puolelle ehtineestä Elias Ruklasta, joka yhtenä syyspäivänä kävelee krapulassa kouluun, kuten niin usein. Tuplatunnilla Rukla luennoi lukiolaisille Ibsenin “Villisorsasta”, jonka ytimenä on valokuvaaja Hjalmar Ekdalin elämänvalhe. Rukla kiinnittää huomionsa sarkastisia kommenttejaan lausuvaan sivuhenkilöön, tohtori Rellingiin. Rukla oivaltaa Rellingin merkityksen näytelmässä (analyysi on muuten erittäin kiinnostava!) ja innostuu, suorastaan huumaantuu, mutta törmää oppilaiden täydelliseen välinpitämättömyyteen.
Rukla niin sanotusti kilahtaa, toisin sanoen menettää hetkeksi ujoutensa ja arvokkuutensa, mikä on hänelle erittäin epätavallista, haukkuu koulun pihalla yhden oppilaan lutkaksi, mäiskii sateenvarjonsa mujuksi koulun pihalla olevaa suihkulähdettä vasten, ja lähtee vaeltelemaan Oslon kaduille varmana siitä, että on tuhonnut elämänsä.
***
Tässä vaiheessa noin sataviisikymmensivuisesta kirjasta on kulunut 39 sivua, ja sankari seisoo Bislettin liikenneympyrässä miettien, minne mennä. Lukija on tukevasta koukussa. Liikenneympyrässä Rukla alkaa miettiä vaimoaan Evaa, sitä miten kertoisi hänelle tapahtuneen. Alkaa takauma, jossa palataan kolmenkymmenen vuoden taakse, Ruklan yliopistovuosiin.
Takauma jatkuu, ja jatkuu – kyllä, kirjan loppuun saakka, jossa kerronta taas saavuttaa liikenneympyrässä seisovan sankarin. Tällainen rakenneratkaisu – jonka kaltaisia on nähtävästi muissakin Solstadin 90-luvun kirjoissa (en ole lukenut) – jätti ainakin oman muodontajuni lievästi närkästyneeseen tilaan. Vain lievästi, koska erittäin ansiokkaalla tavalla Solstad avaa loppukirjan ajan kerros kerrokselta “Villisorsan” Rellingin tapaan asioita sivusta tarkkailevan ja niitä kuivan sarkastisesti kommentoivan Ruklan elämää ja ajatuksia: sitä mikä mainoksille ja pinnallisuudelle itsensä myyneessä nykyajassa on vikana (nyt puhutaan siis 90-luvusta, sen paljastavat mm. oppilaiden “walkmanit”), sitä miten vanheneva Rukla on alkanut kokea itsensä tarpeettomaksi, epäajanmukaiseksi, peräti huijatuksi. Ja sitä, miten suuri kantilais-marxilainen filosofilupaus, passiivisen Ruklan antiteesi ja paras ystävä Johan päätyi myymään itsensä kaupallisuudelle, miten opettajat eivät suostu keskustelemaan muusta kuin asuntolainoistaan, ja miten Rukla (Hjalmar Ekdalin tapaan) päätyi kasvattamaan Johanin lasta ja peri tältä "satumaisen kauniin" naisen, joka tosin on alkanut huolestuttavalla tavalla lakastua.
Maailman melskeeseen kyllästyvä Rukla uppoaa Thomas Mannin, Proustin, Brochin, Kunderan ja kumppanien maailmaan (marinoiden itseään samalla akvaviitilla ja oluella), etsii heistä lohtua ja alkaa kuvitella itseään Mannin romaanin päähenkilöksi, tai sivuhenkilöksi nyt ainakin. Hän paljastuu Saarikoskeakin rakastavaksi “lukumieheksi”, joka kokee katselevansa elämää sivusta. Siltikin Rukla on onnistunut rakentamaan itselleen jotain, sellaisen pienen elämän jonka Mannkin olisi saattanut hyväksyä, mutta josta Ruklan mielestä puuttuu jotain hyvin olennaista.
“Ujous ja arvokkuus” kertoo tarinan oslolaisen lukion äidinkielen lehtorina toimivasta, viidenkymmenen paremmalle puolelle ehtineestä Elias Ruklasta, joka yhtenä syyspäivänä kävelee krapulassa kouluun, kuten niin usein. Tuplatunnilla Rukla luennoi lukiolaisille Ibsenin “Villisorsasta”, jonka ytimenä on valokuvaaja Hjalmar Ekdalin elämänvalhe. Rukla kiinnittää huomionsa sarkastisia kommenttejaan lausuvaan sivuhenkilöön, tohtori Rellingiin. Rukla oivaltaa Rellingin merkityksen näytelmässä (analyysi on muuten erittäin kiinnostava!) ja innostuu, suorastaan huumaantuu, mutta törmää oppilaiden täydelliseen välinpitämättömyyteen.
Rukla niin sanotusti kilahtaa, toisin sanoen menettää hetkeksi ujoutensa ja arvokkuutensa, mikä on hänelle erittäin epätavallista, haukkuu koulun pihalla yhden oppilaan lutkaksi, mäiskii sateenvarjonsa mujuksi koulun pihalla olevaa suihkulähdettä vasten, ja lähtee vaeltelemaan Oslon kaduille varmana siitä, että on tuhonnut elämänsä.
***
Tässä vaiheessa noin sataviisikymmensivuisesta kirjasta on kulunut 39 sivua, ja sankari seisoo Bislettin liikenneympyrässä miettien, minne mennä. Lukija on tukevasta koukussa. Liikenneympyrässä Rukla alkaa miettiä vaimoaan Evaa, sitä miten kertoisi hänelle tapahtuneen. Alkaa takauma, jossa palataan kolmenkymmenen vuoden taakse, Ruklan yliopistovuosiin.
Takauma jatkuu, ja jatkuu – kyllä, kirjan loppuun saakka, jossa kerronta taas saavuttaa liikenneympyrässä seisovan sankarin. Tällainen rakenneratkaisu – jonka kaltaisia on nähtävästi muissakin Solstadin 90-luvun kirjoissa (en ole lukenut) – jätti ainakin oman muodontajuni lievästi närkästyneeseen tilaan. Vain lievästi, koska erittäin ansiokkaalla tavalla Solstad avaa loppukirjan ajan kerros kerrokselta “Villisorsan” Rellingin tapaan asioita sivusta tarkkailevan ja niitä kuivan sarkastisesti kommentoivan Ruklan elämää ja ajatuksia: sitä mikä mainoksille ja pinnallisuudelle itsensä myyneessä nykyajassa on vikana (nyt puhutaan siis 90-luvusta, sen paljastavat mm. oppilaiden “walkmanit”), sitä miten vanheneva Rukla on alkanut kokea itsensä tarpeettomaksi, epäajanmukaiseksi, peräti huijatuksi. Ja sitä, miten suuri kantilais-marxilainen filosofilupaus, passiivisen Ruklan antiteesi ja paras ystävä Johan päätyi myymään itsensä kaupallisuudelle, miten opettajat eivät suostu keskustelemaan muusta kuin asuntolainoistaan, ja miten Rukla (Hjalmar Ekdalin tapaan) päätyi kasvattamaan Johanin lasta ja peri tältä "satumaisen kauniin" naisen, joka tosin on alkanut huolestuttavalla tavalla lakastua.
Maailman melskeeseen kyllästyvä Rukla uppoaa Thomas Mannin, Proustin, Brochin, Kunderan ja kumppanien maailmaan (marinoiden itseään samalla akvaviitilla ja oluella), etsii heistä lohtua ja alkaa kuvitella itseään Mannin romaanin päähenkilöksi, tai sivuhenkilöksi nyt ainakin. Hän paljastuu Saarikoskeakin rakastavaksi “lukumieheksi”, joka kokee katselevansa elämää sivusta. Siltikin Rukla on onnistunut rakentamaan itselleen jotain, sellaisen pienen elämän jonka Mannkin olisi saattanut hyväksyä, mutta josta Ruklan mielestä puuttuu jotain hyvin olennaista.
Kuten sanottu, omaa muodontajuani lievästi närkästyttävällä tavalla kirja päättyy liikenneympyrään, jo koulun pihalla nousseeseen ajatukseen siitä että kaikki on ohi. Villisorsa-tematiikkaan Solstad ei enää eksplisiittisesti palaa. Lukijan käsiin jää viedä kehystys loppuun ja pohtia, mitä Ruklalle ja hänen avioliitolleen seuraavaksi tapahtuu, aivan kuten "Villisorsan" lopuksi ilmaan jää kaikumaan kysymys: missä Ekdal on vuoden päästä?
