Ilmestys ja halvaus

” I had hardly any patience with the serious work of life which, now that it stood between me and my desire, seemed to me child’s play, ugly monotonous child’s play.”

“Suhtauduin hyvin kärsimättömästi elämän vakavaan työhön, joka nyt kun se oli minun ja minun kaipuuni välissä tuntui minusta lasten leikiltä, rumalta yksitoikkoiselta lasten leikiltä.” (Suomennos Pentti Saarikoski)

James Joyce kertoi kustantajalleen, että kirjoittaessaan novellikokoelmaansa "Dubliners" (Dublinilaisia, suom. Pentti Saarikoski) hänen ajatuksenaan oli kirjoittaa kappale Irlannin moraalihistoriaa. Dublin sopi "halvaantuneisuuden keskuksena" tarkoitukseen erityisen hyvin. Tyylinä kokoelmassa on herran mukaan "scrupulous meanness", erittäin vapaasti suomennettuna tunnontarkka paljaus tai (sana)pihiys (meanness ei siis tässä yhteydessä viittaa ilkeyteen), jossa tarkoituksellisen yksinkertaista ilmaisua huolella käyttäen kasataan suuria merkityksiä.

Joyce kirjoitti kokoelmansa hyvin nuorena, vähän yli parikymppisenä, vaikka teos julkaistiinkin monien vaikeuksien jälkeen vasta 1914, kaksi vuotta ennen ”Taiteilijan omakuvaa”. Syynä viivästyksiin oli mm. se, että kustantajat pelkäsivät kunnianloukkausjuttuja teoksessa esiintyvien lukuisten dublinilaisesta todellisuudesta repäistyjen henkilöhahmojen takia.

”Dublinilaisia” muodostaa Joycelle tyypilliseen tapaan harkitun kokonaisuuden. Kolmessa ensimmäisessä novellissa äänessä ovat nuoret minä-kertojat. Muissa käsitellään aikuisten dublinilaisten käänteitä ”objektiivisen” kertojan silmin, joka tosin menee hyvin lähelle kuvaamiaan henkilöitä ja heidän tuntemuksiaan arvottamatta niitä sen kummemmin. Taas kerran Joycea itseään lainaten, kirja esittää Irlannin moraalihistoriasta neljä aspektia: lapsuuden (kolme ensimmäistä novellia), nuoruuden (neljä seuraavaa), aikuisuuden (taas neljä) ja julkisen elämän (kolme seuraavaa). Viimeinen pitkä novelli ”Kuolleet” jää ikään kuin rakenteen ulkopuolelle, omaksi kokonaisuudekseen.

***

Pintapuolisesti katsellen novellit edustavat jopa varsin perinteistä realismia henkilöineen, tilanteineen ja käänteineen. Niiden tyyli on karsitun arkipäiväistä ja intohimotonta (moni on nähnyt kokoelman kertojassa yhtäläisyyksiä Flaubert’n ideologian kanssa, jossa kertoja on kuin jumala luomassaan maailmassa, kaikkialla läsnä muttei missään näkyvissä). Joitain pieniä elementtejä myöhemmälle Joycelle tyypillisistä tyylikollaasikokeiluista sivuilta tosin löytää; sen sijaan suora tajunnanvirtatekniikka loistaa vielä poissaolollaan. Tarkemmalla lukemisella tosin huomaa, että Joyce on mestari korostamaan hahmojensa ominaisuuksia tyylin kautta, ja että lauseiden rytmityksiä ja jopa riimittelyyn vivahtavia elementtejä on rakennettu huolella (hyvä esimerkkejä on mm. tämän linkin takana) . Myös suorien sitaattien ja epäsuoran puheen käyttö vaihtelee erittäin tarkoituksenmukaisesti ja värittää näin novellien tunnelmaa.

Syvyytensä ja omaleimaisuutensa Joycen novellit saavat päähenkilöidensä välähdyksenomaisista, lähes mystisistä oivalluksista (Joyce käytti itse sanaa epiphany, jonka uskonnollinen vastine on sana ilmestys), niiden haaksirikkoutumisesta sekä tästä seuraavien monimutkaisten tunnevyöryjen hienovaraisesta kuvaamisesta. Siinä mielessä Joyce on Joyce ”Dublinilaisissakin”, että tilanteet ja arvoasetelmat jätetään hienosti auki. Kuten myöhemmässäkin tuotannossaan, Joyce pidättäytyy tyylitajuisen taiteilijan lailla osoittelemasta sormella ja tekemästä lukijalle liian siistejä ympyröitä.

(Joycen epifaniat ovat selvästi sukua Proustin välähdyksille, joista kuuluisimmat ovat Madeleine-leivoksen herättämät tiedostamattomasta muistista kumpuavat monikerroksiset mielleyhtymät sekä tietysti teoksen kirjastossa tapahtuva grande finale, jossa kertoja ymmärtää elämäntehtävänsä. Proustilla nämä useita aikatasoja yhdistäviä kokemuksia ei kuitenkaan seuraa välitön rusentuminen arjen realiteettien alle kuten Joycella. Niiden draama Proustilla on siinä, että ne ovat tietoisen toiminnan ulottumattomissa, ja vain sopiva ärsyke voi ne vapauttaa.)

***

“He looked down the slope and, at the base, in the shadow of the wall of the Park, he saw some human figures lying. Those venal and furtive loves filled him with despair. He gnawed the rectitude of his life; he felt that he had been outcast from life’s feast.”

“Hän katsoi rinnettä alas, ja mäen juurella, puiston muurin suojassa hän näki muutamia ihmishahmoja makailemassa. Nuo rahalla ostettavat ja salakähmäiset rakastetut saivat hänet epätoivoihinsa. Hän kirosi elämänsä oikeamielisyyttä; hän tunsi olevansa ulos heitetty elämän juhlasta.”

Kuten yllä olevassa sitaatissa käy novellin ”A Painful Case” päähenkilölle, mahdollisuuden rakkauteen sovinnaisuutensa takia hyljänneelle herra Duffylle, lähes kaikissa muissakin kokoelman novelleissa päähenkilö tajuaa elämänsä kaavamaisuuden, pyrkii eroon kahleistaan ja yleensä enemmän tai vähemmän palaa status quo anteen, mikä synnyttää turhautumista ja ahdistusta. Herra Duffy haluaisi olla mukana elämän juhlassa, mutta sanavalinnat ”venal” ja ”furtive” antavat ymmärtää, että Duffy jää loppuiäkseen oikeamielisyytensä vangiksi. Sanavalinnat ovat hyvä esimerkki siitä, miten hienovaraisesti Joyce osaa paljastaa hahmoistaan tärkeitä asioita.

Halvaantumisen tematiikka esitellään konkreettisesti jo kokoelman ensimmäisellä sivulla, novellissa ”Sisaret”, jossa nuoren pojan ystäväksi tulleen vanhan papin kuolema tuo hänen mieleensä sanan ”halvaus”. Halvaantuminen näkyy novelleissa konkreettisena kyvyttömyytenä muuttaa elämänsä. Kuolema tuodaan ihmistä lähelle, mutta edes sen voima ei saa eloonjääneitä toimintaan. Ihmistä pitävät otteessaan toisaalta heidän omat luonteenpiirteensä ja rutiinin hiomat ajatuspinttymänsä, toisaalta yhteisön ja uskonnollisuuden tuomat rajoitukset.

Koska kyseessä on Irlannin moraalihistoria, on luontevaa että henkilöt ankkuroituvat vahvasti irlantilaisuuteen, Dublinin katu- ja ravintolaelämään ja katolilaiseen uskoon, kirjallisuuteen ja epäsuorasti myös länsimaisen ajattelun pitkään perinteeseen. Tässä katsannossa henkilöt ovat enemmänkin ”tyyppejä”, joita rakenteet ohjaavat tiettyihin ratkaisuihin puhtaan yksilöllisyyden kustannuksella. Tämä on minusta aika osuva lähtökohta ihmisen kuvaamiselle myös nykyään, jolloin individualismin illuusio voi epäilemättä paksummin kuin sata vuotta sitten.

***

”Dubliners” on myös elimellinen osa Joycen kokonaistuotantoa, vaikka tämän kokonaisarkkitehtuurin suunnitelmallisuudesta voidaan tietysti olla montaa mieltä. Joycen kohdalla ylitulkintojen riski on ilmeinen, ja osa akateemisista teorioista saa aikaan lähinnä naurukohtauksia. Oli miten oli, novellien henkilöhahmot risteilevät osin tarinasta toiseen, ja iso osa heistä vierailee Ulysseksen sivuilla. ”Dublinilaisten” lukeminen syventää siten selvästi Ulysseksen lukemista.

Suhtessa ”Ulyssekseen” novellien lukeminen synnyttää hassun olon, kun selvästi ollaan Joycen luomassa Dublinissa, mutta kirjallinen tyyli on jotain aivan muuta kuin magnum opuksessa. Kolmikkoa Dublinilaiset – Omakuva – Ulysses lukiessa on mahtavaa seurata Joycen äänen muotoutumista sekä ennen Ulysseksen puoliväliä tapahtuvaa monoliittisen äänen täydellistä hylkäämistä ja siirtymistä villiin polyfoniaan (Finnegans Wakea en ole muuta kuin silmäillyt, mutta kai senkin aika joskus tulee).