Olemisen kummallinen runollisuus

Blogia seuranneille ei ole varmaan yllätys, että tykkään Virginia Woolfista. Hänessä yhdistyvät monet asiat, jotka tarkoittavat minulle hyvää kirjallisuutta: autofiktiiviset elementit, tajunnanvirtatekniikkaa hyödyntävä sisäisen maailman kuvaus, assosiatiivinen (tai ”impressionistinen”) ote, innovatiivinen kielenkäyttö ja elämän merkityksen hakeminen pienistä arkisista asioista. Hänen kaunokirjallisesta tuotannostaan puuttuu pitkälti myös itseäni kaunokirjallisuudessa ärsyttävä liika yhteiskunnallinen saarnaavuus ja takertuminen äkkiä vanhentuviin päivänpoliittisiin asioihin. Hän on selkeästi Proustin modernistinen hengenheimolainen, ja Woolfin tiedetäänkin palvoneen suurta Marcelia.

Woolfin elämäkertojen lukeminen on hyödyllistä, jos on kiinnostunut hänen tuotantonsa autofiktiivisistä puolista. Kahlasin nyt läpi Nigel Nicolsonin näkemyksen asiasta. Hän on sinällään sisäpiiriä, että tunsi Virginian äitinsä, kirjailija Vita Sackville-Westin kautta (joka taas oli Virginian ystävä, rakastajatar ja esikuva “Orlandon” sukupuolta vaihtavalle päähenkilölle). Nicolson on myös toimittanut aiemmin äitinsä ja Virginian kirjeenvaihtoa, joten hän tuntee asiansa.

Ostin myös Brysselissä silmiin osuneen sarjakuvaversion Virginian elämästä. Kyseessä on kauniisti vesiväreillä ja guasseilla kuvitettu Michèle Gazier’n ja Bernard Ciccolinin Naive-kustantamolle tehty pläjäys, joka ammentaa sisältönsä puolesta nähtävästi aika pitkälti Virginian sisarenpojan Quentin Bellin elämäkerrasta. Teos on sinänsä aika köykäinen, vaikkakin hienosti kuvitettu. Jotenkin kuitenkin tykkään tällaisista sarjakuvaversioista (vrt. Proustin järkäleestä tehty ja kesken oleva sarjakuvaeepos, jota monet ranskalaiset ovat arvostelleet mutta josta silti tykkään kovasti). Tällaiselta näyttää Gazier'n ja Ciccolinin tulkinta Virginian ja Vitan suhteesta:

***

Virginian elämäntarina on monille niin tuttu ja Wikipediassa niin hyvin summattu, ettei siitä sen enempää. Mielenkiintoinen ja usein käsitelty yksityiskohta on Virginian velipuoleen Georgeen liitetty syytös siskopuoliensa seksuaalisesta ahdistelusta. Nicolsonin johtopäätös on, että ahdistelua tapahtui, mutta varsinaisesta seksistä ei ollut kysymys. Woolfin elämää pohtiessa nousee iho kananlihalle kun ajattelee, miten monta läheistä ihmistä hän on joutunut luovuttamaan nuorella iällä milloin millekin (usein nykyään hoidettavissa olevalle) sairaudelle. Woolfin mielisairauskohtauksetkin juontavat juurensa vahvasti ensin äidin, sitten isän kuolemiin.

Nicolson onnistuu kuitenkin välittämään Woolfin elämästä kuvan, joka pakenee liikaa synkistelyä ja liian suoria keittiöpsykologisia johtopäätöksiä. Woolfin persoonasta välittyy ristiriitainen ja intohimoinen kuva, taistelu introverttiyden ja ekstroverttiyden, maailman syleilyn ja sen hylkäämisen, ilon ja epätoivon välillä. Hänen vanhempansa kuvasivat häntä jossain vaiheessa ”bulimikoksi” kaiken suhteen, mikä tuntuu osuvalta.

***

Mrs. Dallowaytä kirjoittaessaan Woolf on kuvaillut edustamaansa modernia romaania ja sen suhdetta edeltäjiinsä tavalla, joka ansaitsee tulla siteeratuksi:

“Eteenpäin soljuvan tarinan kirjoittaminen ei voi olla oikea menetelmä. Asiat eivät tapahdu mielessämme sillä tavoin. Aistimme koko ajan, kuinka mielikuvamme ja ajatuksemme limittyvät toisiinsa, ja modernien romaanien olisikin kuvattava mielessämme vallitsevaa sekasortoa eikä asetettava sitä selkeään uuteen järjestykseen. Lukijan on itse otettava kaikesta selvä.”

Tämän Virginia todella tavoittaakin kirjoissaan, hyvässä ja pahassa. Itselleni Woolf oli vielä lukioiässä liian hankalaa luettavaa, muistan niistä uuvuttavan juoksuhiekkamaisen tunteen, joka syntyi yrityksistä pysyä kertojan perässä. Myöhemmin olen onneksi oppinut arvostamaan hänen tyyliään kovasti, vaikka mitään helppoa nieltävää se ei totisesti ole. Erityisen hauskaa Woolfilla on hänen tapansa virrata paitsi yksilön pään sisällä myös yksilöiden välillä. Kerronta hyppii mielivaltaisesti ihmisestä toiseen ja luo tilanteista kokonaisvaikutelman, jota normaalitekniikalla ei saa vangittua. Pisimmälle tämä menee kirjassa “The Waves”, josta Woolf kertoi Nicolsonin mukaan sisarensa Vanessan pojalle Quentinille:

“Tarkoitukseni oli osoittaa, että me jossain epämääräisessä mielessä olemme sama henkilö emmekä erillisiä yksilöitä. Kaikkien kuuden henkilöhahmon on tarkoitus olla vain yksi.”

***

Suosikkini Woolfin teoksista on ehkä “To the Lighthouse”, jossa ulkoisesti pienieleiseen perhelomailuun on saatu ladattua lähes ylimaallinen jännite ja kaikki elämän tärkeät kysymykset. Woolfin päiväkirjaansa kirjaama johtoajatus kirjaa tehdessä oli tavoittaa “a general sense of the poetry of existence that overcomes me”. Hän lisäsi, että tämä tunne yhdistyy usein mereen ja St. Ivesiin, jossa Virginia vietti lapsuutensa kesiä ja joka kirjassa korvaantuu Hebrideillä. Kirjan rakenne on lisäksi niin nerokas ja outo, että sitä lukiessa kokee syvää kunnioitusta Woolfin kykyjä kohtaan. Nicolson avaa hyvin kirjan taustoja, ja itselleni selvisi vasta nyt monta yksityiskohtaa tarinan liittymäkohdista Woolfin omaan elämään. Kirjan Mrs. Ramsay oli Virginian lähipiirinkin mielestä niin lähellä hänen omaa äitiään kuin mahdollista.

Woolf, huh huh. Proustin tavoin hän on edelleen täysin ylittämätön romaanikirjailija, josta puhe romaanin kuolemasta olisi kuulostanut säälittävältä luovuuden puutteelta.

ps. Woolf on tullut tietysti tunnetuksi myös feministisenä ja yhteiskunnallisenakin pamfletistina, vaikka hänen elämäänsä leimaakin haluttomuus ottaa kantaa poliittisiin kysymyksiin. Näiltä osin hänen ajatuksensa ovat vähän tendenssimäisiä sodan- ja vallanhimoisten miesten demonisoinnissaan (minusta on hedelmällisempää suhtautua kriittisesti ihmiseen, ei vain miehiin). Hänen asiaproosassaan on myös mielenkiintoisia muukalaispelkoisia näkemyksiä, jotka eivät enää nykypäivän näkökulmasta ole kovin pc.