Kitkerää seurapiirimusiikkia laiskanlinnasta

Thomas Bernhard on 1980-luvun lopussa kuollut itävaltalaiskirjailija, jolla on saksankielisessä maailmassa suuren, unohdetun modernistin maine. Minulle suositeltiin Bernhardia Houellebecqin hengenheimolaisena, ja sellainen hän johonkin pisteeseen onkin. Hänen tyylinsä on suorastaan Houellebecqin antiteesi, mutta rujossa, inhorealistisessa mutta kuitenkin jollain tavalla lämpimän humoristisessakin ihmiskuvassa on ainakin lukemani ”Hakkuu. Muuan mielenkuohu” (suomentanut Tarja Roinila) -romaanin perusteella paljon samaa.

Rankan lapsuuden lähinnä isovanhempiensa hoivissa elänyttä Bernhardia vaivasi keuhkotauti, josta hän sai paljon aineksia kirjoittamiseensa. Hän oli kuolemaisillaan 18-vuotiaana, kun päätti aloittaa kirjoittamisen. Musiikkia opiskellut Bernhard on siis kirjoittajana klassinen pelastusrengas-tapaus. Bernhard ehtikin kirjoittaa aivan huimat määrät proosaa, runoutta ja näytelmiä. "Hakkuu" ilmestyi 1984 ja muodostaa osan kirjailijan "taidetrilogiaa", josta on suomennettu toinenkin teos, musiikkia käsittelevä "Haaskio".

Bernhardin tyyli on modernistista tajunnanvirtaa. Hän on selvästi Proustinsa ja Woolfinsa lukenut. "Hakkuun" erityispiirre on keskeytymätön monologi (ilman yhtään kappalevaihtoa), samojen teemojen ja jopa virkkeiden toistelu ja vapaa assosiaatio. Tiettyjä keskusfraaseja jankutetaan lähes joka sivulla, ja nämä ironisesti nähdyt termit (kuten ”taiteelliset päivälliset”) on ihan toimivasti kursivoitu. Bernhardista puhuttaessa tuodaan aina esiin hänen tekstinsä musiikillisuus, mikä kieltämättä on osuva rinnastus erityisesti teema- ja virketason tautologioiden osalta. Tekstistä tulevat mieleen suomalaiset minimalistiset instrumentaalirock-bändit Circle tai sen alaprojekti Ektroverde, joissa samojen yksinkertaisten teemojen toistelu ja variointi viedään äärimmäisyyksiin. Kirjan ”virallinen soundtrack” on nähtävästi Ravelin Bolero.

Tällainen idée fixe -strategia toimii minusta musiikissa paremmin kuin kirjallisuudessa, jossa joutuu itse aktiivisesti osallistumaan itsensä hypnotisointiin ja jossa alkaa välillä epäillä lukevansa vahingossa samaa riviä uudestaan ja uudestaan. Bernhardin toisteluun kytkeytyy myös äärimmäinen liioittelu, joka on ainakin vähän aikaa hauskaa. Bernhard kirjoittaa erittäin pitkiä lauseita, jotka sinänsä juoksevat harvinaisen ketterästi. En ole nähnyt alkuteoksesta kuin katkelmia, mutta Tarja Roinilan suomennos vaikuttaa todella hienosti tehdyltä. Samaa voi sanoa kääntäjän kirjoittamista nasakoista loppusanoista, joista varastan häpeämättä monia ajatuksia tähän postaukseen (sama pätee maanantaiseen kirjapiiriin, jossa teosta ruodittiin porukalla).

***

Kirja on laiskanlinnassa istuvan (sanapari "ajattelin laiskanlinnassa" mainitaan jonkun laskelmien mukaan 160-sivuisessa kirjassa noin 100 kertaa) kirjailija-kertojan monologi wieniläisiltä taiteellisilta illallisilta. Sinne hänet on kutsunut ystäväpariskunta, jota kertoja ei ole nähnyt yli kahteenkymmeneen vuoteen. Ilta kuluu kutsujen kunniavierasta, Ibsenin "Villisorsassa" näyttelevää Burgtheaternin näyttelijää odotellessa, ja illallista värittävät samana päivänä vietetyt hautajaiset, jossa on porukalla surtu itsemurhan tehnyttä ja samoihin taidepiireihin aikanaan kuulunutta tanssitaiteilijaa.

Kirja on avainromaani, ja todellisen elämän isäntäpariskunta haastoi Bernhardin oikeuteen kunnianloukkauksesta kirjan ilmestyttyä. Romaani etenee lopulta laiskanlinnasta peräti illallispöytään asti ja loppuu kutsujen päätyttyä, joten ulkoiset puitteet ovat kevyet. Kirjan juju on raivokas tilitys, jossa maanis-depressiivisen oloinen kertoja käy läpi omaa turhautumistaan seurapiireihin, taiteeseen ja elämään.

