Elämä nielee elämää

 

Tykkäsin kovasti Riikka Kaihovaaran esikoisesseeteoksesta "Villi ihminen ja muita luontokappaleita" (Atena 2019), joka ruoti ihmisen luontosuhdetta villiyden käsitteen kautta. Siispä tartuin suurella halulla uuteen kokoelmaan "Vieras eläin ja muita uusia luontokappaleita" (Atena 2022). Se pureutuu muiden eläväisten maailmasuhteeseen ja ihmisen rooliin osana elonkehää. 

Uudessa kokoelmassa on herkullista pohdintaa esimerkiksi delfiinien tai kasvien maailmakokemuksesta. Tällaista ihmiskeskeisyyden kyseenalaistavaa kirjoittamista on ilmoilla yhä enemmän, mutta Kaihovaara suoriutuu leiviskästään erinomaisesti, koska hän kykenee tuomaan lukijan eteen aivan poikkeuksellisen herkullisista ajatuksista ja sanoista notkuvan juhlapöydän.

Ihmisen maailmassaolon pohdinnan lähtökohta Kaihovaaralle on virkistävän pragmaattinen: elämä on väistämättä myös kärsimyksen aiheuttamista muille eläville. Tästä seuraa ihmiselle väistämättä syyllisyyttä, ja syyllisyydestä monimutkaisia rituaaleja, moraalikoodistoja, tappamisen siirtämistä piiloon, ja muita kärsimyksen oikeuttamisen tapoja. "... kaiken taustalla oleva syyllisyys kumpuaa siitä, että meidän elämämme on riippuvaista toisten elävien olentojen kuolemasta. Elämä nielee elämää." 

Aivan erityisen maukasta on, kun Kaihovaara heittäytyy keskusteluun Antti Nylénin lihansyömis-esseistiikan kanssa. (Nylén kirjoitti "Vihan ja katkeruuden esseissä": “Niin kauan kuin eläinten syönti on täysin hyväksyttyä, on ihmisten raiskaaminen melkein hyväksyttyä.”). Kaihovaara kertoo hyrisseensä mielihyvästä Nylénin tekstin parissa, mutta ajatelleensa sitten, ettei hän osaa, eikä haluakaan, kieltää seksin lihallisuutta. ("Saanko kuiskata: rakas, koska en voi syödä sian kankkua, saanko sen sijaan upottaa hampaani sinun pakaraasi?") 

Lihallisuutta ja primitiivisyyttä arvostava Kaihovaara vieroksuu teoreettista etiikkaa ja edellisen kokoelmansa tapaan kutsuu ihmistä tosielämän sotkuisuuteen ja sen "perustavanlaatuiseen alkuristiriitaisuuteen." Hän päätyy puhumaan "ekologisesta animalismista", joka "tunnistaa ja tunnustaa ihmisen paikan ravintoverkossa ja korostaa ihmisten ja muiden eläinten välistä tasa-arvoa ja vastavuoroisuutta." Tällaisen kehikon alla voidaan samaan aikaan vastustaa eläinten tehotuotantoa ja hyväksyä silti lähtökohta, että kaikki eläväiset ovat "toistensa käytettävissä". (Hieno kohta on kuvaus tutkijasta, joka päätyy krokotiilin hampaisiin ja tajuaa, että ihminenkin on lopulta jonkun toisen ruokaa.)

Kaihovaaralaisessa luontokäsityksessä hellyys ja väkivalta kulkevat rinnan, samoin rakkaus ja välinpitämättömyys, henkiinjäämisen imperatiivi ja toisten auttaminen. Moraaliset absoluutit ovat maailman perusluonnetta kavahtavan ihmisen tekeleitä, luontoa tietysti lopulta nekin.

Teos voitti marraskuussa #toisinkoinen -palkinnon.

(Kuvassa kirjan lisäksi myös Taina Korhosen upea decalcomania ja Tuija Sorsan ”Ankka”.)

Tekstistä on tiiviimpi versio Insta-tililläni @kukkenbooks , jota saa oikein mieluusti seurata.