Modernisti näkee näkyjä

Helena Ruuskan kirjoittama elämäkerta ”Kuin linnun kirkaisu” palautti Marja-Liisa Vartion (1924-1966) pitkästä aikaa ajatuksiini. Luin häntä joskus lukioikäisenä ja tykkäsin kovasti, mutta jotenkin häntä ei ole sen jälkeen tullut luettua vaikka modernisteja mukamas harrastankin. Ruuska toimii äidinkielenopettajana ja on aiemmin kirjoittanut väitöskirjan Vartion Madame Bovarya mukailevasta romaanista "Kaikki naiset näkevät unia".

41-vuotiaana kuolleessa Vartiossa on henkilönä paljon mielenkiintoista – hän oli avioerolapsi, joka eli lapsuutensa ja nuoruutensa Joel Lehtosen Säämingin ja Aleksis Kiven Nurmijärven välillä ja ammensi näistä "kahdesta maisemasta" aineksia kirjallisuuteensa. Hän oli omapäinen nuorinainen, puhetta pulppuavan suvun vaikutteita imenyt armoitettu ja spontaani tarinankertoja, ensin varakkaan ja alkoholisoituneen  taidegalleristi Valter Vartion, sittemmin Paavo Haavikon vaimo, Sylvi Kekkosen ystävä, Tuomas Anhavan kätilöimä otavalainen runoilija ja kirjailija. Ruuska piirtää Vartiosta kuvan savolaisena luonnonlapsena, joka onnistui hurmaamaan Helsingin jäyhät kulttuuripiirit tarinoillaan perinnönjaoista, unista ja suomalaisen maaseudun kummallisista hahmoista.

Ruuskan elämäkerta on ensimmäinen Vartiosta kirjoitettu ja siten erityisen arvokas. WSOY:lle kuuluu hatunnosto siitä, että otavalaisen modernistin elämää luotaava kirja on päätetty kustantaa.

***

Ruuskan tapa käsitellä aihettaan on varsin perinteinen, tosin tuotantoa käydään läpi piristävän paljon. Ruuska lähtee liikkeelle sairastelleen, kilpirauhasen ylitoimintaan väärää hoitoa saaneen ja unilääkkeitä runsaasti käyttäneen Vartion dramaattisesta kuolemasta, jonka lopullinen syy paikannetaan alkukesäisen uintireissun aiheuttamaan vilustumiseen. Tämän jälkeen Ruuska palaa Vartion lapsuuteen, etenee kronologisesti tarinaa preesensissä kuljettaen. Hän pysyttelee hyvän elämäkerturin tavoin varsin näkymättömänä ja antaa oman kädenjälkensä näkyä lähinnä Vartion tuotantoa koskevissa pohdinnoissa.

Painoa on paljon nuoruusvuosilla, joilta on toimitettu Vartion päiväkirjat. Tuula Levoa viipyily Marja-Liisan teinirakkauksissa ärsytti, itseäni ei niinkään, koska näin tuntui paljastuvan jotain olennaista paitsi Marja-Liisan elämänasenteesta myös 40-luvun sovinnaisuuskäsityksistä ja sodan vaikutuksista niihin. Ruuska on lisäksi haastatellut laajasti Vartion ja Paavo Haavikon lähipiiriä, ml. isänsä työtä jatkavaa Heikki Haavikkoa, ja saanut käyttöönsä aiemmin tuntematonta Vartiolta jälkeenjäänyttä aineistoa, kirjeitä ja valokuvia. Näkökulma on aika kohtelias, esimerkiksi Vartion perhe-elämää ja lasten vaiheita ei juuri tirkistellä. En tiedä onko tämä hyvä vai huono asia, koska esimerkiksi Vartion ottotyttären, niin ikään nuorena kuolleen Laritsan vaiheisiin liittyisi paljon myös Vartion persoonan ja miksei hänen kirjallisuutensakin kannalta mielenkiintoista ainesta.

***

Yksi mahdollinen, mm. Jouni Tossavaisen Kiiltomadossa mainitsema marmatuksen aihe kirjassa liittyy siihen, että Ruuska tulkitsee monin paikoin Vartion elämää ja ajatuksia hänen fiktionsa kautta. Näinhän usein tehdään. Se, onko tässä mitään pahaa, kunhan temppu tehdään läpinäkyvästi, on ikuisuuskysymys. Itse en tästä ole järin huolissani, koska en jaksa aina uskoa ns. virallisten lähteidenkään edustavan mitään absoluuttista totuutta. Miksei kirjailijan tuotannon kautta voisi pyrkiä lähestymään hänen maailmankuvaansa ja syvimpiä ajatuksiaan? Ja toisaalta: Ovatko päiväkirjat täysin luotettavia? Entä aikalaistodistajien lausunnot?

Toisaalta Ruuska lukee Vartion tuotantoa aika vahvasti omaelämäkerrallista aineistoa vasten. Ruuska tiivistää "vartiolaisen kerronnan" hänen lapsuudenkokemuksistaan kumpuavaan sukulaissetien ja -tätien jatkuvaan tarinointiin:  

"Kertomuksissa setvitään menneisyyttä, mutta ne värittävät tai selittävät nykyisyyttä. Olennaisia ovat kertomusten toistaminen ja varioiminen, näkökulmien vaihdokset ja erilaisten äänten sekoittuminen."

Ruuska korostaa Vartion ansioita nimenomaan tarinankertojana ja viittaa tapauksiin, jossa hän sai kuuntelijansa haltioitumaan kertomuksillaan perinnönjaoista ja erityisesti nähdyistä unista, joiden vatkaamiselle kirjailija oli altistunut lapsuudessaan päivä toisensa jälkeen. Samalla Ruuska muistaa korostaa, että Vartiolla oli vahva kokonaisrakenteen taju, mikä teki hänestä kiinnostavan romaanikirjailijan.

Ruuskan omaelämäkerrallisesta materiaalista ammentava ote käy ilmi selvästi, kun vertaa hänen analyysiaan postuumina ilmestyneestä romaanista "Hänen olivat linnut" Pirkko Alhoniemen vuonna 1973 ilmestyneessä "Romaani ja tulkinta" -kirjassa esittämään hienoon symbolistiseen analyysiin, jossa omituisen ruustinnan ja hänen palvelijansa arkisista jahnauksista ammennetaan lintutematiikan kautta suuria uskonnollisia, seksuaalisia ja yhteiskunnan muuttumiseen liittyviä merkityksiä ja valtavia jännitteitä.

Minusta ei ole yhtään pahaksi, että Ruuska paitsi ammentaa Alhoniemen analyysista myös kertoo romaanin tosielämän vaikuttimista sukulaistalon ullakolla rapistuvaa täytettyä joutsenta myöten. On mm. hauska tietää, että "nopeasti ja näynomaisesti" kirjoittanut Vartio on kuvaillut olevansa kirjoittaessaan "kuin metso soitimella" (postauksen alussa oleva kuva on Seppo Polameren kuvitusta romaaniin "Hänen olivat linnut"). Tämän tietäen romaanin muutenkin merkityksiä täyteen ahdettu, lähes sivun mittaisena virkkeenä vyöryvä, katharttinen grande finale saa aivan uusia ulottuvuuksia. Alhoniemi on epäilemättä oikeaoppinen tulkitessaan romaania puhtaan teoslähtöisesti, mutta minusta biografinen tulkinta usein enemmänkin lisää jotain taideteoksiin kuin vähentää niiden itsenäistä arvoa. Tästä hyvänä esimerkkinä on Ruuskan siteeraama Haavikon runo ”Puut, kaikki heidän vihreytensä”, joka muuttaa vahvasti väriä kun tietää, milloin se on kirjoitettu.

***

Ehkä kaikista mielenkiintoisin kohta Ruuskan kirjassa on "Se on sitten kevät" -romaania koskeva, tarkasti kuvattu havainnollistus siitä, miten Tuomas Anhava ohjasi Vartion tunteellista ja runsasta ilmaisua modernistiseen pelkistettyyn tyyliin (esimerkin yliviivauksineen voi katsoa esim. täältä. Myös Paavo Haavikon rooli kirjojen ideoinnissa ja editoinnissa tulee hyvin esiin. 

Luin itse elämäkerran innoittamana Vartion vuonna 1958 ilmestyneen toisen romaanin "Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö". Kuulas, jopa askeettiseen tyyliin kirjoitettu ja tiukasti rakennettu tarina kertoo tytöstä, joka tulee raskaaksi varatulle miehelle ja pakenee sosiaalista stigmaa ja perheen asettamia henkisiä kahleita kaupunkiin. Kirja on todella hieno kaikessa vähäeleisyydessään, ja Ruuska kytkee kirjan naiskuvan hienosti viisikymmentäluvun konventioihin ja moraalikäsityksiin. Ruuska havainnollistaa myös, miten Vartio ammensi aiheensa omista kokemuksistaan mutta antoi niiden lopulta noudattaa taiteen vaatimuksia.

Tämän perään luettuna "Hänen olivat linnut" oli jotain ihan muuta – runsasta, harhailevaa symbolistista maalailua, samojen teemojen toistoa, maailmaa jonka täyttävät "etiäiset", merkit, taikausko ja ihmiselämän kietoutuminen osaksi ylisukupolvista tarinoiden perinnettä. Dialogi on vallannut runsaasti alaa kertojalta. Viimeisellä romaanillaan Vartio tavallaan palaa ensimmäisiin julkaistuihin teoksiinsa, runoihin ja proosarunoihin, jotka ovat täynnä unimaailmaa, fantasiaa ja symboliikkaa.

***

"Tyttö kuin tyttö" hyödyntää taitavasti vapaata epäsuoraa kerrontaa. Kertoja pysyy tiiviisti päähenkilön tajunnassa ja siirtyy välillä sujuvasti dialogiin. Tekstistä välittyy nuoren ihmisen maailmaa ja itseään ihmettelevä ajattelu:

"Hän käänsi katseensa pois, katsoi nyt esineitä hämärässä huoneessa, liikautti kättään. Se oli, koska se liikkui, kun hän ajatteli, että minä liikutan sitä nyt. Valvottu yö ja väsymys, siitä se tuli, tämä olo. Kuin maailma ympärillä olisi ohentunut, esineet olleet tyhjästä tehtyjä, kädet tyhjät, vain viivalla tehdyt."

"Hänen olivat linnut" on taas risteilevien tarinoiden kudosta, jossa äänessä on rakkautta vaille jäänyt ja vähintään yhtä paljon menneisyydessä kuin nykyisyydessä asuva ruustinna:

"Illan suussa he lähtivät, piispa ja hän, yhdessä luodoille, ja aamulla oli työpöydällä viisi uutta lintua, vesilintuja, niitä samoja jotka huutelevat niin haikeasti öisellä selällä. Sinä yönä kun hän palasi kotiin kädessään tuo pitkänokkainen – älä katkaise sitä Alma, kuovin nokka katkeaa jos sitä kantaa noin, kanna näin, kuin sylilasta, olenhan minä sinua opettanut, noin, ja pane se yksikseen toiselle ikkunalaudalle, älä siihen sorsan viereen, eivät ne luonnossakaan minun tietääkseni ole toisiaan lähellä – niin, kun hän palasi kotiin, minä seisoin portailla odottamassa ja minun mittani oli täysi. 'Mitä jos ampuisit minut', sanoin. 'Tahtoisin tietää minkä virren laulattaisit sen päälle kun olisit preparoinut minut, katsoppas, eikö näitten läpi olisi mukava työntää rautalanka, katsoppas, kun minä pidän niitä näin ja jalat näin, mihin asentoon sinä laittaisit minut, minä olen miettinyt sitä koko yön, panisitko sinä minut istumaan, seisomaan yhdellä jalalla, katso näin, vai panisitko näin, käden koholle ilmaan, vai molemmat kädetkö, vai käsi pitkin sivua tai molemmat kädet? Koko yön minä olen odottanut sinua kotiin, koko yön olen kulkenut edestakaisin ja katsellut näitä ja ajatellut että mikäpä muu minä olen kuin lintu tässä kokoelmassa, minkä nimen sinä minulle antaisit, rara avis vai mitä."

Rovasti reagoi ruustinnan muistelun mukaan syyttämällä häntä siitä, ettei lasta odottava ruustinna osaa suhtautua raskauteensa kuin kansannainen, ja määrää hänet eri huoneeseen nukkumaan. Alma käskee tuskastuneena ruustinnaa lopettamaan vatvomisen.

"Älkää alkako taas, älkää alkako, Alma sanoi, – tulee uneton yö kun te taas puhutte tuota. Menkää pois älkääkä katsoko lintuja enää tänä päivänä."

***

Kumpi on sitten todellista Vartiota, ja onko sillä mitään merkitystä? Oli miten oli, tämä jännite Vartion tuotannossa välillä tekee hänestä niin mielenkiintoisen ja korostaa suomalaisen modernismin taustapirujen luomien konventioiden tiukkuutta. Kuten Ruuska toteaa, "anhavalaisessa maisemassa koski ei saa pauhata vapaana."