Helsinki-kirjojen onnistunut Facebook-puffi Jyri ja Jera Hännisen teoksesta "Haluatko todella kirjailijaksi?" sai minut kävelemään lähes niiltä sijoiltani Akateemiseen. Ensimmäinen havainto oli, että vetävää otsikkoa on todella syytä täydentää kirjan alaotsikolla "matkaopas kirjamaailmaan", jotta sisältö pääsee oikeuksiinsa. Kirja sisältää nimittäin paitsi hyödyllistä käytännön tietoa ja aiheellista pelottelua kirjailijanaluille myös sanakirjamuotoon sommitellun tieto- ja juorupläjäyksen kirja-alan kammareista. Kirjoittajilta oli pari vuotta sitten tulossa Teoksen pressilistoillakin pyörinyt kirja "kustantamoiden hulluista vuosista", ja se näkyy olevan ainakin joidenkin nettikirjakauppojenkin sivuilla ennakkotilattavana. Itselläni ei ole tietoa, onko kyseinen kirja todella ilmestymässä.
Oli miten oli, hyvä katsaus noihin hulluihin vuosiin on saatu mahtumaan näiden kansien väliin. Kirja ei todellakaan pyri "objektiiviseen" katsantoon vaan tarinoi ironisesti ja kärjekkäästi luovan työn tekijöiden näkökulmasta ja luo näin varmaan alalle kaipaileville oikeita puhetapoja. Tässä maailmassa pahiksia ovat kirja-alan vallanneet eijkensbaijarsit, puppugeneraattorikonsultit ja Excel-miehet, jotka eivät ymmärrä kirjoista muuta kuin sen että ne ovat neliskanttisia eivätkä tunnu menevän kunnolla kaupaksi (Haavikkoa erittäin vapaasti mukaillen). Hyvä esimerkki kirjoittajien näkökulmasta on kirjan organisaatiouudistusta koskeva kohta:
Kirjan rakenteen ja otsikon suhteesta voi kai päätellä kirjoittajien näkemyksen olevan, että tällaisessa maailmassa terävän kynän ja esteettisen vainun lisäksi kirjailijakandidaatin olisi hyvä olla myös täysimittainen suhdesuhmuroija, joka paitsi osaa halveksia bisnesmiehiä myös erottaa Mervi Kantokorven Silja Hiidenheimosta ja tietää, mihin kapakkaan kannattaa milloinkin osua itseään markkinoimaan.
"Haluatko todella kirjailijaksi?" avaa hyvin sitä, miten pienet suomalaiset kirja-alan piirit ovat ja kuinka vaikea alalle on pystymetsästä päästä (sama koskee tietysti monia muitakin aloja pienessä maassamme). Se ei lopullisesti kirjasta selviä, kuinka moni esikoiskirjailija onnistuu saamaan kustannussopimuksen täysin ilman kontakteja ja suosittelijoita. Se lukijalle kerrotaan, että tällaisessa tapauksessa ollaan vahvasti takamatkalla Kriittiset korkeakoulunsa käyneisiin ja Kosmoksensa kolunneisiin kilpailijoihin nähden. Tästä olisi ollut mielenkiintoista kuulla edes karkea arvaus.
***
Kirja palaa kerta toisensa jälkeen sovittamattoman tuntuiseen ristiriitaan nykyaikaisen kvartaalitalouden ja perinteisesti mielletyn kirjankustantamisen logiikkojen välillä. Kirjoittajat harmittelevat sitä, miten suurten kustantamojen Excel-miehet eivät enää ymmärrä kulttuuriarvoja kustantamisessa, kehtasipa yksi heistä tunnetusti kutsua suomalaista kirjallisuutta Sanoman näkövinkkelistä termillä "small potatoes".
Valitettava totuus tietysti on, että suomalainen kirjallisuus on monikansallisen bisneksen näkökulmasta "Euroopan syrjäinen perunapelto", kuten Asko Sahlberg kirjassa asian ilmaisee. Koko kirja-alan nettomyynti on noin kymmenesosa suomalaisen lastinkäsittelyratkaisuihin (mikä ihana sana!) erikoistuneen Cargotec Oyj:n liikevaihdosta. Kaunokirjallisuuden arvonlisäveroton nettomyynti on kirjan mukaan 42 miljoonaa euroa vuodessa, mikä on sentään vähän enemmän kuin Kesko Oyj:n myynti yhdessä päivässä.
***
Kirjoittajat toteavat auliisti itsekin, että kaunokirjallisuuden julkaiseminen todella on monta kertaa paitsi tappiollista myös joka tapauksessa rahallisesti näpertelyn tasolle jäävää puuhaa. Tästä ilmiöstä Hänniset esittävät erittäin valaisevan fiktiivistä esikoisrunoilijaa koskevan laskelman, josta näkee miten pienistä rahasummista yksittäisen kirjan kohdalla useimmiten puhutaan. Keskivertokirjailijan tulot ovat 2000 euroa vuodessa, muistutetaan kirjassa useaan kertaan.
Ja silti kustantamot julkaisevat vuosi toisensa jälkeen valtavan määrän liiketaloudellisesti ajatellen marginaalisia kirjoja, varmasti juuri kirjoittajien korostaman kirjallisen uskottavuutensa takia ja kenties myös rakkaudesta kirjallisuuteen.
Kun ei itse toimi alalla, voi olla epäcoolisti positiivinen. Kirja-ala herättää kokoonsa nähden erittäin suurta mielenkiintoa, kirjoista puhutaan, kirjoja arvostetaan. Sanovathan kirjoittajat itsekin, että jostain käsittämättömästä syystä tuhannet ja taas tuhannet ihmiset haluavat kirjailijoiksi ja kirja-alalle kaikesta siihen liittyvästä tuskasta ja köyhäilystä huolimatta. Suomessa ilmestyy sitä paitsi joka vuosi Joni Pyysalon novellien, Henriikka Tavin runokokoelmien ja kirjan tietojen mukaan ensi syksynä Sammattiin siirtyvän Aki Ollikaisen esikoisen kaltaisia herkkupaloja, ja tekijänoikeuksien kahleista vapautunutta James Joycea on viimeisen vuoden aikana suomennettu niin että heikompaa hirvittää.
Kustantamojen imagotietoisuuden ja niiden kätköissä taiteelle takovien sydänten lisäksi syy on tietysti vanha ja tuttu: taide on aina syntynyt mitä ihmeellisimmissä olosuhteissa, suurelta osin rahatalouden insentiiveistä irrallaan. Kirjailijat ovat aina joko perineet tai naineet rahaa, kirjoittaneet sivutöinä ja/tai eläneet köyhyydessä. Erityisen armoton tilanne on tietysti pienellä kielialueella, kuten olemme saaneet kuulla vieläpä suomalaisittain erittäin hyvin menestyneen Hannu Raittilan suusta.
Työtä kirjan eteen on tehty paljon, autenttista tunnelmaa tuovia haastatteluja on pyydetty ja saatu runsain mitoin. Aina delikaatille juorumaaperälle uskaltautumisesta voi nostaa kirjoittajille hattua, siviilirohkeutta se nimittäin vaatii. Vastaavia suorapuheisia inside-kurkistuksia olisi hauska nähdä monista muistakin ammattiryhmistä, mutta tällainen tarkoittaisi useimmiten alalla toimivalle kirjoittajalleen ammatillista itsemurhaa. En siten jaksa uskoa, että kirjoittajien huoli kustannusalan "sisäisen sananvapauden surkeasta tilasta" on kovin perusteltu ainakaan muihin ammattiryhmiin verrattuna. Muistan esimerkiksi viime vuoden kirjamessuilta aika vapaasti hengittävän kirja-alan tilaa koskevan keskustelun, jollaista olisi julkisiin tiloihin sijoittuvana aika vaikea kuvitella esimerkiksi ulkoasiainhallinnon virkamiesten tai Nokian käyttöjärjestelmäsuunnittelijoiden (siis silloin kuin Nokialla vielä oli omia käyttöjärjestelmiä) kesken.
Pakko myöntää, että luin kirjan lähes pakonomaisesti ahmimalla, imien jokaisen detaljin (moni niistä oli ennestään tuttuja, mutta silti) niin kuin vain kirja-alan erityisyydestä epärealistisia kuvitelmia elättelevä ja sen ulkopuolella työskentelevä suinkin voi. Sanakirjamuoto toimii yllättävän hyvin, vaikka se johtaakin aina väistämättömästi jonkinasteiseen toistoon. Ainoa pieni marmatuksen aihe on herrojen omaa ilmaisua käyttäen kirjan "hitusen heikko viimeistely". Ja ainahan tällaisissa listauksissa jotain unohtuu – esimerkiksi nyt kustannusosakeyhtiö Sammakko.
Taas yksi kirjablogi myöntää teokselle "Haluatko todella kirjailijaksi?" uuden kirja-alan tiedonjulkistamispalkinnon "Pienet perunat", joka jaetaan nyt ensimmäistä kertaa. Palkintona on se kaksi-kolme euroa, joka kovalla rahalla ostetusta kirjasta tekijänprosenttina kirjoittajille kilahtaa.
(Kirjasta on blogannut aiemmin ainakin Kirjava kammari)
Oli miten oli, hyvä katsaus noihin hulluihin vuosiin on saatu mahtumaan näiden kansien väliin. Kirja ei todellakaan pyri "objektiiviseen" katsantoon vaan tarinoi ironisesti ja kärjekkäästi luovan työn tekijöiden näkökulmasta ja luo näin varmaan alalle kaipaileville oikeita puhetapoja. Tässä maailmassa pahiksia ovat kirja-alan vallanneet eijkensbaijarsit, puppugeneraattorikonsultit ja Excel-miehet, jotka eivät ymmärrä kirjoista muuta kuin sen että ne ovat neliskanttisia eivätkä tunnu menevän kunnolla kaupaksi (Haavikkoa erittäin vapaasti mukaillen). Hyvä esimerkki kirjoittajien näkökulmasta on kirjan organisaatiouudistusta koskeva kohta:
"ORGANISAATIOUUDISTUS. Peitenimi sille operaatiolle, jolla noin kahden vuoden välein tuhotaan työpaikan ilmapiiri, tehdään työskentely hankalammaksi ja siirretään pomon inhokkeja syrjään sekä nostetaan perseennuolijoita keskeisille paikoille. Operaatiota perustellaan aina sillä, että 'kustantamon toiminnasta tehdään tehokkaampaa ja parempaa' ja että 'operaatiosta hyötyvät kaikki'. Erityisen harmilliseksi tuhoamisoperaatiot tekee se, että useissa kustantamoissa olisi oikeasti tarvetta järjestellä työt järkevämmin – näin tapahtuu organisaatiouudistuksissa vain harvoin."***
Kirjan rakenteen ja otsikon suhteesta voi kai päätellä kirjoittajien näkemyksen olevan, että tällaisessa maailmassa terävän kynän ja esteettisen vainun lisäksi kirjailijakandidaatin olisi hyvä olla myös täysimittainen suhdesuhmuroija, joka paitsi osaa halveksia bisnesmiehiä myös erottaa Mervi Kantokorven Silja Hiidenheimosta ja tietää, mihin kapakkaan kannattaa milloinkin osua itseään markkinoimaan.
"Haluatko todella kirjailijaksi?" avaa hyvin sitä, miten pienet suomalaiset kirja-alan piirit ovat ja kuinka vaikea alalle on pystymetsästä päästä (sama koskee tietysti monia muitakin aloja pienessä maassamme). Se ei lopullisesti kirjasta selviä, kuinka moni esikoiskirjailija onnistuu saamaan kustannussopimuksen täysin ilman kontakteja ja suosittelijoita. Se lukijalle kerrotaan, että tällaisessa tapauksessa ollaan vahvasti takamatkalla Kriittiset korkeakoulunsa käyneisiin ja Kosmoksensa kolunneisiin kilpailijoihin nähden. Tästä olisi ollut mielenkiintoista kuulla edes karkea arvaus.
***
Kirja palaa kerta toisensa jälkeen sovittamattoman tuntuiseen ristiriitaan nykyaikaisen kvartaalitalouden ja perinteisesti mielletyn kirjankustantamisen logiikkojen välillä. Kirjoittajat harmittelevat sitä, miten suurten kustantamojen Excel-miehet eivät enää ymmärrä kulttuuriarvoja kustantamisessa, kehtasipa yksi heistä tunnetusti kutsua suomalaista kirjallisuutta Sanoman näkövinkkelistä termillä "small potatoes".
Valitettava totuus tietysti on, että suomalainen kirjallisuus on monikansallisen bisneksen näkökulmasta "Euroopan syrjäinen perunapelto", kuten Asko Sahlberg kirjassa asian ilmaisee. Koko kirja-alan nettomyynti on noin kymmenesosa suomalaisen lastinkäsittelyratkaisuihin (mikä ihana sana!) erikoistuneen Cargotec Oyj:n liikevaihdosta. Kaunokirjallisuuden arvonlisäveroton nettomyynti on kirjan mukaan 42 miljoonaa euroa vuodessa, mikä on sentään vähän enemmän kuin Kesko Oyj:n myynti yhdessä päivässä.
***
Kirjoittajat toteavat auliisti itsekin, että kaunokirjallisuuden julkaiseminen todella on monta kertaa paitsi tappiollista myös joka tapauksessa rahallisesti näpertelyn tasolle jäävää puuhaa. Tästä ilmiöstä Hänniset esittävät erittäin valaisevan fiktiivistä esikoisrunoilijaa koskevan laskelman, josta näkee miten pienistä rahasummista yksittäisen kirjan kohdalla useimmiten puhutaan. Keskivertokirjailijan tulot ovat 2000 euroa vuodessa, muistutetaan kirjassa useaan kertaan.
Ja silti kustantamot julkaisevat vuosi toisensa jälkeen valtavan määrän liiketaloudellisesti ajatellen marginaalisia kirjoja, varmasti juuri kirjoittajien korostaman kirjallisen uskottavuutensa takia ja kenties myös rakkaudesta kirjallisuuteen.
Kun ei itse toimi alalla, voi olla epäcoolisti positiivinen. Kirja-ala herättää kokoonsa nähden erittäin suurta mielenkiintoa, kirjoista puhutaan, kirjoja arvostetaan. Sanovathan kirjoittajat itsekin, että jostain käsittämättömästä syystä tuhannet ja taas tuhannet ihmiset haluavat kirjailijoiksi ja kirja-alalle kaikesta siihen liittyvästä tuskasta ja köyhäilystä huolimatta. Suomessa ilmestyy sitä paitsi joka vuosi Joni Pyysalon novellien, Henriikka Tavin runokokoelmien ja kirjan tietojen mukaan ensi syksynä Sammattiin siirtyvän Aki Ollikaisen esikoisen kaltaisia herkkupaloja, ja tekijänoikeuksien kahleista vapautunutta James Joycea on viimeisen vuoden aikana suomennettu niin että heikompaa hirvittää.
Kustantamojen imagotietoisuuden ja niiden kätköissä taiteelle takovien sydänten lisäksi syy on tietysti vanha ja tuttu: taide on aina syntynyt mitä ihmeellisimmissä olosuhteissa, suurelta osin rahatalouden insentiiveistä irrallaan. Kirjailijat ovat aina joko perineet tai naineet rahaa, kirjoittaneet sivutöinä ja/tai eläneet köyhyydessä. Erityisen armoton tilanne on tietysti pienellä kielialueella, kuten olemme saaneet kuulla vieläpä suomalaisittain erittäin hyvin menestyneen Hannu Raittilan suusta.
***
Joku sanoi joskus jossain, että jos henkilö ei suostu tekemään taidetta ilman riittävää korvausta, taiteen kannalta on parempi että kyseinen henkilö keskittyykin ihan muihin juttuihin. Tämä kaikki on kovasti julmaa oikeiden taiteilijoiden kannalta, vaikka apurahoja onneksi jaetaankin, arvaukseni mukaan myös tulevaisuudessa.
Kirja-alalla työskenteleviltä ja sen realiteetteja tuskailevilta voi aina myös kysyä, miltä maistuisi jatkuvilla tehostamispaineilla höystetty neljänkymmenen vuoden ura vaikkapa sähkö- ja elektroniikkaromua koskevaa kv-, EU- ja kansallisen tason lainsäädäntöä ja näiden kotimaista toimeenpanoa valmistelevana ylitarkastajana suomalaisessa ministeriössä? Rahaa tulisi varmasti enemmän kuin kirjailijana, jopa enemmän kuin kustannustoimittajana. Myös KHT-tilintarkastajat kuuluvat olevan kohtuullisesti palkattuja ja laskentatoimihan on tunnetusti varsin tenhoavaa.
***
Joku sanoi joskus jossain, että jos henkilö ei suostu tekemään taidetta ilman riittävää korvausta, taiteen kannalta on parempi että kyseinen henkilö keskittyykin ihan muihin juttuihin. Tämä kaikki on kovasti julmaa oikeiden taiteilijoiden kannalta, vaikka apurahoja onneksi jaetaankin, arvaukseni mukaan myös tulevaisuudessa.
Kirja-alalla työskenteleviltä ja sen realiteetteja tuskailevilta voi aina myös kysyä, miltä maistuisi jatkuvilla tehostamispaineilla höystetty neljänkymmenen vuoden ura vaikkapa sähkö- ja elektroniikkaromua koskevaa kv-, EU- ja kansallisen tason lainsäädäntöä ja näiden kotimaista toimeenpanoa valmistelevana ylitarkastajana suomalaisessa ministeriössä? Rahaa tulisi varmasti enemmän kuin kirjailijana, jopa enemmän kuin kustannustoimittajana. Myös KHT-tilintarkastajat kuuluvat olevan kohtuullisesti palkattuja ja laskentatoimihan on tunnetusti varsin tenhoavaa.
***
Työtä kirjan eteen on tehty paljon, autenttista tunnelmaa tuovia haastatteluja on pyydetty ja saatu runsain mitoin. Aina delikaatille juorumaaperälle uskaltautumisesta voi nostaa kirjoittajille hattua, siviilirohkeutta se nimittäin vaatii. Vastaavia suorapuheisia inside-kurkistuksia olisi hauska nähdä monista muistakin ammattiryhmistä, mutta tällainen tarkoittaisi useimmiten alalla toimivalle kirjoittajalleen ammatillista itsemurhaa. En siten jaksa uskoa, että kirjoittajien huoli kustannusalan "sisäisen sananvapauden surkeasta tilasta" on kovin perusteltu ainakaan muihin ammattiryhmiin verrattuna. Muistan esimerkiksi viime vuoden kirjamessuilta aika vapaasti hengittävän kirja-alan tilaa koskevan keskustelun, jollaista olisi julkisiin tiloihin sijoittuvana aika vaikea kuvitella esimerkiksi ulkoasiainhallinnon virkamiesten tai Nokian käyttöjärjestelmäsuunnittelijoiden (siis silloin kuin Nokialla vielä oli omia käyttöjärjestelmiä) kesken.
Pakko myöntää, että luin kirjan lähes pakonomaisesti ahmimalla, imien jokaisen detaljin (moni niistä oli ennestään tuttuja, mutta silti) niin kuin vain kirja-alan erityisyydestä epärealistisia kuvitelmia elättelevä ja sen ulkopuolella työskentelevä suinkin voi. Sanakirjamuoto toimii yllättävän hyvin, vaikka se johtaakin aina väistämättömästi jonkinasteiseen toistoon. Ainoa pieni marmatuksen aihe on herrojen omaa ilmaisua käyttäen kirjan "hitusen heikko viimeistely". Ja ainahan tällaisissa listauksissa jotain unohtuu – esimerkiksi nyt kustannusosakeyhtiö Sammakko.
Taas yksi kirjablogi myöntää teokselle "Haluatko todella kirjailijaksi?" uuden kirja-alan tiedonjulkistamispalkinnon "Pienet perunat", joka jaetaan nyt ensimmäistä kertaa. Palkintona on se kaksi-kolme euroa, joka kovalla rahalla ostetusta kirjasta tekijänprosenttina kirjoittajille kilahtaa.
(Kirjasta on blogannut aiemmin ainakin Kirjava kammari)
Kiinnostava postaus. En edes tajunnut jo lukeneeni tuota KK:n arviota samasta kirjasta, niin erisävyisiä ovat näkemyksenne. Tämä saattaa tietysti selittyä sisä- ja ulkoperspektiivillä.
VastaaPoistaHieman jäi kiusaamaan se kuinka paljon referoit kirjaa ja missä kohtaa näkemykset ovat omiasi - mutta ehkä luen huonosti. Tai ehkä kirjan sävy siirtyi postaukseesi.
Suhteelisuudentajua hommaan tuo liikevaihtovertailu "oikeaan" bisnekseen, mikä saattaa toisinaan unohtua myös alan ihmisiltä itseltään.
Suhdesuhmurointi kuulostaa kyyniseltä ja sitähän se onkin. Kuitenkin tasavahvoissa esikoiskandidaateissa vaa'an kallistuminen kirjallisuustoimintaan integroituneen ja piireissä liikkuvan hyväksi on varsin luonnollista - kiinnostus ja perehtyneisyys kirjallisuuteen luo uskoa pitkäjännitteisyyteen eli kirjailijan uraan. Jos kyynisyys edustaa realismia niin se ehkä toteutuu pikemminkin vasta esikoisen jälkeen.
Ja vaikka vesilasimyrskyt helposti saavat sosiaalipornoon taipuvaisen vaiston heräämään, kirjallisuusihmisten kärkäskin sananvaihto menee hieman teatterin puolelle. Lopulta pelto etuineen/puutteineen on kuitenkin yhteinen, vaikka kivikkoisempikin. Yksi nauttii siiklistä, toinen Lemin punaisista. Kolmannen osa on rupinen ja neljäs nauttii messevistä uuniperunoista herkkutäytteineen.
