Ulysses: kyllä minä sanoin Kyllä

"To reflect that each one who enters imagines himself to be the first to enter whereas he is always the last term of a preceding series even if the first term of a succeeding one, each imagining himself to be first, last, only and alone whereas, he is neither first nor last nor only nor alone in a series originating in and repeated to infinity."

"Ajatellen että jokainen joka astuu kuvittelee olevansa ensimmäinen joka astuu vaikka hän aina on edeltävän sarjan viimeisin jäsen jos kohta samalla seuraavan ensimmäinen, kunkin kuvitellessa olevansa ensimmäinen, viimeinen, ainoa ja yksin vaikkakaan ei ole enempää ensimmäinen kuin viimeinen eikä ainoa eikä yksin sarjassa joka saa alkunsa ja jota toistetaan ikuisuudessa ja ikuisuuteen." (Suomennos: Leevi Lehto)

Sain vihdoin ja viimein koluttua oikein ajatuksella läpi James Joycen Ulysseksen (1922). Siihen tarvittiin kesäloma ja Leevi Lehdon uusi suomennos, joka ottaa lukijaa kädestä ja johdattaa tämän läpi Joycen maailman, jossa moni asia on outoa kaikille muille paitsi Joycelle itselleen.

Ulysses on kirja irlantilaisen, osin juutalaistaustaisen mainosmiehen Leopold Bloomin yhdestä päivästä, 16.6.1904, johon mahtuu pintatasolla mm. aamiaisen valmistamista, antaumuksellista ulostamista, kylpemistä, hautajaisissa käyntiä, kaupungilla harhailua, baarissa istumista, ostoksien tekoa, vaimon uskottomuuden, isän itsemurhan ja pojan kuoleman vatvomista, työntekoa ja politiikan puhumista. Bordelliinkin eksytään ja harrastetaan ristipissiä symbolisen isän ja pojan välillä. 

Kyseessä on tosimaailmassa päivä, jolloin Joyce pääsi kunnon treffeille sittemmin kirjailijan vaimoksi päätyneen Noran kanssa ja jolloin Nora nähtävästi auttoi Joycea manuaalisesti purkamaan pahimmat paineensa. Se on eräänlainen ironinen rinnakkaisteos Homeroksen Odysseialle, joka viittailee hurjasti paitsi Odysseiaan myös lähes kaikkeen (englanninkieliseen) kirjalliseen perinteeseen raamatusta modernisteihin. Ennen kaikkea se on lähes tolkuton tyylikollaasi, jonka jokainen luku on kirjoitettu historiallisia kirjallisia tyylejä käyttäen ja niitä parodioiden, tarkoituksena luoda jonkinlainen metaromaani, itsellinen kirjallinen universumi.

Kuten monissa kirjallisuuden klassikoissa, Ulysseksessä häkellyttää ennen kaikkea se että se on kirjoitettu sata vuotta sitten. Se on paitsi modernistinen klassikko myös vahvasti esimodernistisessa perinteessä kiinni oleva postmoderni kirja, ja oikeastaan se tekee pilkkaa postmodernismistakin.

***

Itselleni Ulysseksen suurin "filosofinen" arvo on siinä, että se näyttää ihmisenä olon ihanuuden ja absurdiuden käyttäen metodinaan nerokasta uuvutustaktiikkaa, jossa lukija on kuin peilitalossa, sekaisin mutta silti kiinnostunut näkemään miltä seuraavassa huoneessa näyttää. Se kieltäytyy pelkistämästä elämää lineaariseksi kehityskertomukseksi, josta on vedettävissä selkeät johtopäätökset. Tasoja on niin paljon kuin niihin haluaa upota (vrt. edellinen postaus Hamletin ja Ulysseksen suhteista). Kuten Joycea ja hänen tytärtään hoitanut psykoanalyytikko C.G. Jung on todennut, järisyttävää Ulysseksessa on se että (vapaa suomennos New Yorkerin artikkelista) "sen tuhansien verhojen takana ei ole mitään piilossa; että se ei avaudu sen enempää ihmisen mieltä kuin maailmaakaan kohti, vaan yhtä kylmänä kuin loputonta avaruutta katsova kuu, antaa kasvamisen, olemisen ja rappeutumisen draaman kulkea omaa rataansa."

Ulysseksen henkilöt elävät omia arkisia elämiään sillä paatoksella ja yksityiskohtaisuudella, jolla ihminen omaa elämäänsä elää. Joyce sitoutuu kirjaamaan tämän "ei-minkään" ylös lähes yli-inhimillisellä tarkkuudella, koska se on hänen tehtävänsä. Samalla hän liittää itsensä itsetarkoituksellisesti Homeroksen, Raamatun ja Shakespearen ketjun seuraavaksi lenkiksi, ja kaiken kukkuraksi tuhannet tutkijat toteuttavat Joycen egomaaniset toiveet kääntämällä kaikki mahdolliset kivet selvittääkseen kirjan arvoitukset, joihin ei ole vastausta. Miljoonat lukijat haluavat kokea tuon kesäkuisen päivän vuonna 1904, koska miljoonat muutkin ovat niin tehneet (ja he kertovat että se kannattaa!), kunnes itse liittyvät Ulysseksen evankeliumia julistaviin massoihin. Kaiken huipuksi vähintään tuhannet matkaavat joka vuosi Dubliniin viettämään "Bloomsdaytä", ja vietetäänhän sitä Helsingissäkin.

