Kun nuori Joyce siivet sai

Vaahdokkeena oman kesälomani kulhon pohjalla on Leevi Lehdon uuteen Ulysses-suomennokseen uppoutuminen. Siihen hyvänä johdantona toimii Joycen "A Portrait of the Artist as a Young Man" (1916, suom. "Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta, Alex Matson 1946), jonka päähenkilö Stephen Dedalus seikkailee myös Ulysseksen sivuilla.

***

"Once upon a time and a very good time it was there was a moocow coming down along the road and this moocow that was coming down along the road met a nicens little boy named baby tuckoo…"

("Oli kerran ja oikein hyvä kerta olikin ammuu joka oli tulossa tietä pitkin ja se ammuu joka oli tulossa tietä pitkin tapasi pienen pojan jonka nimi oli pojantypykkä...")

Näillä kuuluisilla sanoilla alkava "Omakuva" on lyhyesti sanottuna huikaiseva kirja, joka kuvastaa Joycen suvereenimaista kielenhallintaa ja älyllistä uteliaisuutta. Se piirtää viidessä luvussaan kerroksittaisen kuvan kovasti Joycea muistuttavan päähenkilönsä persoonan ja ajattelun kehittymisestä, pienestä lapsesta taiteilijanuran alkumetreille. Joyce on tiivistänyt autofiktionsa ytimessä olevan kerrostekniikan perustelut hienosti "Omakuvaa" edeltäneen "Stephen Hero" -version yhteydessä puhuessaan persoonallisuuden rakentumisesta:

"‘The features on infancy’ belong to a portrait as much as the features of adolescence. The past has no ‘iron memorial aspect’, but implies ‘a fluid succession of presents’. What we are to look for is not a fixed character but the development of an entity of which our actual present is a phase only."

Joycen itsensäkin kynänimenä käyttämä Dedalus viittaa kreikkalaisen mytologian Daidalokseen, joka jäi vangiksi suunnittelemaansa labyrinttiin ja pakeni sieltä poikansa Ikaroksen kanssa kehittämiensä siipien avulla. Kirjan labyrinttejä ovat ainakin Dedaluksen oma perhe ristiriitoineen, ankarat jesuiittakoulut käyvän nuorenmiehen taistelu katolilaisuuden kanssa sekä rajoituksia ja kansallisissa intohimoissa kupliva Dublin.

Kirjan kieli kasvaa lapsuuden moniaistisesta intuitivismista (josta alun sitaatti on hyvä esimerkki) lihallisten himojen ja tiukan katolilaisen moraalin välisen lievästi teini-iältä haiskahtavan mustavalkoisen maailmantuskan kautta kohti näistä rajoituksista kohti kaunokirjallista taiteilijuutta suuntautuvaa rationaalista ja esteettistä ajattelua, joka rakentaa Platonin, Aristoteleen ja Tuomas Akvinolaisen esteettisen filosofian päälle.

Stephenin ympärillä hyörivät monenkarvaiset henkilöhahmot, joihin itsensä ulkopuoliseksi tarkkailijaksi mieltänyt ja poikalaumoja nuorena miehenä vieroksunut Joyce on tyhjentänyt elinikäisen tarkkailunsa hedelmät. Stephen Herossa monet näistä henkilöistä ovat täydessä mitassaan, lopullisessa teoksessa usein lähinnä Stephenin peileinä ja tukina, antamassa omakuvalle sen kokonaisuuden, sopusoinnun ja loisteen, Stephenin esteettistä teoriaa lainatakseni. "Omakuva" ei kuitenkaan ole mikään sisäänpäin tuijottava Joyce-monumentti. Ilman elävää kuvausta vuosisadan vaihteen Irlannista ihmistyyppeineen ja poliittisine ja uskonnollisine jännitteineen Stephen/James ei piirtyisi esiin sellaisena kuin hän on. Tärkeää on myös se, että teemoja kehitellään ikään kuin johdantona Joycen magnum opukselle.

Joycen vapaana epäsuorana nitkahteleva tajunnanvirta on "Omakuvassa" vielä mukavan ymmärrettävällä tasolla, mutta monet hänen Ulysseksessä täyteen mittaansa puhjenneet tavaramerkkinsä ovat jo nähtävissä. Ensinnäkään Joyce ei selitä asioita, vaan pyrkii luomaan autenttisen tunnelman kuvaamalla asioita niin kuin ne päähenkilön päässä liikkuvat, henkilön ikä ja elämänkokemus huomioiden. Mm. Lehdon Ulysses-suomennoksessa keskustelua herättäneen hen-pronominin perustelun ymmärtäisi hyvin jo "Omakuvassa", koska nuoren Stephenin rakkauden kohde on lähes poikkeuksetta vain "she", ja hän ponnahtaa kerrontaan milloin missäkin yhteydessä. Eihän Stephen ajattele "rakastettuni Emma", joten miksi Joycekaan näin kirjoittaisi! Stephen Herossa taustaa on tosiaan vielä runsaasti, mutta "Omakuvassa" ei. On helppo ymmärtää, miksi taivaita tavoitellut ja omasta erinomaisuudestaan vakuuttunut Joyce on päätynyt ratkaisuihin, jotka ovat tehneet hänestä modernistien kuninkaan.

Toisekseen, virkkeiden rakentaminen esteettisistä näkökohdista lähtien on "Omakuvassa" läsnä, ja ääneen lukeminen on monin paikoin suositeltava apukeino kielestä nauttimiseen. Myös tyylikeinojen moninaisuus tai kollaasimaisuus on suuri osa "Omakuvan" keinoarsenaalia, pyrkimyksenä luoda Dedaluksesta niin täydellinen kuva kuin mahdollista. Joycen itsevarmuutta kuvaa, että hän jättää kirjan kasvutarinan ytimessä olevat Stephenin esteettisfilosofiset visiot tarkoituksella hämäriksi ja puolivalmiiksi kuvastamaan sitä, että taiteilija on vasta matkansa alussa. Hienolla prosessiotteella Joyce myös näyttää, millaista runoutta tältä filosofiselta pohjalta syntyy (ei välttämättä kovin kaksista). Kaiken kaikkiaan romaanin muotorajoitusten kanssa tuskailevalle Joyce on todella vapauttavaa luettavaa.

***

Itselleni vaikuttavin kohta "Omakuvassa" on Dante-symboliikkaa uhkuva helvetin kuvaus, jolle Stephen altistuu osana katolilaista retriittiä. Pappi pelottelee poikia tavalla, joka tuntuu Suomen evlut-liteen altistuneelle pakanalle lähes uskomattomalta. Joyce onkin tiettävästi todennut pelänneensä helvetin tulta ja kadotusta koko ikänsä. Kuvaus on monisivuinen, aivan liian pitkä siteerattavaksi, mutta siinä käydään yksityiskohtaisesti läpi helvetin kauhut, tulet, hajut ja demonien kidutuksen. Otetaan nyt satunnaisesti vaikka hajuja kuvaava kohta, jolle vanha Baudelairekin olisi varmasti antanut hyväksyntänsä:

"Consider then what must be the foulness of the air of hell. Imagine some foul and putrid corpse that has lain rotting and decomposing in the grave, a jellylike mass of liquid corruption. Imagine such a corpse a prey to flames, devoured by the fire of burning brimstone and giving off dense choking fumes of nauseous loathsome decomposition. And then imagine this sickening stench, multiplied a millionfold and millionfold again from the millions upon millions of fetid carcasses massed together in the reeking darkness, a huge and rotting human fungus. Imagine all this, and you will have some idea of the horror of the stench of hell."


("Ajatelkaa siis minkälaista täytyy olla helvetin ilman pilaantuneisuus. Kuvitelkaa haisevaa ja hajoavaa ihmisruumista, joka on maannut haudassa mädäntyen ja pehmiten hyytelömäiseksi juoksevaksi visvaksi. Kuvitelkaa tällaista ruumista liekkien saaliina, palavan tulikiven syövyttämänä, miten se levittää ympärilleen tukahduttavia, inhoittavia mädäntymiskaasupilviä. Ja kuvitelkaa sitten tuota oksennuttavaa löyhkää miljoonilla ja taas miljoonilla kerrottuna, kun se lähtee niistä miljoonien miljoonista mätänevistä ruumiista, jotka on tungettu yhteen läpitunkemattomassa pimeydessä suunnattomana pilaantuvana ihmissienenä. Kuvitelkaa kaikkea tätä, niin saatte heikon aavistuksen siitä, miten kauhistuttava on helvetin löyhkä.")

***

Stephenin rakkaus- ja seksielämää Joyce kuvaa nykyajan näkökulmasta jopa kainon sentimentaalisesti. Siten syytökset Joycen tuotannon riettaudesta tuntuvat seksuaalielämän osalta huvittavilta. Kyllä asiat sentään sadassa vuodessa ovat tässä suhteessa muuttuneet aika paljon. Kun Stephen käy maksullisissa naisissa, hän ei ensin halua suudella kumppaniaan mutta antautuu tälle lopulta suorastaan viktoriaanisen nyansoidusti, tavalla joka voi olla seurausta vain aidosta moraalisesta kärsimyksestä:

"With a sudden movement she bowed his head and joined her lips to his and he read the meaning of her movements in her frank uplifted eyes. It was too much for him. He closed his eyes, surrendering himself to her, body and mind, conscious of nothing in the world but the dark pressure of her softly parting lips. They pressed upon his brain as upon his lips as though they were the vehicle of a vague speech; and between them he felt an unknown and timid pressure, darker than the swoon of sin, softer than sound or odour."


("Äkillisellä liikkeellä nainen veti hänen päänsä alas ja yhdytti huulensa hänen huuliinsa, ja avomielisesti ylöspäin suunnatuissa silmissä hän luki naisen liikkeitten tarkoituksen. Se oli hänelle liikaa. Hän sulki silmänsä, antautui kokonaan naisen valtaan, ruumiineen sieluineen, koko maailmassa oli enää vain naisen pehmeästi avautuvien huulien tumma puristus. Ne painautuivat hänen aivoihinsakin hämärästi tajuttavan puheen välineinä; ja niiden välissä hän koki tuntemattoman ja aran puristuksen, synnin tajuttomuutta tummemman, ääntä ja väriä (sic) pehmoisemman.")

***

Kirjan rakenteessa sen kerroksittaisuuden lisäksi erikoisen hienoa on sen Daidalos-symboliikan mukainen lento- tai pako-teeman rinnastuminen päähenkilön henkiseen kasvuun. Sisäisen elämän täyttymyksen tiellä ovat ulkoisen maailman rajoitteet, himojen täyttymystä seuraa moraalinen katumus, siihen lääkkeeksi otettua uskonnollista heittäytymistä epäusko ja uskonnollisen rituaalinen arkistuminen, uskonnollista vapautumista esteettinen täyttyminen ja lopullinen heittäytyminen kohti epävarmaa tulevaisuutta. Stephenin elämä on jatkuvaa nousua ja laskua, joiden kaarista kehittyy harvinaisen hieno kasvuromaani. Ainoa, mistä en pääse selvyyteen on se, onko Stephen enemmän sympaattinen vai ärsyttävä hahmo (minulla on vähän samanlainen suhde Proustin järkäleen minäkertojaan). Lopullinen arvio vaatinee useampia lukukertoja.

Näissä kohottuneissa tunnelmissa onkin hyvä hyökätä Ulysseksen kimppuun. Lomaa on jäljellä vielä yli neljä viikkoa!