lauantai 8. huhtikuuta 2017

”Rakkaus niinku” eli romaani, joka syö omaa häntäänsä

"Rakkaus niinkun" kannen on suunnitellut
 GRMMXI-kollektiivi.
”Tai voisko olla joku tapa kirjoittaa niin, että lukija uskois että kaikki tää on totisinta totta eikä mikään oo tulkinnanvaraista, mitään ei ole muokattu, mitään ei ole paranneltu tai paisuteltu, tai salattu. Niinku, voisko kirjoittaa niinku kone, tai olla jotenkin koneen palveluksessa. Että kirjailija olis niinku ’kirjoituskone’, joka vaan rekisteröi todellisuutta, pysäyttää ajan.”


Innostuin Kaspar Hauserin toisena kirjoittajana kunnostautuneen Johannes Ekholmin (s. 1984) esikoisromaanista ”Rakkaus niinku” (Otava 2016) sen verran paljon, että ajattelin yrittää ensimmäistä kirjablogipostausta yli vuoteen.

”Rakkaus niinku” on nimittäin ehkä vastentahtoisin ja itsetietoisin valkoisen miehen kärsimyksiä käsittelevä esikoisromaani, jonka olen koskaan lukenut. Ja mikä ihaninta, kirjan päähenkilö on esikoisromaaniaan kirjoittava valkoinen mies, joka tekee kaikkensa ollakseen uusintamatta valkoisen miehen kärsimystä ja sankaruutta käsittelevän romaanitradition kauheuksia. 
Ja mikä vielä ihanampaa, ”Rakkaus niinku” on tietenkin tuon kirjoitusprosessin tulos. 

Vähän tarkemmin sanoen romaanin päähenkilö Joona, kolmikymppinen potkut saanut toimittaja, taistelee masennusta ja schopenhauerilais-houellebecqiläisiin mittoihin yltävää merkityskatoa vastaan autofiktiivistä romaanisarjaa suoltavan isänsä – tunnetun taistolaiskirjailijan ja sittemmin ”Suomen Knausgårdin” – nurkissa. Isä, hänen maailmansa ja raskasmielisyytensä vituttavat Joonaa. Aivan erityisen paljon Joonaa vituttaa isän kirjoissaan harrastama läheistensä eksploitaatio. Ja kyllä, trendikäs esteetikko kun on, Joonaa vituttaa myös auttamattoman vanhanaikainen kirjallinen tyyli, jolla isän kirjat on kirjoitettu (ajatelkaa paitsi Knausgårdia myös vaikka Claes Anderssonia ja Jonathan Franzenia, niin tiedätte, millainen kirjallisuus Joonaa vituttaa).

Mutta koska Joonassa on potentiaalia nousta ”sukupolvensa ääneksi”, kustantaja tarjoaa hänelle kustannussopimusta ennen kuin Joona on ehtinyt kirjoittaa romaanistaan sanaakaan. Perinteistä romaania Joona ei tietenkään voi kirjoittaa. Tarvitaan siis uusi muoto – joka ei tietenkään oikeasti ole uusi, koska taiteessa ei mikään ole uutta – muoto, jossa pirstaleinen infoajan todellisuus saa manifestoitua mahdollisimman suodattamattomana ja villinä. 

Tarvitaan kännykkänauhoituksia ja chattivirtaa.

(Ja huh huh, että Ekholm osaakin kirjoittaa niitä hienosti.)

***

Pelkkä muodolla kapinointi ei riitä Joonalle. Isänmurhan hengessä hänen on rokotettava itsensä ja erityisestä miesromaaninsa itu myös ideologisesti, tehtävä siitä täysin riippumaton, niin ettei sillä varmasti ole mitään tekemistä mieskirjallisuuden kieron patriarkaalisen logiikan ja kaiken siihen liittyvän kanssa.

On tiedostettava intersektionaalisuuden credon mukaisesti valkoisen cis-mieheyden tuomat rakenteelliset etuoikeudet ja pidättäytymästä julistamasta omaa näkökulmaa. (
”Ettei unohdu, että valkonen mies on ainoo subjekti ja sillä on oikeus alistaa kaikki ympärillään propseiks omaan tarinaan”, Joona tuskailee isänsä kirjaa. Joonan nettiystävä sad91rl puolestaan muistuttaa Joonaa: ”sä oot normaalipainonen valkonen cis mies eli about turvallisin keho mitä maailmassa voi olla, keskiluokkanen koulutettu ja luvattu soppari suomen tyylii isoimmalta kustantamolta jo ennen ku se teksti on edes valmis."). 

On tiukasti irtisanouduttava postmodernin kapitalismin vieraannuttavasta ja orjuuttavasta logiikasta. (”Kukaan ei menesty ilman että tahraa kätensä vereen”, Joona sanoo. Ja lisää vähän rehellisemmin: ”Miksen mä saa asua omassa asunnossa ja syödä lämmintä ruokaa päivittäin ilman että mä huoraan jotain paskaa? (...) Automatisaatio on viemäs jotain 80 % työpaikoista eikä uusii oo tulos tilalle, joten kaikki vois rullata ihan niinku nytkin myös ilman että ihmisii rankastaan palkkatyöllä mut edelleen on joku tää ihme ideologia, että työtä pitäis jotenki ’rakastaa’.”)

On torjuttava isän vanhanaikainen nettivastaisuus mutta silti tiedostettava, että kaikki sosiaalisessa mediassa tapahtuva keekoilu lopulta vain palvelee amerikkalaisia suuryrityksiä (”me ollaan niiden typerii pikku lypsylehmiä, jotka antaa pois kaiken maidon ilmaiseks ja vieläpä kiitollisina siitä että saadaan näin mainiossa navetassa oleskella ilmaseks ja tuottaa maitoa huviksemme...”).

On torjuttava ahdistava länsimainen parisuhdemalli, joka perustuu toisen omistamiseen. (”Ehkä mä en vaan tajuu tota sopimusta. Että pitäis astua johonki symboliseen taikapiiriin, niinku noidankehään, ja pysyy siellä vaik mikä olis, sen sijaan että esimerkiks yrittäis ymmärtää mikä se systeemi on, ja olisko ehkä olemas jotain muita toimivampii systeemejä... Mitä sä saat siitä uhrautumisesta irti? Että vaik ei tuntuis oikeelta, ei tunnu hyvältä, niin silti on pakko jatkaa?”)

On tuotava esiin tiedostavien sukupolvikollegoiden intohimojen kaavamaisuus. (”Mut eiks sua ärsytä se aitousväite? Että se käyttää kokemustaan omasta kapeekatseisesta kuluttajaidentiteetistään argumenttina vintage-kulttuurien ’luonnollisuudelle’, niinku vetoaa siihen että koska ’tää on nyt tosi pinnalla’ nii se olis merkki progressiivisuudesta ja jostai ’kestävästä elämäntavasta’, vaik oikeestaan se ei oo muuta ku vaihtanu mustat pillifarkut khakihousuihin ja goretexin merinovillaan.”)

Ylipäätään, on pyrittävä täydelliseen riippumattomuuteen rakenteiden lokeroivasta vallasta: ”Ja jos mun elämästä uhkaa tulla ’vierasmääräytynyttä’, niin mä oon valmis taistelemaan sitä vastaan, mä oon valmis kamppailemaan mitä tahansa tahoa vastaan, joka mua yrittää määrittää tai riistää, oli kyseessä sitten omat vanhemmat tai koulu tai lääkäri tai poliisi tai joku vitun Juha Sipilä.”

***

Näiden operaatioiden jälkeen on suorastaan riemastuttavaa, miten väistämättömästi Joona toteuttaa faustilaisessa merkityksenjanossaan juuri ne asiat, joita hän isässään ja hänen kirjoissaan vihaa. Ja miten etenkin kirjan naisoletetut keskustelukumppanit suurimman osan aikaa vaikuttavat sittenkin vain päähenkilön miehisen katseen ja loputtoman itsekeskeisen puhevirran peileiltä tai vahvistimilta. Miten moniäänisyys sittenkin tuntuu kiertävän yhden ytimen ja sen vaatimusten ympärillä.

Hetkinen, kysyy lukija. Onkohan Joona sittenkään neutraalisti nauhoittanut läheisiään tai kopioinut heidän chat-viestejään? Ettei hän vain ole keksinyt kaikkea itse, tai vähintäänkin värittänyt, omia tarkoitusperiään palvellakseen?

Ei kai, koska silloinhan hän olisi päätynyt paitsi toisintamaan miesautofiktion tympeitä konventioita myös hyväksikäyttämään läheisiään taiteensa ja toimeentulonsa takia.

***

Joonaa mukaillen: ”Rakkaus niinku” on lohikäärme, joka syö omaa häntäänsä. Tai maata jalkojensa alta. Tai ehkä molempia yhtä aikaa.

4 kommenttia:

  1. Oli kyllä niin sekavan oloinen juttu, että varmaan pakko mennä kirjastoon. ��

    VastaaPoista
  2. Ei se muuten selviä, varsinkaan näin vappuna!

    VastaaPoista
  3. Olen jo monta kertaa päättänyt, että en lue tätä Rakkaus niinkua. Nyt huomaan taas miettiväni, että pitäiskö sittenkin?

    VastaaPoista