***
Villisorsa-kehys ja Solstadin polveilevan toisteinen virke (Tevan erittäin päteväntuntuisesti suomentamana) vievät ajatukset Thomas Bernhardiin ja Villisorsan takia erityisesti “Hakkuuseen”, joka on kirjoitettu jo 1984, kymmenen vuotta ennen Solstadin kirjaa (ks. postaukseni "Hakkuusta"). Solstadilla on sentään kappalejakoja, mutta “Ujous ja arvokkuus” on “Hakkuun” tapaan yhtä ainoaa monologinomaista lukua. Teokset jakavat vahvasti myös yhteiskunnan pinnallistumisen tematiikan.
***
Villisorsa-kehys ja Solstadin polveilevan toisteinen virke (Tevan erittäin päteväntuntuisesti suomentamana) vievät ajatukset Thomas Bernhardiin ja Villisorsan takia erityisesti “Hakkuuseen”, joka on kirjoitettu jo 1984, kymmenen vuotta ennen Solstadin kirjaa (ks. postaukseni "Hakkuusta"). Solstadilla on sentään kappalejakoja, mutta “Ujous ja arvokkuus” on “Hakkuun” tapaan yhtä ainoaa monologinomaista lukua. Teokset jakavat vahvasti myös yhteiskunnan pinnallistumisen tematiikan.
Siinä missä Bernhard hypnotisoi jankkaavan solipsistisella minäkerronnalla, Solstadin kolmannen persoonan kertojaratkaisu tuottaa toisenlaisen efektin. Vaikka kerronta onkin lähellä Ruklan tajuntaa, ja lähenee sitä kiinnostavalla tavalla kerronnan edetessä, kolmas persoona tuottaa varmasti Solstadin tarkoittamalla tavalla tunteen Ruklan viimekätisestä asemasta sivuhenkilönä omassa elämässään, ja siitä miten joku toinen kuitenkin katsoo hänen tarinansa kertomisen arvoiseksi. Aivan kuten Relling saa “Villisorsassa” yhden tärinän täyttämän hetkensä, tai kuten Solstad kirjoittaa, “sivuhenkilön hetken”, saa Ruklakin muutaman tunnin kestävän tilaisuuden saada elämänsä kuuluville häntä ymmärtävän ulkopuolisen kertojan kautta.
Alun katkelma antoi jo viitteitä "Ujouden ja arvokkuuden" tyylistä, mutta ladataan loppuun vielä yksi ääriesimerkki, jossa Rukla pohdiskelee avioliittonsa ensi vaiheita satumaisen kauniin vaimonsa kanssa. Aika paljon Solstad pystyy yhteen virkkeeseen tiivistämään alkuvaiheessaan olevan avioliiton dynamiikasta ja siitä, miten kaukana toisistaan läheiset ihmiset voivat lopulta olla:
Alun katkelma antoi jo viitteitä "Ujouden ja arvokkuuden" tyylistä, mutta ladataan loppuun vielä yksi ääriesimerkki, jossa Rukla pohdiskelee avioliittonsa ensi vaiheita satumaisen kauniin vaimonsa kanssa. Aika paljon Solstad pystyy yhteen virkkeeseen tiivistämään alkuvaiheessaan olevan avioliiton dynamiikasta ja siitä, miten kaukana toisistaan läheiset ihmiset voivat lopulta olla:
“Yöt hän nukkui yhdessä vaimonsa kanssa, erityisesti tarkoitusta varten sisustetussa huoneessa Jacob Aalls gaten asunnossa, sillä tavalla hän huonetta ajatteli, sillä jos olisi sanonut että nukkui yhdessä vaimonsa kanssa makuuhuoneessa, tai heidän yhteisessä makuuhuoneessaan, sana olisi kertonut kovin vähän hänen tunteestaan nukkua yhdessä Eva Linden kanssa, ja siksi hän itsekseen kutsui makuuhuonetta “erityisesti tarkoitusta varten sisustetuksi huoneeksi, jossa nukun yhdessä vaimoni kanssa”, ja vaikka sanat kuulostivat teennäisiltä, hän määritteli huoneen siitä huolimatta näin, itsekseen, sillä niin huone täytyi määritellä, mutta ei toisten kuullen, eikä edes Evan, sillä tämä olisi mitä luultavimmin nolostunut, nolostunut samalla tavalla kuin silloin tällöin tuntui nolostuvan kesken seksuaaliaktin, kun tämä antautui hänelle mutta käänsi kasvonsa puolittain pois, eikä hän tiennyt varmaksi, kuuluiko tapa yksinkertaisesti Evan olemukseen vai merkitsikö se jotain muuta, mikä sai hänet itsensä voihkimaan: rakastan sinua, rakastan sinua.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti