"Olin ikään kuin elävinäni ja kulkevinani ja tulin kuilun partaalle, ja näin selvästi, ettei edessä ollut muuta kuin tuho. Pysähtyä en voinut, takaisin en päässyt, en voinut sulkea silmiä näkemästä, että edessä ei ollut muuta kuin elämän ja onnen harhaa ja todellisiä kärsimyksiä ja todellinen kuolema – täysi tuho." (Suomennos Eero Balk)Eksistentialismin ystävänä olen aina saanut suurta tyydytystä Leo Tolstoin (1828–1910) teoksesta ”Tunnustuksia” (Исповедь, englanniksi ”A Confession”), jonka suuri kirjailija kirjoitti kypsässä 50 vuoden iässä "Sodan ja rauhan" ja "Anna Kareninan" julkaistuaan (Tolstoi tietysti kehitteli uskonkriisinsä teemaa jo Anna Kareninassa Levinin hahmon kautta). Kirja on lyhyt ja suorastaan räjähtävää ahdistusta huutava omaelämäkerrallinen tutkielma elämän tarkoituksettomuuden kanssa kamppailusta.
Tolstoi kuvaa lapsuudessa saadun rutiiniortodoksisuutensa murenemista materialismiksi venäläiselle sivistyneistölle tyypilliseen tapaan, ankaraa hummailuaan kaikkien kuviteltavissa olevien paheiden parissa, fyysisiä ja henkisiä itsekuriharjoituksiaan, kirjallista totuuden tavoittelua tyhjäksi osoittautuvan ”edistyksen” asialla sekä epäonnistumaan tuomittua merkityksen etsimistä perheestä ja tieteestä. Valtava kirjallinen menestys ja taloudellinen vaurauskin jättävät keski-ikäisen Tolstoin kylmäksi, elämä on muuttunut pelkäksi julmaksi pilaksi ja kaiken mitätöivä kysymys palaa yhä uudestaan hänen luokseen: "Onko elämälläni sellainen tarkoitus, joka ei tuhoudu minua väistämättä kohtaavassa kuolemassa?"
Rationaalinen ajattelu sanoi Tolstoille selkeästi kuten muillekin asiaan enemmän syventyneille, että rationaalisesta näkökulmasta katsellen elämällä ei voi olla tarkoitusta. Tämän kanssa Tolstoi ei voinut elää. Kristinusko taas vaati järjen kieltämistä, "joka oli vielä mahdottomampaa kuin elämän kieltäminen."
Basam Booksin kustantamaan Eero Balkin uuteen käännökseen (2012) esipuheen kirjoittanut Torsti Lehtinen vertaa uskonsa ja järkensä ristitulessa harhailevan Tolstoin retkiä osuvasti Sisyfokseen:
Näistä varsin perinteistä eksistentiaalista tuskailua edustavista premisseistä Tolstoi alkoi hakea omaperäistä ratkaisuaan elämän tarkoituksen ongelmaan. Koska yksinkertaiset massat tuntuivat elävän onnellisina elämäänsä, Tolstoi päätteli, että hänen ajatuskulussaan oli virhe. Hän tajusi, että vain usko voi antaa vastauksia, joihin sisältyy mielekkäästi äärellisen olemassaolon suhde äärettömään tarkoitukseen: ihminen on äärettömän osa. Siten Tolstoille usko oli väistämättömyys, koska ilman sitä elämä ei ollut mahdollista kuin siinä tapauksessa, että onnistui olemaan näkemättä ääretöntä. "Missä on elämä, siellä on usko, niin kauan kuin ihmiskunta on ollut olemassa, se on antanut elämisen mahdollisuuden, ja uskon piirteet ovat aina ja kaikkialla samat."
Tolstoin valinnoiksi kaiken turhuuden edessä pelkistyivät itsemurha tai uskonhyppy, ja hän valitsi jälkimmäisen, tietysti perustellen sen itselleen tyydyttävästi. Perusteellisena miehenä Tolstoi pyrki löytämään uskon, joka sopisi hänen perusajatteluunsa muttei vaatisi suoranaista järjen kieltämistä: hän tutki antaumuksella ainakin buddhismia, islamia ja tietysti kristinuskoa.