Eikö ihmisenä olo ole juuri tällaista? Onhan järjetöntä sitoutua moneksi viikoksi seuraamaan jonkun sata vuotta sitten eläneen ja sitä paitsi fiktiivisen irlantilaisen toilailuja yhden ainoan päivän aikana. Vähintään yhtä järjetöntä kuin käyttää ainoa elämänsä 2000 vuotta sitten Lähi-idässä saarnanneen miehen seuraamiseen tai hyväksi viulistiksi tulemiseen. Joyce kuvaa ihmisensä tekemässä juuri sitä mitä ihmisten kuuluukin tehdä, sitoutumassa ja antamassa merkityksiä asioille, mutta onnistuu samalla välittämään lukijalle vaikutelman touhujen merkityksestä kosmisen mittakaavan näkökulmasta. Eräänlainen myötäelävä versio Douglas Adamsin "Total Perspective Vortexista", kidutusvälineestä joka näyttää olennolle hänen suhteensa äärettömään maailmankaikkeuteen.

***

Niin outoa kuin se onkin, Ulysseksen lukeminen on suurelta osin nautinnollista. Kieli on hienoa, monia fraaseja jää makustelemaan ja ne tarttuvat tajuntaan. Useiden keskeisten virkkeiden monimielisyys häkellyttää ja tuo saman olon kuin Proustia lukiessa: näin iso linna ja jokainen kivi on kohdallaan. Jopa "juonen" tasolla kiinnostus arrogantin, taiteellisen Stephenin ja pseudotieteellisyyksiään ja aisankannattajuuttaan pyörittelevän, lihallisten himojen riivaaman mutta miehistä laumassa oloa vierastavan Bloomin vaiheita kohtaan syttyy kuin huomaamatta. Tyylillisesti alkaa kiinnostaa, millä metodilla Joyce päättää seuraavaksi käsitellä kovasti oikeiden ihmisten tuntuisten päähenkilöidensä arkisia tapahtumia, vähän kuin seuraisi Picassoa varioimassa istuvan Jacquelinen teemaa. Kun vielä tietää, että kirjan lopussa ääneen pääsee Bloomin vaimo Molly, tekee mieli alkaa vilkuilla jo etukäteen viimeistä, ilman välimerkkejä kirjoitettua viisikymmensivuista lukua, Ulysseksen codaa.

Koska lennetään Dubliniin?


***

Kirja alkaa Joycen alter egon, "Taiteilijan omakuvasta" tutun Stephen Dedaluksen aamua kuvaavalla "helpolla" narratiivilla, kunnes kertojanääni siirtyy pikku hiljaa Bloomin pään sisään ja alkaa vähitellen monimutkaistua, hyppiä tyylistä toiseen ja kietoutua itseensä, versoa kuin elämä itse siirtyäkseen lopulta Mollyn villisti assosioivaan tajunnanvirtaan. Kirjan rakenteessa kiinnostavaa on se, että se on toisaalta äärimmäisen tarkasti harkittu ja "suljettu", toisaalta se taas nauraa perinteiselle tarinankerronnalle jättämällä kaiken auki, arvailujen varaan.

Joyce laati kirjan rakenteesta itse kaksi osin keskenään ristiriitaista kaaviota, jotka lähetti ystävilleen ja jotka nykyään liitetään kaikkiin painoksiin. Tähän rakenteeseen tukeutumalla lukija on paljon viisaampi, ja saa suurta intertekstuaalista mielihyvää ymmärtäessään, miten Bloomin hortoilut kytkeytyvät paitsi Odysseuksen harharetkiin myös länsimaisen ihmiskunnan kirjalliseen perinteeseen yleisemmin ja 1900-luvun alun Irlannin elämään erityisesti. Kirjan rakenteen tasolla Homeros-analogiat ovat kerta kaikkiaan herkulliset ja pistävät väkisin hymyilyttämään. Lukemista helpottavat runsaasti esimerkiksi Oxford University Pressin 1922-tekstiin sisältyvät annotoinnit, jonka perusantiin uuden version suomentaja Leevi Lehtokin tuntuu pitkälti tukeutuvan. (Jos nämä annotoinnit eivät riitä, erillisiä selityskirjoja on vähintään yhden ihmisiän lukutarpeiksi).

Lehdon massiivisessa alaviiteapparaatissa on paljon "omaakin" panosta. Monissa alaviitteissä mm. annetaan lukijan makusteltaviksi Joycen alkukielisiä valintoja ja perustellaan käännösratkaisuja (sanotaan ohimennen, että käännöstä voisi ruotia vaikka kuinka kauan mutta riittäköön kun sanoo että se on erittäin perinpohjainen, mietitty ja laadultaan todella hyvä, siis selvästi "akateemisempi" kuin Saarikosken pikatahtia tehty käännös). Itse pidän tällaisesta nörtteilystä kovasti, mutta huomasin jossain vaiheessa alkaneeni toivoa, että Gaudeamuksellakin olisi päädytty samaan ratkaisuun kuin Oxford University Pressissä, jossa tekstissä ei ole viitteitä vaan huomiot on sijoitettu kirjan taakse siten, että sivujen yläreunoissa kerrotaan näppärästi mille sivuille huomiot viittaavat.

Kun sivulla on pahimmillaan parikymmentä alaviitettä, tekstin lukurytmi kärsii väkisin silmien sattuessa alaviitteitä markkeeraaviin numeroihin ja pyrkii hakeutumaan sivun alalaitaan. En olisi uskonut puolustavani viitteiden sijoittamista kirjan takaosaan, mutta näin vain näyttää käyneen. Lisäksi valtavaan urakkaan nähden on harmi, että osa kirjan lukemista helpottamaan annetuista sisäisistä viittauksista ei tunnu osuvan oikeille sivuille (tai sitten olen vain tyhmä).

Kääntäjälle Ulysses on lähes käsittämätön urakka. Leevi Lehdon ja Saarikosken suorituksia voi lyhyesti katsella vaikka seuraavasta Hesarin linkistä, jossa Joyce kirjoittaa 1700-luvulla vaikuttaneen englantilaiskirjailija Laurence Sternen tyyliin (kyseessä on synnytyssairaalaan sijoittuva luku, jossa englannin kehitys rinnastuu sikiönkehitykseen). Lehto on hakenut vastineita Suomen historiasta (Sterneä vastaa Lehdolla Aleksis Kiven tyyli), ja Joyceä ja Lehtoa vertaillessa pääsee helposti huomaamaan, kuinka paljon englantia enemmän nuori suomi on matkan varrella muuttunut. 

Paljon on kohkattu Lehdon käyttämästä hen-pronominista. Totesin jo Omakuva-postauksessa, että se puolustaa paikkaansa, ja näin todella on. Joycen proosassa he ja she ovat keskeisiä sanoja, joita ei pahemmin selitellä. Esimerkiksi, kuten Lehto alkusanoissa toteaa, Bloom ei kertaakaan mainitse vaimonsa rakastajaa Boylania nimeltä, vaan hän ilmestyy Bloomin tajuntaan hänenä milloin mistäkin assosiaatiosta. Puhumattakaan siitä, että kun Bloom muuttuu välillä naiseksi, ainoa vinkki jonka Joyce antaa on persoonapronominin muuttuminen feminiiniksi.

***

Totta kai moni asia kirjassa ärsyttääkin. Itseäni eniten uuvutti tolkuton Irlannin historian ja traumaattisen Englanti-suhteen vatvominen, johon sadat ja sadat alaviitteet lisäävät runsaasti lisää kerroksia (jälleen on huvittavaa, että tutkijat ikään kuin kruunaavat Joycen megalomaanisen projektin omalla selitystyöllään, joka on muodostunut annotointiliitteiden kautta elimelliseksi osaksi itse teosta). Huomasin itsessäni yleisemmänkin kärsimättömyyden tällaisia yhteiskunnallisia konteksteja kohtaan ja toivoin monta kertaa, että kirjailija keskittyisi vain henkilöiden sisäisen maailman ja ihmissuhteiden kuvaamiseen. Irlantilaisen uhriuden ja kansallisen ainutkertaisuuden korostaminen on ollut Joycelle tärkeä teema irlantilaisen kansallismielisyyden harhoja (ja toisaalta jeesusmaisen Bloomin universalismia ja häneen kohdistuvaa antisemitismia) kuvatessa, mutta puuduttavaa se on silti.

Ja on kirjassa lukuja, joiden kahlaaminen tuntuu myös kielen puolesta erittäin tuskastuttavalta, mikä epäilemättä on ollut Joycen tarkoituskin. Eiväthän Odysseuksen harharetketkään mikään piknik olleet. Tosin lukuihin myöhemmin palatessa ja niitä hitaasti nautiskellessa usein huomaa, että tuskastuminen johtui lähinnä omasta kärsimättömyydestä. Joyce ei ole käsittämätön, hän on vain erittäin armoton lukijaansa kohtaan…

ps noin viikko sitten Paulo Coelho hyökkäsi Ulyssestä vastaan pitäen sitä pelkkänä muotona vailla sisältöä ja vahingollisena kirjallisuudelle. Ei ole vaikea arvata, kuka Coelhon mielestä edustaa syvällistä sisältöä lähestyttävässä muodossa… Taas kerran hauska variaatio "vaikeiden kirjojen oikeutus" -keskustelusta.