Mutta kuukausi- ja vuosikaupalla tekstin suoltaminen on kuitenkin itseisarvo pitäen sisällään paljon intohimoa vailla takeita huomisesta. Apurahalle heittäytyy moni sellainenkin kirjailija joka saisi paremman tilin jostain toisesta duunista, lisäksi kirjailijan on oltava perusduunaria valmiimpi sietämään epävarmuutta. Näitä asioita on turha selittää tuottavuusorientoituneelle suorittajalle, jolle oikea taide on sellaista joka elättää tekijänsä suoraan ilman välikäsiä.
Oli miten oli, tämän kirjan varmaankin luen lähitulevaisuudessa, kiitos kirjoituksesi.
Mika, juttusi oli hyvä ja mielenkiintoinen. Keskityimme ehkä eri asioihin, mutta Kristianin kommentista (jossa siinäkin oli tosi hyvä pointteja) huolimatta olemme lukeneet minusta ihan saman kirjan.
VastaaPoistaTällainen juoruilu on minullekin kiinnostavaa, mutta onhan se aika vaarallista. Kirjasta voi usein huomata jopa ilman sisäpiiritietoa kirjoittajista, ketkä ovat heidän leirissään ja kuka taas ei. Rohkea tyylivalinta siis, olen samaa mieltä.
Alan realiteetteja kyllä minusta saa ja pitääkin tuskailla, mutta ainakin vielä muistan itse joka päivä myös sen, että nautin työstäni ihan hirveästi ja tiedän, että olisin yhdellä tapaa aika onneton, jos joutuisin tekemään jotakin ihan muuta. Ja ehkä joudunkin, se on koko ajan pakkoharkinnassa. Mahdollisimman kokonaisvaltaisen onnellisuutensa vuoksi on kuitenkin aika valmis puremaan hammasta ja sinnittelemään.
Olisi kiva pulista enemmänkin, mutta ne onnellisuutta kasvattavat työt kutsuvat, joten ehkä myöhemmin!
Kommentoin jo Karoliinallekin samaa, mutta tosiaan nimen perusteella en ehkä tarttuisi tähän (jos jotain kustannusmaailman liepeillä hääriminen on minulle opettanut niin sen, että minä todella en halua kirjailijaksi), mutta arvioidenne perusteella muutin mieltäni kuitenkin. Kyllähän suomalaisen kirjamaailman kiemurat kuitenkin allekirjoittanuttakin mietityttävät jotakuinkin päivittäin (joskin tuo juoruilu/tirkistysaspekti hiukkasen epäilyttää, rohkea veto). Kiitos jutusta.
VastaaPoistap.s. aloin juuri epäillä, että olen sittenkin robotti. On vähän haastava tuo sanavahvistus :D
Kiitoksia kommenteista!
VastaaPoistaKristian, totta että laskettelin aika vapaata tajunnanvirtaa, kirjan ja omien tulkintojeni raja on varmasti tekstissä aika epämääräinen, myös itselleni. Referointi johtaa johonkin "omaan ajatukseen", jota ei malta olla kirjoittamatta, ja siinä vaiheessa sitä usein jo pitää myös juuri lukemaansa omina ideoinaan... No mutta, eikös kirjallisuus ole lainaamista jollei peräti varastamista.
Sekin on varmasti totta, että teräväkynäiset ja provosointiin taipuvaiset kirjallisuusihmiset saavat vesilasiinsa kovemmat aallot kuin jokin poroporvarillisempi ammattiryhmä, mutta se kai kuuluu pelin henkeen. Henkilöön meneminen, mitä aika paljon näkee, tuntuu silti usein aika keljulta. Ehkä sekin on joskus vain sitä teatteria.
Sekin on muuten jännä, miten tarkasti media seuraa kirja-alan kaikkia käänteitä, lähes yhtä tarkasti kuin itseään. Melkein jokainen nimitys on lehdissä. Ja siihen blogosfäärin spekulaatiot vielä päälle.
Karoliina, leiriajattelua tuossa on varmasti paljon. No, se on kovin inhimillistä. Mitä tulee noihin realiteetteihin, toivottavasti saat jatkaa valitsemallasi tiellä pitkään!
Miia, tulen vetoamaan tähän kommenttiisi sitten kun esikoisesi on julkaistu :-). Ja joo, noi sanavahvistukset ovat suoraan robotista.