Tolstoi tuli kuitenkin pian siihen tulokseen, että järjestäytyneen uskonnon edustajat olivat lähinnä epikurolaisia, joille uskonto tarjosi vain yhden mahdollisista väliaikaisista lohduista kuolemaa vastaan. Hän tuli vakuuttuneeksi, että suuria massoja ohjasi jokin todellinen usko, joka poikkesi saarnamiesten valheellisuudesta. "Meidän piiriemme uskovien koko elämä oli ristiriidassa heidän uskonsa kanssa, ja työtätekevien uskovien koko elämä vahvisti sitä elämän tarkoitusta, jonka uskon tunteminen antoi." Tolstoin mielestä tavalliset ihmiset hyväksyivät tyynesti sairautensa, kuolivat arvokkaasti ja uskoen elämänsä merkityksellisyyteen. Toisin oli sivistyneillä loiseläjillä, jotka elivät elostelevassa yltäkylläisyydessä, kuolemasta tietämättöminä tai sen torjuen.
Tolstoi päätteli, että ihmisen tulee rakentaa elämänsä "niin kuin eläimet, mutta sillä erotuksella, että hän kuolee, jos hän rakentaa sitä yksin – hänen ei pidä rakentaa sitä itselleen vaan kaikille." Tällainen ihminen – erotukseksi toisten työllä elävistä loiseläjistä – on onnellinen ja toteuttaa sitä, mitä ihmiseltä halutaan. Vain tekemällä sitä, mitä ihmiseltä halutaan, voi ymmärtää ihmiselämän merkityksen. Tolstoi ajatteli, että kun joutuu raatamaan leipänsä eteen ja auttamaan jatkuvasti lähimmäisiään, tekee sitä mitä ihmisen pitääkin tehdä. Jos on aikaa alkaa pohtia, onko raadannassa mitään järkeä tai vieraantuu muista ihmisistä, on automaattisesti harhateillä.
***
Tästä lähtökohdasta alkoi todellisen Jumalan etsintä, joka tiivistyy mielenkiintoiseen oivallukseen: "Elä ja etsi Jumalaa, niin silloin elämä ei ole vailla Jumalaa."
Tolstoille "rationaalisuus" oli tästä lähtien virran mukana menemistä, usko taas sitkeää taistelua virtaa vastaan. Kamppailun palkintona oli elämän tarkoitus: sielunsa pelastaminen. Kamppailu palautti Tolstoille elinvoimat ja hän alkoi taas suuntautua kohti elämää kuin nuorukaisena.
Tolstoi yritti sietää kansanuskoon kuuluvia rituaaleja kuten ehtoollista, kunnes niiden käsittämättömyys vei hänestä voiton. Lisäksi häntä kuvotti, että jokainen kristinuskon haara saarnasi omaa totuuttaan ja piti toisia valheellisina, mistä seurasi konflikteja, jopa sotia. Ratkaisu oli lopullinen irtisanoutuminen ortodoksisen kirkon dogmeista ja suuntautuminen kohti jotain puhtaampaa ydinuskoa.
Rationaalinen ajattelu sanoi Tolstoille selkeästi kuten muillekin asiaan enemmän syventyneille, että rationaalisesta näkökulmasta katsellen elämällä ei voi olla tarkoitusta. Tämän kanssa Tolstoi ei voinut elää. Kristinusko taas vaati järjen kieltämistä, "joka oli vielä mahdottomampaa kuin elämän kieltäminen."
