On jotain mätää Irlanninmaassa

"The time is out of joint – O cursed spite,

That ever I was born to set it right!"

Ulysseksen uuden suomennoksen tahkoaminen tarjosi hyvän tekosyyn palata myös vanhan kunnon Hamletin pariin, onhan Hamlet melkein yhtä syvällä Ulysseksen kudoksissa kuin Homeroksen Odysseia konsanaan. Hamlet on ollut aina yksi suosikkinäytelmistäni ja onkin mukavaa, että Helsingin Kaupunginteatteri on nähtävästi taas tuomassa sitä näyttämölle (Kari Heiskasen ohjaus, Veijo Meren teksti). Luin rantalukemisina Hamletista Eeva-Liisa Mannerin erittäin selkeän ja kauniin tulkinnan, mutta oma suosikkini käännöksistä on kyllä edelleen se Paavo Cajanderin vanha, kunnon. 

Hamletista tekee niin hienon se, ettei sen mysteerejä ole mahdollista ratkaista. Periaatteessa asia on yksinkertainen: Tanskan prinssi hautomassa kostoa isänsä murhasta sedälleen, joka on hankkinut murhalla kruunun ja nainut vielä leskenkin. Koston takia prinssi joutuu luopumaan myös rakkaudestaan.

Tähän yksinkertaisuus loppuukin. Hamlet saa syvyytensä ensinnäkin siitä, että se pohjaa jonnekin 1000-luvulle jäljitettyyn pohjoismaiseen saagaan, joten Shakespearen n. vuodelta 1600 oleva tulkinta liittyy pitkään tarinankerronnan perinteeseen omana varianttinaan. Tietysti myös Shakespearen omasta näytelmästä on useita eri tekstiversioita, joista on riittänyt tutkijoille kiisteltävää vuosisadoiksi. Shakespeare-tutkijat Ann Thompson ja Neil Taylor tiivistävät asian hauskasti Hamlet-kirjassaan:

"Shakespeare's Hamlet is therefore probably a revision of a dramatic treatment of a retelling of a literary treatment of a Scandinavian legend."

Näinpä. Ihminen on tarinoita kertova eläin, ja parhaat tarinat kestävät vaikka kuinka monta uudelleentulkintaa. Uusi tarinakin vain paranee siitä, että siinä saa kokea ahaa-elämyksiä vanhojen riekaleita bongailemalla.

***

Pääsyy Hamletin suosioon on varmasti se, että älyllisyyteen ja filosofointiin taipuvaisen Hamletin loputtoman epämääräinen ja jahkaileva (suorastaan savolainen!) luonne ja ovelasti teeskennelty hulluus antaa mahdollisuuksia vaikka millaisiin tulkintoihin. Jos tämä ei riitä, voi jatkaa hämmentämällä Gertruden, Claudiuksen ja Ofelian motiiveja tai sitä, onko haamua muualla kuin Hamletin mielikuvituksessa (Shakespeare muuten itse näytteli haamun roolia, kai osittain siksi että haamun esittämistä pidettiin 1600-luvun Englannissa varsin uskaliaana puuhana).

Yksi esimerkki kiinnostavista tulkintaretkistä on näytelmän itsekin kääntäneen Veijo Meren spekulointi teoksessa "Amleth ja muita Hamletteja". Meri näkee Hamletin uuden ajan edustajana, joka lopulta sortuu toimimaan sotaisen isänsä periaatteiden mukaan. Vallan kaapannut Claudius pyrkii viemään Tanskaa sodista kohti rauhaa, ja häneen jo reilusti ennen vanhan kuninkaan kuolemaa rakastunut Gertrude on juonessa mukana. Osansa Claudiuksen motiiveissa on myös hänen rakastumisellaan kuningattareen. Hamletin motiiveissa Meri näkee oidipaalista mustasukkaisuutta, joka auttaa voittamaan Wittenbergissä omaksutut uudet opit. (Meri saa kai tässä tukea itseltään T.S. Eliotilta, joka näkee Hamletin näytelmänä äidin syyllisyyden pojassa herättämistä tunteista. Kuten yllä olevan linkin takana olevasta artikkelista käy ilmi, T.S. Eliot tosin ryttäsi näytelmän, koska Shakespeare ei löytänyt toimivaa tapaa ("objektiivista korrelaattia!") välittää Hamletin monimutkaiset tunteet katsojalle).

Meri pitää Hamletia hysteerisenä egosentrikkona, joka ei todella kykene välittämään muista ihmisistä. Sitten kun sulkuportit ovat auki, Hamlet tappaa ilman mitään tunnontuskia. Syynä keskenkasvuisuuteen on liian vahva isä, joka "nujertaa poikansa vielä haudan takaa." Se, mitä lopulta tapahtuu, on sattumaa, mikä on Meren mukaan kiinnostava yksityiskohta suhteessa klassisiin näytelmiin, joissa yleensä häärivät kaikkivaltaiset jumalat.

Miksei näinkin?

*** 

Joycen Ulysseksessä Hamlet on esillä erityisesti kirjalle keskeisen isä-poika -tematiikan kautta, mutta myös hyvin konkreettisesti alkaen siitä, että molemmat teokset alkavat muurien päältä, ja molemmissa päähenkilöt ovat teoksien alussa pahalla tuulella äitiensä takia.

Yksinkertaisessa luennassa Stephen (eli nuori Joyce, eli Telemakhos…) edustaa Hamletia ja Bloom Hamletin isähahmoa ja samalla ehkä Shakespearea. Stephen (ks. hänestä myös "Taiteilijan omakuvaa koskeva postaus") on kieltämättä Hamletin sukulaissielu, monisanainen ja älyllinen arvoitukseen kiedottu mysteeri, jolla on vaikeuksia omaksua mitään hänelle ulkopuolelta annettua roolia. Kun Kyösti Kelhä kirjoittaa Mannerin kääntämän Hamletin alkusanoissa, että Hamletissa on nähty milloin "romanttinen haaveilija, milloin oidipuskompleksista kärsivä nuorukainen, milloin taas poliittis-historiallisesti näytelmää tulkitsevat ovat olleet taipuvaisia näkemään hänessä kapinoitsijan", voi saman listan liittää aika kevyesti myös Stepheniin.

Bloom on siis paitsi Stephenin etsimä isä- tai äitihahmo selvästi myös Shakespeare, onhan hänellä petollinen vaimo, nuorena kuollut poika sekä hämmentävä kyky muuttaa maailmaa mielikuvituksensa voimalla (Bloom myös pohtii kirjassa alkaisiko kirjoittaa kirjaa, jonka päähenkilö pohjautuisi vahvasti hänen vaimoonsa).

Aika simppeli on myös tulkinta, jossa Stephen edustaa nuorta Joycea, Bloom vanhempaa, ja taiteellisen luomisen voimasta nämä yhdistyvät.

Mutta miksi tyytyä näin yksinkertaisiin tulkintoihin? On kuitenkin kesä, ja ollaanhan tässä itsensä Joycen kimpussa!

***

Stephen esittää Ulysseksen luvussa 9 kuuluisan teoriansa Hamletista. Teorian tarkoituksena on kai pääasiassa vakuuttaa korkea-arvoinen kuulijakunta nuoren esittäjänsä briljanttiudesta ja sen postmodernin ironisen otteen kruunaa se, että Stephen kiistää uskovansa siihen itsekään. Teorian mukaan Shakespeare on Hamletin haamu-isä, ja Hamlet taas Shakespearen nuorena kuollut poika Hamnet (kuulijakunnan "virallinen totuus" on se, että Shakespeare samaistuu lähinnä Hamletiin, ja että omaelämäkerrallisia asioita ei saa liiaksi sotkea taideteoksen tulkintaan). Stephenin mielestä teoria saa tukea siitä, että haamu mystisesti tietää kuolintapansa sekä kuolemaa seuranneen petoksen, jolloin luonteva selitys on se, että haamu on osa Shakespearea. Gertrude on tässä teoriassa tietysti Shakespearen vaimo Ann Hathaway, jonka uskollisuudesta on kiistelty kovasti ja jolle Shakespeare on legendojen mukaan jättänyt perinnöksi "toiseksi parhaan sänkynsä".

Taiteilijan luomisvoimansa (pyhä henki?) kautta Shakespeare paitsi tuulettaa vaimoansa kohtaan tuntemaansa pettymystä saa kirjailijana oikeuden kirjoittaa itsensä mihin rooliin tahansa. Tässä mielessä Shakespeare on oma isänsä, ja Stephenin mukaan itse asiassa teostensa kautta koko ihmiskunnan isä eli jumala.

Koska poika voi olla oma isänsä, Daidalos-hahmo Stephen samaistuu paitsi Hamletiin myös taiteilija Shakespeareen, joka toisin kuin Hamlet voi lentää taiteellisen luomisen siivin ulos arkielämän patriarkaalisista vankiloista. Samasta näkökulmasta Stephenin lähentyminen Bloomin kanssa voidaan nähdä Joycen persoonan puolien yhtymisenä. Tekijän alter egosta tulee siis taiteellisen luomisen kautta myös hänen oma isänsä.

Stephenin teoriaan liittyy kiinnostava pohdiskelu isyydestä (voidaan nähdä myös yleisemmin patriarkaalisen maailman kritiikkinä), jota Stephen pitää myyttinä. "Isyys, tietoisen siittämisen mielessä, on tuntematon ihmiselle" (Lehdon suomennos), ja että ainoa todellinen asia on amor matris, äidinrakkaus. Hän toteaa myös, että pojan kasvu on "isän tuho, hänen nuoruutensa isän kateus, ystävänsä hänen isänsä vihamies." Näistä premisseistä moni tutkija on päätellyt paljon Stephenin (miksei Hamletinkin) vaikeasta isäsuhteesta ja todennut, että Stephen on etsimässä enemmänkin äitiään kuin isäänsä.

Siis: Stephen = Telemakhos = Hamlet = Hamnet ja Bloom = Odysseus = Hamletin isä = Shakespeare, mutta taiteellisen luomisen mahdollistaman kautta Stephen on myös isänsä eli Bloom (joka muuten muuttuu välillä naiseksi…) eli Shakespeare. Ja itse asiassa koko isyys on myytti, ja olennaista on äidinrakkaus.

Monimutkaista? No, ei siinä vielä tietenkään kaikki. Hamlet-teoria esitetään kirjan luvussa, joka vastaa Odysseian lukua "Skylla ja Kharybdis". Kharybdis-pyörre rinnastuu Platonin edustaman ideamaailman ja Skylla-hirviö Aristoteleen materiaalisen maailmakäsityksen kanssa. Stephen tunnustautuu aristeelikoksi, mikä selittää osittain hänen Shakespearen elämäkerrallisia eli materiaalisia "faktoja" korostavan teoriansa... Skyllan kauttahan se Odysseuskin purjehti…

Kyllä Ulysses on sitten ihana kirja! Siitä enemmän myöhemmin, kunhan saan Lehdon suomennoksen luettua (tällä hetkellä ollaan jo reippaasti yli puolivälin).

***

Itseäni on kiinnostanut Hamletissa se, miten moneen otteeseen ja modernein ajatuksin päähenkilö pohtii elämän tarkoituksettomuutta ja ohikiitävyyttä. Miksi? Yrittääkö toimintaa vieroksuva nuorimies löytää rohkeutta murhatyöhönsä vähättelemällä yksilön elämän merkitystä? Pohtiiko hän itsemurhaa vaihtoehtona vakavasti vai onko tämäkin vain filosofista hutunkeittoa? Kun hän hautausmaalla tuskailee menneiden mahtimiesten muuttumista matojenruoaksi, sääliikö hän kuitenkin ennemmin itseään, kansan rakastamaa prinssiä, vai pyrkiikö hän henkisesti varautumaan siihen, että kruunu menee häneltä sivu suun? 

Vai onko hän yksinkertaisesti filosofoiva nuori, joka kärsii jostain teiniangstille sukua olevasta ilmiöstä, on huumaantunut älynsä ainutkertaisuudesta eikä voi hyväksyä sen sortumista kuoleman lahjomattoman logiikan alla. Toisaalta hän taas on ainakin katsovinaan, että kuolema sentään tarjoaa helpotuksen elämän ongelmiin. Tämä tuskailu ja järkeily ovat vielä senkin takia outoja, että hän on sentään monologiensa ulkopuolella yhteydessä haamumuotoiseen isäänsä, minkä pitäisi kai olla jonkinlainen todiste elämän jatkumisesta tuonpuoleisesta. Sen hän tuntuu oudosti unohtavan.

En varmaan ikinä pääse perille Hamletin motiiveista, mutta kieli ja tyyli, joilla hän iäisyyskysymyksiä kääntelee, on mitä herkullisinta. Otetaan itsemurhan filosofiaa puntaroiva klassikkomonologi ja kaksi suomennosta (rinnakkain alkuperäinen ja Cajander, alla Manner). 

"To be, or not to be, that is the question, Whether 'tis nobler in the mind to suffer The slings and arrows of outrageous fortune, Or to take arms against a sea of troubles, And by opposing, end them. To die, to sleep – No more, and by a sleep to say we end The heart-ache, and the thousand natural shocks That flesh is heir to; 'tis a consummation Devoutly to be wished to die to sleep! To sleep, perchance to dream, ay there's the rub, For in that sleep of death what dreams may come When we have shuffled off this mortal coil Must give us pause – there's the respect That makes calamity of so long life: For who would bear the whips and scorns of time, Th'oppressor's wrong, the proud man's contumely, The pangs of disprized love, the law's delay, The insolence of office, and the spurns That patient merit of th'unworthy takes, When he himself might his quietus make With a bare bodkin; who would fardels bear, To grunt and sweat under a weary life, But that the dread of something after death, The undiscovered country, from whose bourn No traveller returns, puzzles the will, And makes us rather bear those ills we have, Than fly to others that we know not of? Thus conscience does make cowards of us all; And thus the native hue of resolution Is sicklied o'er with the pale cast of thought, And enterprises of great pith and moment With this regard their currents turn awry, And lose the name of action."

"Ollako vai eikö olla, siinä pulma: Jalompaa onko hengen kärsiä Kaikk’ inhan onnen iskut sekä nuolet Vai käydä miekkaan tuskain merta vastaan, Lopettain kaikki? – Kuolla, – nukkua, Ei muuta; – luulla, uness’ että päättyy Tuhannet kiusat nuo ja sieluntuskat, Nuo lihan perinnöt, – se loppu hartaast’ Ois halattava. Kuolla, nukkua: – Nukkua! kenties uneksia? – siinä Se vastus. Millaiset lie unet kuolon, Kun poiss' on maalliset nuo ahdistukset, Se arveluttaa. Ja nuo arvelukset Ne elon kurjuutta niin pitkittävät. Ken kärsis ajan ilkkua ja vitsaa, Hylätyn lemmen tuskaa, korskan pilkkaa, Vääryyttä sortajan, lain väännellystä, Virastoit' ylpeitä ja potkuja, Joit' ansiokkaat epatoilta saavat, Jos puukon tutkaimella suoran tehdä Vois elämästään? Ken nuo haitat kärsis Ja hikois, voihkais elon kuorman alla, Jos pelko, mitä tulee kuolon maassa, – Tuoss' salatussa, jost' ei matkamiesi Palaja ykskään, – niin ei huumais mieltä, Ett' ennen kärsimme nää tietyt vaivat, Kuin uusiin riennämme, joit' emme tunne? Näin pelkureiks meit' omatunto saattaa, Ja päätöksemme luonnonraittiin muodon Mietinnän kalvas karva sairaaks muuttaa, Ja innokkaat ja ytimekkäät hankkeet Uraltaan luistavat tuost' arvelusta Ja teon nimen kadottavat."

"Ollako vai eikö, siinä pulma.

Jalompaa onko vaiti ottaa vastaan

pahansuovan onnen turmannuolet

vai aseella selvä tehdä murheistaan,

lopettaa ne kerta kaikkiaan?

Kuolla – nukkua vain, nukkua – ei muuta –

ja uskoen että siihen uneen loppuu

sieluntuskat, päättyy kurja piina

jonka syntymässään peri lihamme,

eikö se olisikin suloinen armo?

Kuolla, nukkua, vain nukkua

ja kenties nähdä unta?

Siinä kynnys, johon kompastun.

Millaiset on unet tuolla puolen,

kun elämän kerää auki keritään,

se panee miettimään – ja jos miettii,

elämän kurjuutta vain pitkittää.

Kuka muuten sietäis ajan ruoskan,

vääryyttä, sortoa ja loukkausta,

kun lakeja poljetaan ja rakkaus on huora,

ylimielisiä hallitukset

ja kunnon miestä syrjii kiipijät,

jos kerran voisi tilit selvittää,

tikarilla kaikesta lopun tehdä?

Niin, kuka muuten vapaaehtoisesti

huokaisi elämänsä taakan alla,

jos emme kuolemaa niin pelkäisi,

– outoa maata jonka rajoilta

ei vaeltaja ole palannut –

että hämmentynyt tahto herpoaa

ja ennen vanhat vaivat kärsimme

kuin ryntäämme uusiin joita emme tunne?

Raukkoja meistä tekee epätieto

ja päätöksemme sortuu haparointiin,

joka tärkeimmätkin aikomukset

niin suistaa radaltaan, että ne raukeavat."

ps Hamlet-filmatisoinneista itselleni läheisin on Laurence Olivierin klassinen tulkinta vuodelta 1948. Ihastuin ikihyviksi myös Royal Shakespeare Companyn moderneja pukuja ja tekniikkaa hyödyntävään vuoden 2010 produktioon, jossa Hamletia näyttelee David Tennant.