Onni on suojaava sokeus

"Et cette parole du Christ s'est dressée lumineusement devant moi. 'Si vous étiez aveugles, vous n'auriez point de péché.' "

("Seuraavat Kristuksen sanat ovat kirkastuneina nousseet tietoisuuteeni: 'Jos te olisitte sokeita, teissä ei olisi syntiä.'") 

André Gide (1869-1951) on paitsi Nobel-voittaja ja Nouvelle Revue Française -kirjallisuuslehden perustaja myös tunnettu siitä, että hän vaikutti merkittävällä tavalla Camus'n ja Sartren kirjoittamiseen. Itselleni hän on pitkään ollut erityisen omituinen kaveri siksi, että hän antoi seurapiiriperhosena ja snobina pitämänsä Marcel Proustin romaanikäsikirjoitukselle pakit, ja katui tätä myöhemmin tulenpalavasti.

Giden vuonna 1919 julkaistu romaani "La Symphonie pastorale" (suom. Pastoraalisinfonia) on hieno pieni tutkielma uskonnon, moraalin ja tunteiden suhteista. Sen päähenkilö on Jura-vuoristossa toimiva protestanttinen maalaispastori, joka päätyy ottamaan luokseen asumaan sokean teinitytön, joka on jäänyt lähes täysin vaille ihmiskontakteja. Pastori ristii tytön Gertrudeksi ja alkaa opettaa tälle ihmiselon alkeita. "Pastoraalisinfonia" on kokoelma pastorin päiväkirjamerkintöjä Gertruden "heräämisestä". Hauskasti sanaleikkisän nimensä kirja saa Beethovenin kuudennesta sinfoniasta, jota pastori vie tytön kuulemaan ja joka avaa Gertrudelle ymmärryksen paitsi musiikin kauneudesta myös kyvyn hahmottaa värien maailmaa.

Nopeasti asioita omaksuva Gertrude osoittautuu tuntevaksi ja oppivaksi yksilöksi, joka turvaa kasvattajaansa kaikissa asioissa. Pastorin vaimo kokee miehensä ja tytön suhteesta suurta mustasukkaisuutta, laiminlyöhän pastori perhettään ja lapsiaan tytölle suodun ajan ja kiinnostuksen kustannuksella. Pastori oikeuttaa käytöstään Raamatun opetuksilla kadonneesta lampaasta, jonka löytyminen tuottaa enemmän onnea kuin ne 99 muuta, jotka eivät koskaan kadonneetkaan.

Samalla hän opettaa tyttöä valikoiden haluten säästää hänet kaikelta siltä rumalta, mikä ihmisyyteen ja maailmaan kuuluu. Raamatustakin hän jättää tytölle antamatta Paavalin kirjeet, koska Gertrude ei sokeana tunne lainkaan syntiä, eikä häntä siksi kannata sillä turhaan huolestuttaa. Pappi kertoo tytölle, etteivät näkevät osaa arvostaa kaikkea sitä yksinkertaista viatonta kauneutta, joka sisältyy lintujen lauluun ja perhosten siipien kuvioihin.

***

Gide kuvaa pastorin päiväkirjan kautta taitavan monikerroksisesti uskonnolliseen retoriikkaan verhottua itsepetosta, kuvainnollista sokeutta, johon pastori kietoo itsensä. Giden kieli on tarkoituksenmukaista ja tarkkaa, ja sitä pilkuttavat kauniit aforistiset kielikuvat. Reino Hakamiehen käsialaa oleva suomennos vuodelta 1947 on rekisteriltään miellyttävä, mutta valitettavan hutaistu. Useammassakin kohdassa alkuperäiset merkitykset kääntyvät päälaelleen.

Otetaan Giden kauniin yksinkertaisesta tyylistä esimerkki, jossa pastori kuvaa Gertruden ihastusta hänen kuullessaan lintujen laulua:

"Je me souviens de son inépuisable ravissement lorsque je lui appris que ces petites voix émanaient de créatures vivantes, dont il semble que l'unique fonction soit de sentir et d'exprimer l'éparse joie de la nature."

("Muistan hänen pohjattoman ihastuksensa, kun kerroin hänelle, että hänen kuulemansa pienet äänet olivat peräisin elävistä olennoista, joiden ainoana tehtävänä tuntui olevan luonnossa hajallaan olevan ilon tunteminen ja ilmaiseminen.")

***

Sitä mukaa kuin Gertruden ymmärrys maailmasta lisääntyy vähenee, pastorin sokeus kasvaa. Tarkkanäköinen mutta penseä vaimo ymmärtää kupletin juonen runsaasti ennen miestään, ja tilanne on selvä tytöllekin. Pappi ei uskalla myöntää itselleen vieraantuneensa kaavoihin kangistuneena pitämästään vaimosta, eikä varsinkaan ymmärrä tyttöä kohtaan tuntemansa rakkauden laatua kuin vasta liian myöhään.

Pastorin kauhuksi hänen poikansa Jacques kiinnostuu myös Gertrudesta, jolloin omituinen triangeli on valmis. Miehet käyvät mittelöä Paavalin ja Jeesuksen sanojen tulkinnan kautta, ja poika perääntyy. Se jää pappia kuitenkin hieman kiusaamaan, että dogmaattinen poika tekee perääntymisestään hyveen ja näkee, että muiden pitäisi joutua samanlaisen moraalisen pakon alaisuuteen. Pappi oikeuttaa toimintansa itselleen jälleen kerran hienoin rakennelmin, jotka perustuvat, toisin kuin Paavalin dogmaan nojaavan pojan, evankeliumin tulkintaan onnellisuuden vilpittömän tavoittelun kautta. Se, joka ei tunne syntiä, on onnellinen ja kirkas.

Jacques'n peräännyttyä Gertrude ja pastori ehtivät tunnustaa rakkautensa toisilleen ennen Gertruden näkökykyn palauttavaa leikkausta. Pohtiessaan leikkaukseen menoa Gertrude on valinnut puolensa: "En minä välitä siitä, olenko onnellinen vai onneton. Minusta on tärkeämpää, että tiedän."

Ei liene yllätys, että tiedon lisääntymisestä ei seuraa mitään hyvää. Sokeus, oli se sitten fyysistä tai henkistä lajia, on viattomuuden ehto. Tämän Gide onnistuu sanomaan romaanissaan harvinaisen elegantisti.