Basam Booksin kustantamaan Eero Balkin uuteen käännökseen (2012) esipuheen kirjoittanut Torsti Lehtinen vertaa uskonsa ja järkensä ristitulessa harhailevan Tolstoin retkiä osuvasti Sisyfokseen:
"Tolstoin Sisyfoksen kivi on Kristuksen hautakivi. Tolstoi haluaisi epätoivoisen kiihkeästi uskoa, että kivi on vieritetty haudan suulta ja hauta on tyhjä, mutta hän ei suostu uhraamaan älyään ja ymmärrystään uskon alttarille. Samalla hän kadehtii yksinkertaista rahvasta, joka seisoo kirkossa liekehtivät tuohukset kädessä ja veisaa: 'Kristus nousi kuolleista, kuolemallaan kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi!'"***
Näistä varsin perinteistä eksistentiaalista tuskailua edustavista premisseistä Tolstoi alkoi hakea omaperäistä ratkaisuaan elämän tarkoituksen ongelmaan. Koska yksinkertaiset massat tuntuivat elävän onnellisina elämäänsä, Tolstoi päätteli, että hänen ajatuskulussaan oli virhe. Hän tajusi, että vain usko voi antaa vastauksia, joihin sisältyy mielekkäästi äärellisen olemassaolon suhde äärettömään tarkoitukseen: ihminen on äärettömän osa. Siten Tolstoille usko oli väistämättömyys, koska ilman sitä elämä ei ollut mahdollista kuin siinä tapauksessa, että onnistui olemaan näkemättä ääretöntä. "Missä on elämä, siellä on usko, niin kauan kuin ihmiskunta on ollut olemassa, se on antanut elämisen mahdollisuuden, ja uskon piirteet ovat aina ja kaikkialla samat."
Tolstoin valinnoiksi kaiken turhuuden edessä pelkistyivät itsemurha tai uskonhyppy, ja hän valitsi jälkimmäisen, tietysti perustellen sen itselleen tyydyttävästi. Perusteellisena miehenä Tolstoi pyrki löytämään uskon, joka sopisi hänen perusajatteluunsa muttei vaatisi suoranaista järjen kieltämistä: hän tutki antaumuksella ainakin buddhismia, islamia ja tietysti kristinuskoa.
Tolstoi tuli kuitenkin pian siihen tulokseen, että järjestäytyneen uskonnon edustajat olivat lähinnä epikurolaisia, joille uskonto tarjosi vain yhden mahdollisista väliaikaisista lohduista kuolemaa vastaan. Hän tuli vakuuttuneeksi, että suuria massoja ohjasi jokin todellinen usko, joka poikkesi saarnamiesten valheellisuudesta. "Meidän piiriemme uskovien koko elämä oli ristiriidassa heidän uskonsa kanssa, ja työtätekevien uskovien koko elämä vahvisti sitä elämän tarkoitusta, jonka uskon tunteminen antoi." Tolstoin mielestä tavalliset ihmiset hyväksyivät tyynesti sairautensa, kuolivat arvokkaasti ja uskoen elämänsä merkityksellisyyteen. Toisin oli sivistyneillä loiseläjillä, jotka elivät elostelevassa yltäkylläisyydessä, kuolemasta tietämättöminä tai sen torjuen.
Tolstoi päätteli, että ihmisen tulee rakentaa elämänsä "niin kuin eläimet, mutta sillä erotuksella, että hän kuolee, jos hän rakentaa sitä yksin – hänen ei pidä rakentaa sitä itselleen vaan kaikille." Tällainen ihminen – erotukseksi toisten työllä elävistä loiseläjistä – on onnellinen ja toteuttaa sitä, mitä ihmiseltä halutaan. Vain tekemällä sitä, mitä ihmiseltä halutaan, voi ymmärtää ihmiselämän merkityksen. Tolstoi ajatteli, että kun joutuu raatamaan leipänsä eteen ja auttamaan jatkuvasti lähimmäisiään, tekee sitä mitä ihmisen pitääkin tehdä. Jos on aikaa alkaa pohtia, onko raadannassa mitään järkeä tai vieraantuu muista ihmisistä, on automaattisesti harhateillä.
***
Tästä lähtökohdasta alkoi todellisen Jumalan etsintä, joka tiivistyy mielenkiintoiseen oivallukseen: "Elä ja etsi Jumalaa, niin silloin elämä ei ole vailla Jumalaa."
