Itsepetoksia yksin ja seurassa

“Syvä itsepetos voi olla armelias ja vaivuttaa ihmisen lempeään uneen, josta kaikkien ei tarvitse herätä koskaan.”

Käytännöllisen filosofian dosenttina toimivan Juha Räikän “Itsepetoksen filosofia” (2005) on kirja, jonka lukee ahmimalla. Minulla on selvästi taipumus sortua välillä tällaisiin popularisoituihin filosofisiin “tutkielmiin”, joissa joku oppinut hahmo pureksii valtavan määrän massaa parin sadan sivun mittaiseksi helposti sulavaksi seerumiksi (vrt. mieltymykseni Kalle Haataseen). Tällä kertaa puhe on siis itsepetoksesta.

Räikkä määrittelee kohteensa hienosti erottamalla sen toiveajattelusta, joka on vain positiivista ajattelua olosuhteista evidenssin ollessa ristiriitaista. Itsepetoksen puolelle päädytään sitten, kun omat uskomukset poikkeavat selkeästi johtopäätöksistä, joita “objektiiviset” henkilöt vetäisivät käsillä olevan evidenssin pohjalta. Kyse on kai jonkinlaisesta puolustusmekanismista, josta mehukkaan tekee se, ettei itsepettäjä huijaa itseään tietoisesti. Itsensäpettäjän ajattelua vääristävät hänen halunsa, joiden mukaiseksi maailma alitajunnan käsittelyssä vääntyy. Tärkeää on myös huomata, että ihmisen tyytyväisyys riippuu halujen ja asioiden koetun tilan suhteesta. Ns. todellisuudella ei välttämättä ole asioiden kanssa mitään tekemistä! Tosin, ja ehkä onneksi, “itsepetoksessa totuus on vaarallisen lähellä”.

Räikkä ammentaa roppakaupalla esimerkkejä paitsi filosofiasta myös fiktion maailmasta. Käsitellyiksi tulevat monien suosikkikirjailijoideni kuten Dostojevskin, Vonnegutin, Camus’n, Sartren kuin Orwellinkin itsensäpettäjät. Sartrelta otetaan esimerkiksi näytelmä “Les mains sales” (Likaiset kädet), jonka kommunistijohtaja Hoederer katsoo varsin klassisella tavalla, että valehtelu ja muut kepulikonstit ovat oikeutettuja korkeamman päämäärän saavuttamiseen (tätä tematiikkaa pohdin viime viikolla Camus’n poliittisen ajattelun yhteydessä). Se, onko tämä suoranaista itsepetosta vai jotain muuta, on toinen kysymys, koska tässä tapauksessa valehtelu on tietoisesti valittu strategia. Ainakin itsepetokseen johtava tie on auki, kun toimintaa ohjaaviksi keinoiksi valikoituu moraalisesti kyseenalaista tavaraa.

Itsepetos voi olla hyödyllistäkin: lähes mahdottoman edessä oleva sairas voi saada itsepetoksestaan voimia, samoin urheilija. Esimerkiksi oman lapsen tekemän rikoksen edessä koettu itsepetos voi olla jopa jotenkin kunnioitettavaa: millainen vanhempi uskoisi heti todisteet nähtyään pahinta jälkikasvustaan?

Psykologisesti kiintoisaa on myös käänteinen itsepetos, jota Räikkä selittää henkilökohtaisen kustannusanalyysin kautta: sairaalloisen mustasukkaiselle miehelle voi olla pienempi subjektiivinen kustannus siitä, että vaimo onkin ollut koko ajan uskollinen kuin siitä häviävästä mahdollisuudesta, että hän olisikin pettänyt ja mies joutunut naurettavan aisankannattajan rooliin. Ulkopuolinen taas punnitsee faktoja kylmästi ja päätyy oikeaan lopputulokseen helposti, koska mukana ei ole henkilökohtaista painolastia. Samanlainen kustannuslaskelma voi päteä lapsensa menettäneeseen vanhempaan, jolle oma keksitty syyllisyys tapahtumiin kaikkia tosiseikkoja vastaan voi olla helpompi kantaa kuin se, että tapahtumia on ohjannut puhdas sattuma, jonka takana ei ole muuta kuin mykkä universumi. Tällaiset psykologiset vääristymät ovat tietysti myös fiktion peruskauraa ja Räikkä onnistuu valitsemaan esimerkkinsä kiitettävällä tavalla.

*** 

Oma tapauksensa on kollektiivinen itsepetos. Itsestään selvä esimerkki ovat regiimiään palvelleet natsivirkamiehet tai lääkärit, joiden on kaiken järjen mukaan pitänyt tietää mitä on tapahtumassa. Samoin gulagissa riutuneiden henkilöiden tiedetään loppuun asti uskoneen, ettei Stalin kerta kaikkiaan ole voinut tietää järjestelmän pahuuksista. Tällaisissa tapauksissa on mielenkiintoista se, että oman uskomusrakennelman romahtaminen (joko henkilökohtaisen tai kollektiivisen) voi olla niin kivuliasta, että valitusta tiestä pidetään kiinni loppuun asti, vaikka kaikkia todisteita vastaan.

Orjakauppa on toinen Räikän esimerkki kollektiivisesta itsepetoksesta. Orjien kohtalon nähtiin olevan kuitenkin parempi kuin se, että he olisivat jääneet kotimaahansa. Yksittäinen orjanomistaja saattoi aina katsoa, että jos hän luopuu orjistaan, naapuri pitää heitä kuitenkin. Lisäksi tietysti katsottiin, että orjat olivat luonnostaan alempiarvoisia kuin pitäjänsä. Vastaavanlaisia laskelmia olisi aika helppo nähdä myös omassa maailmassamme…

“Syy siihen, miksi tosiasioita ei tunnustettu, oli ilmeinen. Orjista oli paljon taloudellista hyötyä, mutta sitä ei ollut sopivaa tavoitella tekemällä jotakin pahaa. Siksi orjien pitämisessä ei ollut mitään pahaa. Orjien vapauttaminen olisi rikkonut luonnollista järjestystä ja pikemminkin haitannut kuin hyödyttänyt orjia.”