Kansliapäällikön puolustuspuhe

Pentti Holapasta ilmestyi Jenni Stammeierin hieno juttu uudessa Parnassossa. Holapasta kannattaakin kirjoittaa – hän on ollut uudistamassa suomalaista modernismia 1950-luvulta lähtien, kääntänyt elämänkumppaninsa Olli-Matti Ronimuksen kanssa vinon pinon ranskalaista “uutta romaania” (mm. Sarraute, Robbe-Grillet Claude Simon) ja kokenut suomalaisten miehisten kirjallisuuspiirien – omasta mielestään Tuomas Anhavaan kiteytyneen – hengen ahdistavana. Tunnetuin Holappa on tietysti Finlandian napanneesta, autofiktiivisestä “Ystävän muotokuvastaan”, jossa homoseksuaalisuutta lähestyttiin kursailematta. Mitä homouteen ja suomalaiseen ilmapiiriin tulee, “seksuaalirikoslaki kumottiin vasta vuonna 1972, joten koko 1950- ja 60-lukujen ajan he (Holappa ja Ronimus) olivat lain silmissä sekä sairaita että rikollisia” (lainaus Parnassosta).

Holappa on upottanut itsensä nuoresta pitäen ranskalaisiin eksistentialisteihin ja se näkyy hänen elämänkatsomuksestaan. Katkelma Parnasson haastattelusta kiteyttää puolisonsa kuolemaa vierestä seuranneen miehen eksistentialismin aika vastaanpanemattomasti:

“Toivottomanakin on elettävä. Kun kerran on elämään joutunut – tai päässyt – joutunut, sanoisin. Olen yrittänyt löytää lohdutusta kosmologiasta. Siitä, miten äärettömän pienellä planeetalla elämme, suunnattomien etäisyyksien päässä kaikista muista taivaankappaleista, vain sellaisten illuusioiden varassa, jotka antavat meidän sattumanvaraiselle elämällemme jonkinlaista mieltä.”

Ja vielä tärkeä täydennys:

“Ja ehkä minun täytyisi tähdentää sitä, että on tärkeää, että ihmisellä on huumorintajua ja kykyä iloita. Huolimatta siitä, että absoluuttista toivoa ei ole. Ellei toivoa ole se, että mukautuu todellisuuteen sellaisenaan, sen järjettömyyteen.

***

“Ei Kaarle laskelmoinut. Hän oli luonnostaan sellainen, jäi aina puolitiehen – hiukan pelokkaana, mutta myös selvänäköisenä. Ehdottomia totuuksia ei ollut, sen hän tajusi jo varhain, ja sen että ihmiset olivat hauraita, eivät kiveä ollenkaan. Jos kieppui ympäri rautamoukari käden jatkeena, niin vainajia tuli. Hän itse ei olisi säilynyt ehjänä ja hän siis pelkäsi.”

Tällainen on Kaarle Rauta, ministerinäkin toimineen ja demariväriä tunnustavan Holapan 1996 ilmestyneen romaanin “Kansliapäällikkö” päähenkilö. Varovainen, sivistynyt virkamies, joka on tehnyt hienon uran sitoutumattomana työmyyränä, miehenä joka oppi ilmaisemaan henkilökohtaiset mielipiteensä “niin moniselitteisesti, etteivät sivulliset tienneet, kallistuiko hän oikealle vai vasemmalle”. Samanlaista on hänen yksityiselämänsäkin: itsemurhan aikanaan tehneen taiteilijavaimon ja isänsä munattomuutta vastaan kapinoivan pojan tilan on ottanut elämänkumppani Katri, jonka kanssa ollaan kohteliaita. Ei puhuta vaikeista asioista, ei käytetä suuria sanoja, nautitaan pienistä ja helpoista asioista.

Holappa kuvaa Michael Haneken “Funny gamesin” mieleen tuovalla tavalla kansliapäällikön elämän käännepistettä, jossa kaikki varmuudet revitään auki ja Kaarle joutuu tutkimaan elämänsä valintoja inhorealistisesti. “Funny games” on vertailukohtana hyvä siksikin, että Kaarle joutuu epäuskottavan ja suorastaan filosofisen piinan kohteeksi, mikä houkuttelee lukijaa symbolisen lukutavan pariin. Tapahtumien seurauksena Kaarlen ajatuksia alkaa hallita Sokrates ja erityisesti hänen kuuluisa puolustuspuheensa, jonka kautta Kaarle lähestyy omaa rohkeuttaan ja miehisyyttään tai niiden puutetta kovassa, jumalattomassa maailmassa. Itsetutkiskelu valahtaa suorastaan pateettisen itseinhon ja impotenssin puolelle, ja surkeudessaan rypevä päähenkilö alkaa välillä ärsyttää kärsivällistäkin lukijaa. Kansliapäällikkö on niin sotkeutunut käsitystensä seitteihin, ettei niistä tunnu olevan ulospääsyä.

Holapan frankofiiliys näkyy kirjassa, joka muistuttaa otteeltaan monia ranskalaisia psykologis-spekulatiivisia kirjoittajia (ensimmäisenä tulee yllättäen mieleen Emmanuel Carrère, joka tosin on tyyliltään Holappaa dokumentaristisempi). Myös Holapan ateistinen maailmankatsomus on kirjassa vahvasti framilla erityisesti Sokratesta koskevien pohdintojen kautta.

Holapan ministeripesti näkyy kirjassa. Hän ymmärtää virkamiesten mielenlaatua ja virkaelämän kipukohtia sisäpiiriläisen lailla. Kaiken kaikkiaan “Kansliapäällikkö” on vähän kummallinen kirja, mutta ihan hyvin Holappa onnistuu kurkistamaan sisälle poroporvarillisilla monumenteilla itsensä ympäröivään turvallisuushakuiseen mieleen, joka jähmettyy omien pelkojensa ympärille ja jolle Joni Pyysalon sanoin jää vain “kiltin ihmisen tunne elämästä joka on jäänyt elämättä”.

“Kaarle Rauta sanoi, ettei ihmisistä ollut toistensa auttajiksi. Voimakkaat eivät kuulleet, eivät tahtoneet kuulla heikkojen hätähuutoa. He kulkivat tietään pää pystyssä. Se oli pelkoa sekin, siis heikkoutta. Ei ollut ihmistä, jonka elämä ei loppujen lopuksi ollut nuorallatanssia tai kävelyä kuilun partaalla. Väärä askel, ajattelematon teko ja eilispäivän yltiöpää, uhkarohkea vuoristokiipeilijä viruisikin luut murskana yhteiskunnan hylkiöiden joukossa, surkeimmasta surkeimpana, kukaan ei häntä säälisi, eivät ainakaan ne, jotka vähän aikaa sitten kadehtivat hänen menestystään ja onneaan, ja entiset ystävät, niin sanotut ystävät, unohtaisivat hänet nopeasti nimeä myöten.”