Tolstoille "rationaalisuus" oli tästä lähtien virran mukana menemistä, usko taas sitkeää taistelua virtaa vastaan. Kamppailun palkintona oli elämän tarkoitus: sielunsa pelastaminen. Kamppailu palautti Tolstoille elinvoimat ja hän alkoi taas suuntautua kohti elämää kuin nuorukaisena.
Tolstoi yritti sietää kansanuskoon kuuluvia rituaaleja kuten ehtoollista, kunnes niiden käsittämättömyys vei hänestä voiton. Lisäksi häntä kuvotti, että jokainen kristinuskon haara saarnasi omaa totuuttaan ja piti toisia valheellisina, mistä seurasi konflikteja, jopa sotia. Ratkaisu oli lopullinen irtisanoutuminen ortodoksisen kirkon dogmeista ja suuntautuminen kohti jotain puhtaampaa ydinuskoa.
Kirjassa Tolstoi päätyy lopulta unensa inspiroimaan ajatukseen, että makaa jonkin tukevan päällä, eikä voi pudota, vaikkei ymmärräkään minkä varassa lepää. Myöhemmissä teoksissaan hän visioi uutta kristinuskoa, joka pohjasi vuorisaarnalle, erityisesti sen rakkaudelle ja pasifismille.
Tolstoin tunnustus vyöryy kuin paraskin dekkari, uskon ja epäuskon välillä.Itselleni Tolstoin loistavasti kirjoitetun tarinan viehätys piilee siinä, että lukija epäilee jatkuvasti joutuneensa kirjallisesti erittäin lahjakkaan henkilön itsesumutuksen vaikutuspiiriin. Samalla Tolstoin päättelyyn haluaisi kuitenkin uskoa jollain aivan oudolla tavalla. Hyvä esimerkki on se, että Tolstoi olettaa "kansan" elävän vaistojensa varassa, vapaana kuolemanpelosta ja muista sivistyneistölle tyypillisistä neurooseista. Oletus on suorastaan törkeä – ja silti houkutteleva. Eikö olisi vapauttavaa voida luopua turhasta reflektiosta ja itsereflektiosta ja elää autenttista elämää, sanoisiko lajityypillisesti? Tai vähintään hyväksyä sen, että järjellä on rajansa, ja sen ulkopuolella on jotain muuta, jotain olennaista.
***
Tolstoin uskontaistelu jatkui hänen pitkän elämänsä loppuun ja sai poliittisiakin muotoja. Kun hän lopulta sai kerättyä rohkeutensa, hylkäsi omaisuutensa ja perheensä ja ryhtyi kierteleväksi askeetiksi, keuhkokuume korjasi hänet Astapovon rautatieasemalla.
***
Tolstoin tunnustus vyöryy kuin paraskin dekkari, uskon ja epäuskon välillä.Itselleni Tolstoin loistavasti kirjoitetun tarinan viehätys piilee siinä, että lukija epäilee jatkuvasti joutuneensa kirjallisesti erittäin lahjakkaan henkilön itsesumutuksen vaikutuspiiriin. Samalla Tolstoin päättelyyn haluaisi kuitenkin uskoa jollain aivan oudolla tavalla. Hyvä esimerkki on se, että Tolstoi olettaa "kansan" elävän vaistojensa varassa, vapaana kuolemanpelosta ja muista sivistyneistölle tyypillisistä neurooseista. Oletus on suorastaan törkeä – ja silti houkutteleva. Eikö olisi vapauttavaa voida luopua turhasta reflektiosta ja itsereflektiosta ja elää autenttista elämää, sanoisiko lajityypillisesti? Tai vähintään hyväksyä sen, että järjellä on rajansa, ja sen ulkopuolella on jotain muuta, jotain olennaista.
***
Tolstoin uskontaistelu jatkui hänen pitkän elämänsä loppuun ja sai poliittisiakin muotoja. Kun hän lopulta sai kerättyä rohkeutensa, hylkäsi omaisuutensa ja perheensä ja ryhtyi kierteleväksi askeetiksi, keuhkokuume korjasi hänet Astapovon rautatieasemalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti