.jpg) |
| René Magritte: L'invention collective Lähde: Wikipaintings.org |
***
Artikkelien ahmimisen jälkeen voi vain todeta, että psykoanalyyttinen ihmiskuva on monella tavalla houkutteleva. Se ei ensinnäkään pelkistä ihmistä hyötyä maksimoivaksi laskukoneeksi vaan korostaa, että jokainen yksilö on omalaatuinen sekoitus perimää ja yksilöllistä elämänhistoriaa, jotka vaikuttavat toisiinsa ja muodostavat ainutlaatuisia kokonaisuuksia. Se hylkää näkemyksen ihmisestä rationaalisena järkiolentona ja katsoo, että rationaalisen ”minän” ohella ihmisen toimintaan vaikuttavat monet taustamotiivit, joista osa on ihmiselle itselleen tiedostamattomia.
Samalla psykoanalyysi on kuitenkin materialistinen oppi, eikä pyri kietomaan ihmisyyttä mihinkään mystiikkaan tai yliluonnolliseen kaapuun. Se poikkeaa uskonnollisista näkemyksistä myös käsittelemällä varsin kiihkottomasti ihmisessä vaikuttavia voimia kuten biologiasta kumpuavia viettejä, niitä kahlehtivia, sosiaalisista käytänteistä ja rooliodotuksista tulevia käyttäytymisnormeja sekä ihmisen ikuista liikettä näiden voimien välillä. Se hyväksyy avoimesti hankalatkin asiat, ja pyrkii purkamaan näiden torjumisesta nousevia ristiriitoja tuomalla niitä tietoisuuden piiriin. Lisäksi se painottaa, ettei terveyden ja hulluuden välillä ole mitään jyrkkää kuilua, vaan on kyse jatkumosta.
Sanotaan psykoanalyysin ”tieteellisyydestä” mitä vain (suuri osa tästä kritiikistä pätee muuten nähdäkseni suureen osaan muitakin "ihmistieteitä") , minusta vaikkapa idin, yliminän ja minän kolmijaolle perustuva ja mielen tiedostetun ja tiedostamattoman ulottuvuuden huomioiva psykoanalyyttinen rakenneteoria on harvinaisen onnistunut yritys kuvata ihmisen mielen dynamiikkaa.
***
Kirjasta käy myös hyvin ilmi, kuinka paljon psykoanalyysi on vaikuttunut taiteeseen paitsi analyysimielessä myös teosten tausta-apparaattinakin. Kirjassa psykologi Jussi Saarinen ottaa yhdeksi esimerkiksi René Magritten taiteen, jossa korostuu hänen ratkaiseva lapsuudenkokemuksensa, jokeen hukuttautuneen äidin löytäminen rannalta alavartalo alastomana ja kasvot yöpaidan peittämänä. Hauskaa on, että on lopulta melko yhdentekevää, onko Magritte käsitellyt aihetta taiteessaan tietoisesti vai tiedostamatta (Magritte itse kiisti kaikki yhteydet psykoanalyysin ja taiteensa välillä ja hän kieltäytyi muutenkin tulkitsemasta teoksiaan mitenkään). Kuvallinen tai sanallinen symbolimaailma, joka psykoanalyyttisen maailmankuvan varaan voidaan rakentaa, on varsin kiinnostava ja hätkähdyttävä. Monet suurista suosikeistani nykykulttuurissa, esimerkiksi Woody Allen, Philip Roth tai sarjakuvantekijä Daniel Clowes, ovat psykoanalyyttisen ajattelun kyllästämiä (kaikilla näillä herroilla, kuten Freudillakin, on muuten vähintäänkin juutalaista sukutaustaa).
Esimerkkinä psykoanalyyttisen ajattelun vaikutuksista taiteessa nostetaan kirjassa mm. Ridley Scottin Alien-elokuvat ja Hitchcockin "Linnut". Tutkija Susanna Välimäki käy näitä ja muuta kauhukuvastoa ansiokkaan tiiviisti läpi Freudin "kammottavan" (Unheimlich) käsitteen ympärille rakentuvassa artikkelissaan. (Tässä yhteydessä on muuten pakko suositella slovenialaisen tähtifilosofi Slavoj Žižekin "dokumenttia" "The Pervert's Guide to the Cinema", joka on suorastaan hullunhauska psykoanalyysi isosta läjästä klassikkoleffoja.)
***
Myös aiemmin kampailtu Proustin maailmankuvan yhteneväisyys psykoanalyysin kanssa vilahtelee artikkelikokoelman sivuilla. Johannes Lehtonen kirjoittaa aivotutkimuksen ja psykoanalyysin suhteista ja käsittelee Freudin Nachträglichkeitia eli jälkikantoisuutta, joka tarkoittaa "aikaisempien kokemusten elävöitymistä ja uudenlaista todentumista nykyhetkessä ikään kuin niiden loppuunsaattamisena, kun uusi tilanne joltain osin muistuttaa aihioksi tai nupulle jäänyttä alkuperäistä kokemusta". Samalla tavalla kuin Proustin välähdykset, psykoanalyysikin tavoittelee siltojen rakentamista vanhojen muistojen ja nykyhetken välille. "Mikäli menneen ja nykyisen välillä olevaa yhteyttä ja niiden välistä jännitettä ei pääse syntymään, psykoanalyyttinen terapia ei toimi."
Onpa Proust mukana eksplisiittisestikin, kun psykiatrian erikoislääkäri Henrik Enckell havainnollistaa sitä, miten Freud ja toisaalta modernit neurotieteet näkevät tunteet. Freudin ajattelussa fysiologiset tarpeet kohtaavat mielellisen perustan ja muuttuvat vieteiksi. Tietyissä olosuhteissa ja jonkin havainnon ("psyykkinen avain") kautta vietit synnyttävät affekteja, ruumiillisia tapahtumia, jotka puolestaan havaitaan tunteina. Tunteista rakentuu monitahoinen kuva, eräänlainen kollaasi, johon on yhdistetty useita mielikuvia.
Proustin "Swannin tiessä" Odetten ja Swannin rakkauden symboliksi muodostuva Vinteuil'n sonaatti saa jo haalistuneen rakkauden tunteen jälleen heräämään, ja Proust piirtää Swannin mieleen monimutkaisen mielikuvien verkoston lumisine krysanteemeineen, käherrysraudan tuoksuineen, kuun loisteineen: "kaikki tottumusten kutomat langat, vuodenaikojen kosketuksen, ihonsa tutkivat värähtelyt jotka olivat laskeneet viikkojen saattoon hyvinsolmitun verkon, jonka vangiksi hän oli jäänyt."
Psykoanalyytikot eivät keksineet ajatusta, että ihmisen persoonallisuus muodostuu perimästä ja ympäristötekijöistä. He eivät keksineet lapsuuden merkitystä myöhemmälle kehitykselle, eivätkä edes ihmisen käyttäytymisen tiedostamattomia motiiveja. Näiden yleisten havaintojen perusteella psykoanalyysiä ei toisin sanoen voi pelastaa.
VastaaPoistaPsykoanalyysi olisi pelastettavissa vain siten, että se pystyisi osoittamaan tieteellisesti hyväksyttävällä tavalla ns. dynaamisen alitajunnan olemassaolon sekä psykoseksuaalisen kehitysteorian. Sen pitäisi toisin sanoen pystyä osoittamaan, että sen kaanonin varsinaisesti psykoanalyyttinen osa on tieteellisesti pätevää, eivätkä pelkästään ne yleisluontoiset ihmisluontoa koskevat havainnot, joita sillä on tapana kierrättää omina keksintöinään. Psykoanalyysi ei kuitenkaan yli sadan vuoden aikana ole onnistunut todentamaan yhtäkään erityisesti psykoanalyyttistä teoriaa. Sillä ei ylipäätään ole omia, testattavissa olevia hypoteeseja, vaan pelkkää teoriaa aiemman teorian tueksi.
On tärkeää muistaa, mikä psykoanalyysissä on yleisluontoista havainnointia ja yleistä ihmiskäsitystä ja mikä erityisesti psykoanalyysiin kuuluvaa. Näin tarkasteltuna voidaan psykoanalyysistä todeta, että se ei ole tehnyt ainuttakaan omaa tieteellistä löytöä, vaan kaikki sen "ansiot", kuten lapsuuden merkityksen korostaminen tai tiedostamattomat motiivit, ovat joko yleistä ihmistuntemusta tai lainaa muualta. Sen oma erityinen teoria, psykoanalyysi, on sekä karkean epätieteellistä ja vanhentunutta että epäkiinnostavaa jo inhimillisen arki-intuition näkökulmasta. (jatkuu)
(jatkuu) Psykoanalyysin keskiössä on käsitys alitajunnasta, jonka oletetaan olevan jopa keskeisempi ihmisen ajatteluun ja käyttäytymiseen vaikuttava voima kuin tietoinen ajattelu, biologia tai ympäristön vaikuttimet. Freudilainen alitajunta on videokameran lailla tapahtumia nauhoittava omalakinen kokonaisuus, joka säilöö muistiin kaiken pienimpiä yksityiskohtia myöten. Freud väitti voivansa tulkita potilaan puheista jopa hänen äitinsä kasvoilla vuosikymmeniä sitten häivähtäneitä ilmeitä ilman, että hänen tarvitsi viitata niihin (tai edes äitiinsä) sanallakaan. Tässä rajattomassa ja videokuvantarkassa muistipankissa tapahtumat sitten toistuisivat sellaisinaan tiedostamattomasti yhä uudestaan ja uudestaan ja aiheuttavat vaikutuksia ihmisen tietoiseen ajatteluun ja käyttäytymiseen.
VastaaPoistaPsykologinen muistitutkimus on kuitenkin osoittanut, ettei psykoanalyysin olettamaa dynaamista alitajuntaa ole eikä voi olla olemassa. Ihmismieli ei tallenna eikä palauta eheitä muistoja, vaan konstruoi epätäydellisiä muistikuvia, jotka ovat aina hataria ja sekä nykytilanteen että muistiin painamisen ajankohdan vääristämiä. On myös kokeellisesti osoitettu, miten helposti muistia voidaan manipuloida ja miten jopa täysin epätodellisia muistikuvia voidaan syöttää ihmisen tajuntaan muutamien menneisyyteen liittyvien tosiseikkojen varjolla (mm. tutkijat Elizabeth Loftus ja Jacqueline Pickrell). Näin tulee selitetyksi myös se, miksi psykoanalyytikot voivat suggeroida potilailleen muistikuvia lapsuuden aikaisesta kaltoin kohtelusta, jota ei tosiasiassa ole tapahtunutkaan (ns. torjuttujen muistojen terapia on yksi traagisimpia seurauksia, joita psykoanalyysillä on ollut ja alkoi olla jo Freudin eläessä).
Richard Webster on kirjoittanut mielenkiintoisen intellektuaalisen elämäkerran, Why Freud Was Wrong: Sin, Science and Psychoanalysis. Teos on erityisen kiinnostava Freud-kriittisten tutkielmien joukossa, koska se jäljittää Freudin älyllisiä vaikuttimia 1800-luvun lopun muuhun pseudo-tieteelliseen liikehdintään. Tutustumisen arvoisia ovat myös Frederick Crewsin ja Frank Cioffin Freud-kirjat. Ranskaksi aiheesta on kirjoittanut Michel Onfrey ja suomeksi Osmo Tammisalo (Tavataan ensi viikolla).
Kaikki kirjailijatkaan eivät ole freudilaisia ihmiskäsityksessään, ja jotkut pitävät psykoanalyysin kytköstä kirjallisuuden maailmaan jopa hieman nolona. Suomalaisista kirjailijoista Leena Krohn on asettunut avoimesti kirjallisuuspiirien freudilaista psykokulttuuria vastaan. Hän toteaa eräässä haastattelussaan, että huolimatta paikoittaisista syvähenkisyyden vaikutelmistaan Freudin ihmiskäsitys ällistyttää häntä köyhyydellään.
Kimmo, suurkiitos monipuolisista kommenteistasi. Psykoanalyysia on todella syytä tarkastella kriittisesti, varsinkin kun tarkastellaan sitä hoitomuotona. Oma kompetenssini ei riitä alkuunkaan arvioimaan kliinistä keskustelua, vaan psykoanalyysissa minua kiinnostaa filosofisemmassa mielessä sen ihmiskuva, joka - kuten hyvin tuot esiin - on pitkälti varastettu muualta.
VastaaPoistaEsim. Mikael Enckell kuvaa pitkästi esseekokoelmassaan "Missä Jumala on?", millä kaikilla tavoilla psykoanalyyttinen maailmankuva on heijastus juutalaisesta maailmankuvasta, ja miten Freudin (ja mm. Proustin) ajattelun taustalla on ammoisia juutalaisia käsityksiä ihmisestä ja maailmasta (ja Jumalasta).
Olen itse sitä mieltä, että psykoanalyysin yksi mahdollinen ongelma oli se, että Freud pyrki väkisin tuomaan sen tieteelliseen diskurssiin. Toki ymmärrän, miksi hän tähän pyrki. Sen (mahdollinen) arvo on taas kenties siinä, että se on yksi harvoja nykyaikaisia ja taiteeseen erittäin merkittävästi vaikuttaneita ajatussuuntauksia, jotka eivät jaa tieteellistä maailmankuvaa kovin tiukassa mielessä. Huuhaa-mieheksi leimaantumisen uhalla sanon, että minusta ainakin kirjallisuutta vakavissaan harrastavan on ihan hyvä pyrkiä tarkastelemaan maailmaa muustakin kuin tieteellisestä näkökulmasta.
Nyt tullaankin uskon alueelle. Ajatellaan vaikka rakkautta: vaikka epäilemättä rakkaudessa kyse on jostain kemiallis-sähköisestä, pitkälti geneettisesti ohjelmoidusta ilmiöstä (jonka voisi epäilemättä hoitaa pois jollain sopivalla leikkauksella), ei sitä esim. kirjallisuudessa ole mielekästä tai ainakaan kovin kiinnostavaa tarkastella pelkästään sellaisena. Sitä paitsi on hyvin todennäköisesti niin, että ihmisyyden tarkastelun rajoittaminen puhtaasti tieteellisesti verifioitaviin (tai falsifioitaviin) asioihin kätkee näkyvistä aika paljon mielenkiintoisia asioita, jotka kenties - paradoksaalista kyllä - voivat silti olla jollain tavalla totta.
Jokin tällainen aspekti (jota en nyt osaa formuloida kovin tyydyttävästi) minua kiinnostaa niin uskonnoissa kuin psykoanalyysissakin, ja juuri tällainen ihmiskuva on itselleni tärkeä hyvän kaunokirjallisuuden kannalta. Minusta tuntuu, että esim. äskeisessä Chesterton-postauksessani ei olla niin kauhean kaukana tästä tematiikasta. Kirjoitan pian lisää juutalaisuudesta ja Proustista/Kafkasta (psykoanalyytikko) Enckellin esseiden pohjalta, jolloin palataan jälleen samojen kysymysten ääreen.
Ja kiitos Freud-kriittisistä viitteistäsi, Tammisaloon olenkin tutustunut ja luin myös yhden Marko Hamilon Freud-kriittisen kirjan. Tuo Webster vaikuttaa tutustumisen arvoiselta. Ehkäpä laadin jossain sopivassa välissä Freud-kriittisen postauksen! Tosin oma kommenttisi oli teemaan jo enemmän kuin hyvä johdanto.