Bernhard oksentaa turhautumistaan muotivirtausten perässä juokseviin taidepiireihin, joissa ystävyys on valheellista, kilpailu raakaa ja pinnallisuus vallitsee:

"Nämä ihmiset ovat aina olleet olevinaan milloin mitäkin, he eivät ole olleet todella mitään, milloin he ovat olleet olevinaan sivistyneitä olematta sivistyneitä, milloin he ovat olleet olevinaan kaunosieluja, kuten sanotaan, olematta kaunosieluja, milloin he ovat olleet olevinaan inhimillisiä olematta inhimillisiä, minä ajattelin. Ja he ovat aina vain olleet olevinaan ystävällisiä, sillä ystävällisiä he eivät ole. Ja ennen kaikkea he ovat olevinaan luonnollisia eivätkä ole ikinä olleet luonnollisia, kaikki heissä on aina ollut silkkaa keinotekoisuutta ja kun he ovat väittäneet ja siis esittäneet olevansa filosofisia, ovat he olleet yksinomaan kummastuttavia, ja yhtäkkiä tuli taas mieleeni, kuinka vastenmielisesti he olivat sanoneet minulle Grabenilla, että heillä oli nyt Wittgensteinin koko tuotanto, täsmälleen samoin kuin he olivat kaksikymmentäviisi vuotta sitten sanoneet, että heillä oli Ferdinand Ebnerin koko tuotanto."

***

Erityisen käsittelyn kertojalta saavat isäntäpari, Auersbergerit, jotka ovat lahjakasta musiikkiväkeä ja kertojalle hyvin läheisiä ihmisiä menneisyydestä, nähtävästi jopa rakastettuja. Halvalla pannaan myös itseään Wienin Virginia Woolfina pitävää naiskirjailijaa, jonka kanssa kertojalla on niin ikään ollut suhde. Itsemurhan tehnyttä tanssitaiteilijaa ja kertojalle aikanaan erittäin läheistä Joanaa (joka esiintyy romaanissa omalla nimellään) muistellaan vähän lämpimämmin. Illan tähteä, Burgtheaternin näyttelijää, kertoja vihaa syvästi häntä sen kummemmin tuntematta.

Tästä näkökulmasta kirjan voi lukea myös katkeroituneen ex-rakastajan tilityksenä, jota vaivaa se ettei hän (enää) ole (muka halveksumiensa) seurapiirien keskipisteenä. Joka tapauksessa nämä seurapiirit tuntuivat kelvanneen kertojalle nuorena varsin mainiosti, ja hän on epäilemättä hyötynyt niihin kuulumisesta. Arvoitukseksi jää, miksi kertoja pakeni 20 vuodeksi Lontooseen, samoin se, miksi hän on palannut. Hauskaa on se, että kertoja kiittelee lähtiessään emäntää lämpimästi mukavasta illasta ja toivoo katkenneen ystävyyden heräävän uuteen kukoistukseen. Tuskin kertoja itsekään tietää, vihaako hän vai rakastaa, vai kenties molempia. Tällaista kai ihmisten välinen kanssakäyminen usein on.

"Hakkuu" on myös osuva satiiri ihmisen halusta pyrkiä erottautumaan erilaisilla valinnoilla – sisustuksella, musiikki- ja kirjamaulla, puhetavalla – ja nousemaan siten kuvitellun massan yläpuolelle. Tällainen yritys on aina tuomittu epäonnistumaan, koska nälkä kasvaa syödessä, ja aina jossain on joku, joka on todellista avantgardea. Samalla Bernhard itsekin asettuu osaksi tätä ilmiötä, siihen liittyvää juonittelua, kuppikuntaisuutta ja taideteosten kietoutumista tekijöidensä persoonien ympärille.

***

Pakko on vielä lisätä, että kirjan loppu on paitsi upea tiivistys itse kirjasta ja sen tyylistä myös hauska nyökkäys Proustin suuntaan. Sekopäinen sankari pakenee kovasti Verdurinejä muistuttavan pariskunnan luota (joita samalla kertoo vihaavansa ja rakastavansa, aivan kuten Wieniä) ja päättää pistää ajatuksensa paperille, maksoi mitä maksoi (en voi valitettavasti lainata kuin pienen osan viimeisestä virkkeestä, koska se on niin pitkä):

”..., ja minä juoksin ja juoksin ja ajattelin, että kirjoitan heti näistä niin sanotuista taiteellisista illallisista Gentzgassella, samantekevää mitä, mutta nyt, mutta heti, mutta kunhan kirjoitan näistä taiteellisista illallisista Gentzgassella, heti, minä ajattelin, nyt heti, yhä uudelleen, juostessani keskustan läpi, heti, ja nyt ja heti ja heti, ennen kuin on liian myöhäistä.”