Penismonologi juutalaisittain

Philip Rothin 1969 ilmestynyt “Portnoy’s complaint” (Pentti Saarikoski teki siitä hutaistun suomennoksen nimellä Portnoyn tauti, ks. suomennoksesta hauska Kiiltomadon juttu) on yksi lempikirjojani. Siinä kolmikymppinen juutalaismies Alexander Portnoy tilittää terapeutilleen syyllisyyden ja ylihuolehtivuuden värittämää lapsuuttaan sekä pakkomiellettään seksiin woodyallenmaisella pursuilevalla neuroottisuudella ja piirtää samalla karikatyyrin Yhdysvaltain itärannikon juutalaisuudesta. Kirjan nimi viittaa päähenkilön mukaan nimettyyn oireyhtymään, “in which strongly-felt ethical and altruistic impulses are perpetually warring with extreme sexual longings, often of a perverse nature.” Ja – kuinkas muutenkaan – oireyhtymän juuret voidaan “tohtori Spielvogelin” mukaan jäljittää äiti-lapsi -suhteeseen.

Kirjan tyyli tulee parhaiten kuvattua seuraavalla pätkällä, jossa Alex puhuu itsestään kolmannessa persoonassa:

“Where cunt is concerned he lives in a condition that has neither diminished nor in any significant way been refined from what it was when he was fifteen years old and could not get up from his seat in the classroom without hiding a hard-on beneath his three-ring notebook. Evert girl he sees turns out (hold your hats) to be carrying around between her legs – a real cunt. Amazing! Astonishing! Still can’t get over the fantastic idea that when you are looking at a girl, you are looking at somebody who is guaranteed to have on her – a cunt! They all have cunts!”

Alex kuvailee seksielämäänsä pienintä yksityiskohtaansa myöten, teini-iän masturbaatiokokemuksista (Alexin teini-ikää kuvaavan jakson otsikko on “Whacking off” ja osuvin kuvaus tilanteesta “publicly pleasing my parents while privately pulling my putz”) lukuisiin naissuhteisiin, joita vaanii jatkuva kyllästymisen pelko. “I simply cannot, I simply will not, enter into a contract to sleep with just one woman for the rest of my days.”

Alex on erityisen kiinnostunut ei-juutalaisista naisista eli shikseistä, joita hän sämpläilee pakkomielteisesti. Kaikissa on tietysti aina jotain vikaa, ja kiinnostavinta naisissa tuntuu olevan heidän taustansa ja tyyppinsä, joihin Alex voi heijastaa omia juutalaisia juuriaan. Mieliinpainuvimmat naisarkkityypit ovat freudilaisittain nimetty ja lähes kirjoitustaidoton malli “The Monkey” sekä lievästi tiedostavan akateemisen tervehenkisyyden perikuva “The Pumpkin”, jonka vanhempien luokse Iowaan Alex suorittaa eksotiikkaa tihkuvan kiitospäiväreissun.

***

Tapahtumahetkellä reilu kolmikymppinen Alex on ollut vanhempiensa silmäterä koko lapsuuden ja aikuisuudenkin, ja he pitävät häntä edelleen vauvana, jonka elämää voi kommentoida mielensä mukaan. Alexin äiti on huolesta väärällään oleva, kaikkia lankoja käsissään pitelevä jumalaa muistuttava matroona, joka pitää kotinsa putipuhtaana ja harjoittaa poikaansa kohdistuvaa “kastraatiota” mitä moninaisemmin keinoin. Isä taas on ylivelvollisuudentuntoinen myyntireiska, jonka ahdistus oirehtii jatkuvana ummetuksena. Kerronta paketoi Alexin suhteen vanhempiinsa muhkeisiin freudilaista symboliikkaa huutaviin kääreisiin, joista psykoanalyysista huvittuvat saavat takuulla vinoja hymyjä huulilleen.

“Her ubiquity and his constipation, my mother flying in through the bedroom window, my father reading the evening paper with a suppository up his ass… these, Doctor, are the earliest impressions I have of my parents, of their attributes and secrets.”

Alex päätyy sukupolvensa mannekiiniksi, pelkkää mielihyvää ja nautintoa lyhytjännitteisesti etsiväksi onnettomaksi mieheksi. Hän pärjää 60-lukulaisia arvoja henkivällä urallaan, muttei osaa ottaa sitä vakavasti. Perhettä hän ei voi tietenkään perustaa. Kirjan lopussa, Israeliin matkatessaan hän miettii pateettisesti itseään lapsena, jolloin hän haaveili “oikeista asioista”:

“What happened to the good sense I had at nine, ten, eleven years of age? How have I come to be such an enemy and flayer of myself? And so alone! Oh, so alone! Nothing but self! Locked up in me!”

***

Vanhempiensa ja seksielämänsä lisäksi Alex on kiinnostunut kolmannestakin asiasta, juutalaisten ja kristittyjen suhteen pohdiskelusta. Roth maalaa sekä kristityistä amerikkalaista että amerikanjuutalaisista sellaiset karikatyyrit, ettei kirjasta syntynyttä kohua tarvitse kummastella. Kirja on täynnä mehukkaita jiddish-peräisiä sanoja (en tiedä mikä siinä on, mutta klassiset Portnoy-sanat goyim, shikse, kvetch, chutzpah, shlong ja niin edelleen herättävät minussa aina erittäin vahvoja positiivisia värinöitä).

Ateistiksi tunnustautuva Alex kertoo vihaavansa vanhanaikaista ja neuroottista juutalaista kulttuuria syyllistämisineen (“that stupid saga shit”), mikä on hänelle näppärä tapa isänmurhan suorittamiseen. Toisaalta Alex on juutalainen ytimiinsä saakka ja tarkastelee maailmaa juutalaisuuden ja ei-juutalaisuuden kohtaamisen näkökulmasta. Roth on luonut romaaniin erittäin poliittisesti epäkorrektin “rasistisen” pohjaväreen, jonka on voinut helposti kuvitella syntyvän yhteisöönsä käpertyvien amerikanjuutalaisten keskuudessa, mutta joka toimii suorastaan hykerryttävänä universaalina tietämättömyydestä kumpuavan epäluulon kuvauksena.

Alexia toisaalta kiehtovat tervehenkiset goyt, jotka eivät pelkää fyysistä rasitusta, tuntuvat suhtautuvan maailmaan vailla pelkoja ja jotka keskustelevat rauhallisesti järjettömän huutamisen sijasta. Puolet ajasta Alex näkee kristityt karikatyyrimäisen ahdasmielisesti: heillä on aivan umpiälytön uskontonsa ja ennen kaikkea – he syövät mitä tahansa.

“There isn’t enough to eat in this world, they have to eat up the deer as well! They will eat anything, anything they can get their big goy hands on! And the terrifying corollary, they will do anything as well.”