700 eKr paikkeille ajoittuva ja noin 1200 eKr tietämien myyttisistä ajoista kertova Homeroksen Odysseia on tapana nähdä yhtenä variaationa “monomyytistä”, kulttuurista toiseen toistuvasta sankaritarinasta (ks. sankarimyyteistä tarkemmin esim. Joseph Campbellin “Sankarin tuhannet kasvot”). Tällaisessa tarinassa sankari jättää, vastahakoisesti, taakseen tutun maailman ja lähtee seikkailuun. Hänellä on yleensä suojelija ja vihollinen, ja matkallaan seikkailun maailmassa hän kohtaa monensorttisia vastuksia, joista selviytyminen auttaa häntä kohtaamaan lopullisen koitoksen, manalan, josta sankari nousee yksin ja puhdistuneena, palatakseen lopulta kotiin palkinnon saaneena ja valmiina auttamaan yhteisöön jääneitä jäseniä totuuden tielle. Lyhyesti: ero - initiaatio - paluu. Toistetaan vielä Campbellin itsensä sanoin:
“Sankari uskaltautuu tavallisesta arkimaailmasta yliluonnollisen ihmeen alueelle. Hän kohtaa siellä tarunomaisia voimia ja perii ratkaisevan voiton. Sankari palaa salaperäiseltä seikkailuretkeltään täyttyneenä voimalla, joka tuo siunauksen hänen lähimmäisilleen.”
Tästähän Odysseiassakin on tietysti kyse, vaikkakin Odysseus varsinaisesti kattaa vain sankarin initaation (ainakin suurimman osan siitä) ja paluun. Aristoteles “Runousopissaan” paketoi asian vastaanpanemattomasti:
Mutta Odysseian rakenne on jännittävä. Kerronta kattaa yli kymmenen vuotta, mutta toisaalta vain noin 40 päivää, koska koko kymmenen vuoden harharetket kuitataan minämuotoisena takaumana, joka on upotettu muuten ulkopuolisen kertojan hallitseman eepoksen keskelle. Lisäksi jonkinlaisena harhapolkuna tuon neljänkymmenen päivän sisällä voisi nähdä Odysseuksen paluun kanssa samanaikaisesti tapahtuvan Telemakhoksen matkan, joka äkkiseltään tuntuu irralliselta, varsinkin kun se aloittaa koko teoksen.
(Pentti Saarikosken 1972 käännöksestä puuttuu joitain osia jotka sisältyvät Otto Mannisen 1924 tekemään käännökseen. Eri versioiden taustoista kiinnostunut lukekoon käännösten esi- ja jälkipuheet. Arto Kivimäki on muuten kirjoittanut aivan erinomaisen kirjan "Odysseia lapsille", jossa koko homma kerrotaan kronologisesti, sisältäen myös eepoksen kontekstin eli Odysseuksen lapsuuden, nuoruuden ja Troijan sodan vaiheet.).
Katsotaan kerrontarakennetta tarkemmin. En malta olla laittamatta oheen askartelemaani erittäin viimeistelemätöntä mutta minusta kaikessa kotikutoisuudessaan sympaattista juonikaaviota, jossa tarkastellaan tarinan kulkua ja kerrontarakennetta. Eepoksen osat on jaettu kaaviossa nollasta viiteen ja värikoodattu: sininen on konteksti, vihreä takaumana kerrottavat harharetket, vaaleanpunainen Telemakhoksen matka ja oranssi varsinainen 40 päivän draama.
0 Kerronta alkaa jumalten kokouksesta, jossa Odysseuksen suojelija Pallas Athene esittää Odysseuksen päästämistä kotiin Kalypson saarelta, jossa hän on virunut jo seitsemän vuotta. Lukijalle lähtötilanne tarjoillaan tiiviissä muodossa ja herätettän lukijan kiinnostus Odysseuksen ihmeellisiä seikkailuja kohtaan (lähtötilanne aukeaa hyvin erityisesti Mannisen mittaan tehdyssä suomennoksessa, Saarikosken Bérard-editiota mukaileva suorasanainen tulkinta on huomattavasti sniidumpi): Odysseus on siis viipynyt kymmenen vuotta paluumatkallaan Troijan sodasta, joka kesti toiset kymmenen vuotta ja josta kerrotaan Odysseian sisareepoksessa “Iliaassa”. Kotona Ithakassa kosijat ahdistelevat viivyttelevää Penelopea eikä Odysseuksen pojasta Telemakhoksesta ole heille vastusta. Äiti on kuollut suruun ja isä Laertes vetäytynyt puutarhanhoidon pariin.
1 Tämän lyhyen johdannon jälkeen ulkopuolinen kertoja käy läpi Telemakhoksen matkan isäänsä etsimään, Pylokseen ja Spartaan. Miksi tällainen harhapolku niin vahvasti Odysseuksen ympärille rakennetussa eepoksessa? Telemakhos-episodi toimii hienona ekspositiona, jossa Odysseuksen sotaveteraanitoverit pääsevät kuvailemaan vuolassanaisesti päähenkilön oveluutta ja neuvokkuutta (“monineuvo Odysseus”, kuten Mannisen käännöksessä todetaan), joiden avulla Troijan sotakin lopulta kääntyi akhaijien voitoksi (se hevonen oli Odysseuksen keksintö). Samalla Telemakhoksen maine ja kunnia kasvavat matkan myötä, mikä onkin Pallas Athenen motiivi lähettää Telemakhos matkaan ja hän saa muodostettua elävän kontaktin isänsä perintöön, joka on vuosien varrella uhannut jo hävitä. Edellytykset Odysseuksen suvun sankaritarun jatkumiselle on valmisteltu. Kolmanneksi, Spartan kuninkaan Menelaoksen veljen Agamemnonin karmeaa kohtaloa kerratessa (hänen serkkunsa Aigisthos vietteli Agamemnonin vaimon Klytaimestran ja he yhdessä surmasivat vanhan kuninkaan) luodaan näyttämöä mahdolliselle perhedraamalle, joka ei päättyisikään hyvin. Ja vielä: pitämällä Telemakhos matkalla tunnistamisten ketjuun saadaan kerronnallista dynamiikkaa.
2 Kertoja jättää Telemakhoksen reissulleen, ja kerronta siirtyy seuraamaan jumalia toisessa kokouksessaan. Kykloppi-poikansa Polyfemoksen runtelusta ärsyyntynyt Poseidon joutuu perääntymään ja Odysseus pääsee lautan rakennettuaan viettelevän Kalypson pauloista faiaakkien luo. Odysseus on nähtävästi valmis palaamaan kotiin, koska aivan uskollisena hän ei ole tainnut vaimolleen pysyä. Tosin, on Penelopekin kotirintamalla pitänyt ovia ainakin ainakin jollain tavalla, onpa Odysseus häntä tähän jopa yllyttänyt lähtiessään.
3 Odysseus haluaa siis kuumeisesti kotiin, ja hänen on herätettävä isännissään riittävästi myötätuntoa että he varustaisivat hänet matkaan mukavien kestilahjojen kera. Kerronta siirtyy minämuotoon, kun Odysseus kertoo pitkänä takaumana itse harharetkensä – toisin sanoen initaationsa seikkailujen maailmassa – joista eepos erityisesti tunnetaan: kikonit, lootuksensyöjät, kyklooppi, Aiolos ja tuulten säkki, laistrygonit, vuosi Kirken saarella, sitten manala ja kohtaaminen äidin kanssa, seireenit, liikkuvat kalliot, Skylla ja Kharybdis, Helioksen karja ja viimeisenä pysäkkinä Kalypso. Odysseus pääsee retkillään harjoittamaan oveluuttaan ja fabuloinnin taitoaan ja oppii, että suu kannattaa pitää supussa ja jumalien neuvot kunniassa, kunnes on varma onnistumisestaan. Lisäksi, kuten todettua, Odysseuksen kertomisella on myös varsinaisen kertomuksen kannalta tärkeä panos: hänen täytyy kertoa riittävän hyvin päästäkseen kotiin.
4 Nämä opit tulevat hyvään käyttöön, kun paluumatka alkaa. Naamioiden ja tunnistamisten ketjun (kreikkalaisittain hienosti anagnorisis) avulla Odysseus petaa maaperää kostolleen, uskollinen Pallas Athene ja sitten Telemakhos vierellään. Kiinnostavalla tavalla Odysseus nähdään fabuloimassa itselleen erilaisia peitepersoonia ja niiden kokemia harharetkiä, mikä heittää kiinnostavan varjon varsinaisten harharetkien uskottavuuden päälle, olihan niidenkin paisuttelulle selkeät motiivit. Pallas Athene sanookin (peräkkäin sama kohta Mannisen ja Saarikosken käännöksistä):
“Viekas sais todell’ olla ja vikkelä, ken sinut voittais kaikkine vehkeines, jumal’ itsekin jos kera kilpais! Veijari verraton, kyltymätön kujeseppä mik’ ootkin! Vai kotimaassasikaan oveloita et juttuja lakkaa syytelemästä? Sep’ ain’ oli taitosi tarkka ja taattu!”
“Aikamoinen veijari ja kujeilija täytyisi totisesti olla sen joka sinut jutunheitossa voittaisi, yrittäköön vaikka jumalat! Olet parantumaton kelmi etkä edes synnyinmaahan päästyäsi osaa ajatella muuta kuin sankaritaruja ja runoja, joita jo pienenä poikana rakastit!”
Loppuratkaisun pääosaan nousevat lapsuudessa villisialta saatu arpi sekä dramaattinen jousi, jonka vain kuningas jaksaa virittää, ja joka näyttää lopullisesti kosijoille että kuningas on palannut. Toki tarvitaan sopivia enteitä ja jumalten tukea. Kiintoisaa on, ettei Penelopen tunnistaminen tapahdu vielä jousikohtauksessa, hän on jousen sujahtaessa kirveiden läpi jo nukkumassa puolisoaan surren. Hänet käsitellään erikseen, ja Penelopen tunnistamisen keskiössä on Odysseuksen poikasena tekemä sänky, jonka valmistaminen niin ikään kuuluu varsinaisesti eepoksen ulkopuolelle.
Seuraa loppuliuku, isän tapaaminen, hänelle suotava viimeinen sankarillinen hetki, ja sovinto kosijoiden surmasta raivostuneiden kanssa itsensä Zeun salaman avulla. Sankari on saanut palkintonsa: hän on nuortunut jumalien avulla, parisuhde on vakaalla pohjalla, rahaa on mukavasti ja kuvitella saattaa, että kansa palvoo ankarasti palannutta kuningasta ja hänen taisteluissakin kunnostautunutta poikaansa. Onnellinen loppu siis, mikä tosin kismitti Aristoteleetä hiukan: hänen mielestään ei ollut elegantein mahdollinen ratkaisu, että kelvottomille kävi huonosti ja sankareille hyvin.
(James Joycen “Odysseuksesta” kiinnostunut voi kurkata tänne).
“Tarina, johon Odysseia pohjautuu, ei ole pitkä: muuan mies on ollut monta vuotta poissa kotoa, Poseidon vartioi häntä, hän on yksin; hänen kotonaan asiat ajautuvat siihen, että kosijat håvittävät hänen omaisuuttaan ja punovat juonia hänen poikansa pään menoksi; mutta kovia koettuaan sankari palaakin kotiin, ilmaisee itsensä joillekuille, hyökkää vihollistensa kimppuun ja tuhoaa heidät, mutta pelastuu itse. Tämä on eepoksen ydin, muu koostuu episodeista” (Suom. Pentti Saarikoski)***
Mutta Odysseian rakenne on jännittävä. Kerronta kattaa yli kymmenen vuotta, mutta toisaalta vain noin 40 päivää, koska koko kymmenen vuoden harharetket kuitataan minämuotoisena takaumana, joka on upotettu muuten ulkopuolisen kertojan hallitseman eepoksen keskelle. Lisäksi jonkinlaisena harhapolkuna tuon neljänkymmenen päivän sisällä voisi nähdä Odysseuksen paluun kanssa samanaikaisesti tapahtuvan Telemakhoksen matkan, joka äkkiseltään tuntuu irralliselta, varsinkin kun se aloittaa koko teoksen.
(Pentti Saarikosken 1972 käännöksestä puuttuu joitain osia jotka sisältyvät Otto Mannisen 1924 tekemään käännökseen. Eri versioiden taustoista kiinnostunut lukekoon käännösten esi- ja jälkipuheet. Arto Kivimäki on muuten kirjoittanut aivan erinomaisen kirjan "Odysseia lapsille", jossa koko homma kerrotaan kronologisesti, sisältäen myös eepoksen kontekstin eli Odysseuksen lapsuuden, nuoruuden ja Troijan sodan vaiheet.).
Katsotaan kerrontarakennetta tarkemmin. En malta olla laittamatta oheen askartelemaani erittäin viimeistelemätöntä mutta minusta kaikessa kotikutoisuudessaan sympaattista juonikaaviota, jossa tarkastellaan tarinan kulkua ja kerrontarakennetta. Eepoksen osat on jaettu kaaviossa nollasta viiteen ja värikoodattu: sininen on konteksti, vihreä takaumana kerrottavat harharetket, vaaleanpunainen Telemakhoksen matka ja oranssi varsinainen 40 päivän draama.
 |
| Tussit, mutkikkaat viivat ja lyijykynät peittoavat Powerpointin! |
0 Kerronta alkaa jumalten kokouksesta, jossa Odysseuksen suojelija Pallas Athene esittää Odysseuksen päästämistä kotiin Kalypson saarelta, jossa hän on virunut jo seitsemän vuotta. Lukijalle lähtötilanne tarjoillaan tiiviissä muodossa ja herätettän lukijan kiinnostus Odysseuksen ihmeellisiä seikkailuja kohtaan (lähtötilanne aukeaa hyvin erityisesti Mannisen mittaan tehdyssä suomennoksessa, Saarikosken Bérard-editiota mukaileva suorasanainen tulkinta on huomattavasti sniidumpi): Odysseus on siis viipynyt kymmenen vuotta paluumatkallaan Troijan sodasta, joka kesti toiset kymmenen vuotta ja josta kerrotaan Odysseian sisareepoksessa “Iliaassa”. Kotona Ithakassa kosijat ahdistelevat viivyttelevää Penelopea eikä Odysseuksen pojasta Telemakhoksesta ole heille vastusta. Äiti on kuollut suruun ja isä Laertes vetäytynyt puutarhanhoidon pariin.
1 Tämän lyhyen johdannon jälkeen ulkopuolinen kertoja käy läpi Telemakhoksen matkan isäänsä etsimään, Pylokseen ja Spartaan. Miksi tällainen harhapolku niin vahvasti Odysseuksen ympärille rakennetussa eepoksessa? Telemakhos-episodi toimii hienona ekspositiona, jossa Odysseuksen sotaveteraanitoverit pääsevät kuvailemaan vuolassanaisesti päähenkilön oveluutta ja neuvokkuutta (“monineuvo Odysseus”, kuten Mannisen käännöksessä todetaan), joiden avulla Troijan sotakin lopulta kääntyi akhaijien voitoksi (se hevonen oli Odysseuksen keksintö). Samalla Telemakhoksen maine ja kunnia kasvavat matkan myötä, mikä onkin Pallas Athenen motiivi lähettää Telemakhos matkaan ja hän saa muodostettua elävän kontaktin isänsä perintöön, joka on vuosien varrella uhannut jo hävitä. Edellytykset Odysseuksen suvun sankaritarun jatkumiselle on valmisteltu. Kolmanneksi, Spartan kuninkaan Menelaoksen veljen Agamemnonin karmeaa kohtaloa kerratessa (hänen serkkunsa Aigisthos vietteli Agamemnonin vaimon Klytaimestran ja he yhdessä surmasivat vanhan kuninkaan) luodaan näyttämöä mahdolliselle perhedraamalle, joka ei päättyisikään hyvin. Ja vielä: pitämällä Telemakhos matkalla tunnistamisten ketjuun saadaan kerronnallista dynamiikkaa.
2 Kertoja jättää Telemakhoksen reissulleen, ja kerronta siirtyy seuraamaan jumalia toisessa kokouksessaan. Kykloppi-poikansa Polyfemoksen runtelusta ärsyyntynyt Poseidon joutuu perääntymään ja Odysseus pääsee lautan rakennettuaan viettelevän Kalypson pauloista faiaakkien luo. Odysseus on nähtävästi valmis palaamaan kotiin, koska aivan uskollisena hän ei ole tainnut vaimolleen pysyä. Tosin, on Penelopekin kotirintamalla pitänyt ovia ainakin ainakin jollain tavalla, onpa Odysseus häntä tähän jopa yllyttänyt lähtiessään.
3 Odysseus haluaa siis kuumeisesti kotiin, ja hänen on herätettävä isännissään riittävästi myötätuntoa että he varustaisivat hänet matkaan mukavien kestilahjojen kera. Kerronta siirtyy minämuotoon, kun Odysseus kertoo pitkänä takaumana itse harharetkensä – toisin sanoen initaationsa seikkailujen maailmassa – joista eepos erityisesti tunnetaan: kikonit, lootuksensyöjät, kyklooppi, Aiolos ja tuulten säkki, laistrygonit, vuosi Kirken saarella, sitten manala ja kohtaaminen äidin kanssa, seireenit, liikkuvat kalliot, Skylla ja Kharybdis, Helioksen karja ja viimeisenä pysäkkinä Kalypso. Odysseus pääsee retkillään harjoittamaan oveluuttaan ja fabuloinnin taitoaan ja oppii, että suu kannattaa pitää supussa ja jumalien neuvot kunniassa, kunnes on varma onnistumisestaan. Lisäksi, kuten todettua, Odysseuksen kertomisella on myös varsinaisen kertomuksen kannalta tärkeä panos: hänen täytyy kertoa riittävän hyvin päästäkseen kotiin.
4 Nämä opit tulevat hyvään käyttöön, kun paluumatka alkaa. Naamioiden ja tunnistamisten ketjun (kreikkalaisittain hienosti anagnorisis) avulla Odysseus petaa maaperää kostolleen, uskollinen Pallas Athene ja sitten Telemakhos vierellään. Kiinnostavalla tavalla Odysseus nähdään fabuloimassa itselleen erilaisia peitepersoonia ja niiden kokemia harharetkiä, mikä heittää kiinnostavan varjon varsinaisten harharetkien uskottavuuden päälle, olihan niidenkin paisuttelulle selkeät motiivit. Pallas Athene sanookin (peräkkäin sama kohta Mannisen ja Saarikosken käännöksistä):
“Viekas sais todell’ olla ja vikkelä, ken sinut voittais kaikkine vehkeines, jumal’ itsekin jos kera kilpais! Veijari verraton, kyltymätön kujeseppä mik’ ootkin! Vai kotimaassasikaan oveloita et juttuja lakkaa syytelemästä? Sep’ ain’ oli taitosi tarkka ja taattu!”
“Aikamoinen veijari ja kujeilija täytyisi totisesti olla sen joka sinut jutunheitossa voittaisi, yrittäköön vaikka jumalat! Olet parantumaton kelmi etkä edes synnyinmaahan päästyäsi osaa ajatella muuta kuin sankaritaruja ja runoja, joita jo pienenä poikana rakastit!”
Loppuratkaisun pääosaan nousevat lapsuudessa villisialta saatu arpi sekä dramaattinen jousi, jonka vain kuningas jaksaa virittää, ja joka näyttää lopullisesti kosijoille että kuningas on palannut. Toki tarvitaan sopivia enteitä ja jumalten tukea. Kiintoisaa on, ettei Penelopen tunnistaminen tapahdu vielä jousikohtauksessa, hän on jousen sujahtaessa kirveiden läpi jo nukkumassa puolisoaan surren. Hänet käsitellään erikseen, ja Penelopen tunnistamisen keskiössä on Odysseuksen poikasena tekemä sänky, jonka valmistaminen niin ikään kuuluu varsinaisesti eepoksen ulkopuolelle.
Seuraa loppuliuku, isän tapaaminen, hänelle suotava viimeinen sankarillinen hetki, ja sovinto kosijoiden surmasta raivostuneiden kanssa itsensä Zeun salaman avulla. Sankari on saanut palkintonsa: hän on nuortunut jumalien avulla, parisuhde on vakaalla pohjalla, rahaa on mukavasti ja kuvitella saattaa, että kansa palvoo ankarasti palannutta kuningasta ja hänen taisteluissakin kunnostautunutta poikaansa. Onnellinen loppu siis, mikä tosin kismitti Aristoteleetä hiukan: hänen mielestään ei ollut elegantein mahdollinen ratkaisu, että kelvottomille kävi huonosti ja sankareille hyvin.
(James Joycen “Odysseuksesta” kiinnostunut voi kurkata tänne).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti