sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Helsingin rakentajan yöpäiväkirja


”Mitä on tämä taipumus hyödyttömiin mietteisiin? Joka näitä lukisi, ei antaisi kaupunkia vastuulleni. Rakentajalle silti sallittakoon tämä yöllinen purkutyö. Sitä paitsi, kun me päivällä rakennamme, kirkkoa tai kauppiaan taloa, mistä me lopulta tiedämme missä kaikkialla rakentuu ja mitä.”
Kaksi hienoa kokoelmaa kirjoittaneena runoilijana ja tenhoavana kirjoittamisen opettajana itselleni tuttu, TeaK:sta dramaturgiksi valmistunut Jukka Viikilä (s. 1973) ui tuoreessa esikoisromaanissaan ”Akvarelleja Engelin kaupungista” Helsingin empirekeskustan suunnitelleen saksalaisen Johan Carl Ludvig Engelin (1778 – 1840) arkkitehdinnahkoihin.

Päiväkirjamuotoinen lyhyehkö kirja piirtää kuvan hillitystä mutta omanarvontuntoisesta tekijämiehestä, joka tuo perheensä ”kuudeksi vuodeksi” kylmään, pohjoiseen provinssikaupunkiin, vain huomatakseen, että Helsingistä tulee hänen ja perheensä kohtalo. Engelin vankila muuttuu kirjaimellisesti hänen itsensä rakentamaksi. Kunnianhimoinen mies tietää aivan hyvin, että kotimaassaan hän ei koskaan pääsisi toteuttamaan visioitaan vaan jäisi suurempien maanmiestensä jalkoihin. Koti-ikävä on siis sysättävä pois mielestä, samoin vaimon toistuvat pyynnöt Berliiniin palaamisesta. On rakennettava kaupunki, vaikka siitä tulisikin ”ikävästä syntynyt.”

***

Venäjän tsaarien suuruudenhulluuden mahdollistama Helsingin maamerkkien nousu luo 25 vuotta kattavalle kirjalle jykevän ulkoisen rungon, jota vasten Engelin askeettis-runolliset, helsinkiläistä elämänmenoa, työtä ja vanhenevan miehen henkilökohtaista elämää käsittelevät merkinnät hienosti asettuvat.

Viikilän luoma kertojanääni on varma, selkeä ja kaunis – sanoisin kuulas, jos se ei olisi niin kauhea klisee – ja netistä löytyneiden Engelin kirjeiden suomennospätkien perusteella myös lähellä esikuvansa konkreettisten kielikuvien värittämää kielenkäyttöä. Kielikuvien lisäksi kirja pursuaa aforistisia ajatelmia, joista Viikilän runouden ystävä tunnistaa tuttuuksia ja joista todella monia tekisi mieli siteerata – kirjan kohde on selvästi hyvin valittu.

Niin kuin hyvissä kirjoissa aina, ”Akvarelleissakin” on mielenkiintoista se, mikä tekstiin ei kirjoitu. Koska Viikilän luoman Engelin temperamentille olennaista on, kuten hänen arkkitehtuurilleenkin, romanttisten tunnekuohujen ja oman ”kädenjäljen” välttely, rivin välit ovat erityisen tärkeät. Engelin psykologian kontrastiksi tarjoutui itselleni Kristina Carlsonin ”William N. päiväkirja”, jossa Pariisissa asuva suomalainen jäkälätutkija purkaa sappeaan ja katkeruuttaan kaikella sillä raivolla, jonka alitajuinen tunne omasta marginaalisuudesta ja kärryiltä putoamisesta antaa. Engelillä tällaiseen ei tietysti ole syytäkään – hän on se joka katselee potentiaalisia kilpailijoitaan yläviistosta – mutta kyse on sittenkin jostain syvemmästä, mielenlaadusta, jota voisi kai nimittää porvarilliseksi.

”En usko lainkaan niin sanottuun luonnolliseen elämään, josta kapakan runoilijat aina puhuvat. Uskon sitä vastoin että helpoin tapa välttää elämän tuska on keskittyä työhönsä, tehdä velvollisuutensa. Rahapalkkaa suurempi hyvitys on kohtalonkysymysten väistyminen taka-alalle. Miksi luulette ihmisten heräävän aikaisin ja kiirehtivän virastoon ellei viisautta, aistielämää ja luonnollisuutta karkuun?”
Tosielämässä Engel välttää tunteenilmauksia, etenkin kun on kyse rakkaudesta Charlotte-vaimoa ja Emilie-tytärtä kohtaan. Eivätkä padot hevin murru paperillakaan: Kun Engel pohtii, voisiko lisätä elinvoimaansa hankkimalla rakastajattaren tai vihamiehiä; kun hän pelkää rakkaidensa menettämistä tai kauhistelee, miten ei tunne todellista ystävyyden tunnetta; kun hän toivoo että hänen rakkautensa piiri kasvaisi, ettei kaikki tuntuisi niin kylmältä, sävy pysyy lakonisen toteavana, tekstiä ryydittävistä kauniista kuvista huolimatta melkeinpä ulkokohtaisena. Silti lukijalle on selvää, että arkkitehdin psykologisesti vähäeleisen ilmaisun takana on tuskaa, runsaasti. Viikilän Engel ymmärtää toki itsekin rajoituksensa:
”Ajattelen Charlotten suoraa, vapautunutta, koko ihmisyydestä lähtevää huutoa, kun hän synnytti Emilietä. Tämä on naisten maailma. Me miehet emme ole koskaan koko painollamme täällä, ja suurin osa kaikesta rakkaudestamme jää syntymättä.”
Ja lopulta joutuu Helsingin rakentajakin melko järisyttävän tunnekuohun valtaan, sitten kun eräs suuri motiivi päiväkirjojen pitämiseen on menettänyt merkityksensä. Aikaisempia merkintöjä vasten rukouksenomaisessa ja itseinhon täyttämässä purkauksessa onkin sitten aikamoinen voima.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti