Sain pari viikkoa sitten Dublinissa irkkukaveriltani Guinnessin ääressä kehotuksen tutustua vähemmän tunnettuun irlantilaiseen mestariin Flann O’Brieniin (oikealta nimeltään Brian O’Nolan). Kehotus perustui siihen, että O’Brien oli saanut itseltään James Joyceltä paitsi vaikutteita myös runsaasti suitsutusta. Irlannissa jonkinlaisen kulttiklassikon asemaan on noussut erityisesti O'Brienin 1939 ilmestynyt romaani “At Swim-Two-Birds”. Huvittavaa kirjan alkutaipaleessa on se (tiedot on otettu tästä Keith Hopperin artikkelista), että Graham Greenen myötävaikutuksen ansiosta julkaistu kirja myi puolessa vuodessa vain parisataa kappaletta, minkä jälkeen loput kappaleet painoksesta tuhoutuivat Lontoon pommituksissa, ja kirja jäi pitkäksi aikaa unohduksiin. Moni leimasi sen halvaksi Joyce-imitaatioksi, jossa oli omia ansioita vain siteeksi. Menestys seurasi vasta 60-luvun lopulla, jolloin monet tutkijat nostivat sen esiin malliesimerkkinä harvinaisen onnistuneesta metafiktiosta.
“At Swim-Two-Birds” on todellakin metafiktiota, joka on lukijan onneksi kirjoitettu humoristisen kevyellä ja (itse)ironisella otteella. Sen minä-kertoja on nuori ja laiskanpulskea kirjallisuudenopiskelija, joka kirjoittaa romaania Trellis-nimisestä kirjailijasta, joka kirjoittaa romaania, jonka henkilöhahmot alkavat kapinoida luojaansa vastaan. Trellis ei ole kovin hyvä kirjailija eikä jaksa keksiä omia henkilöitään, joten hän lainailee surutta milloin mistäkin: vanhan Irlannin tarustosta, saduista ja länkkäreistä. Minäkertoja tarjoaa Trellisin (ja samalla tietysti itsensäkin, ja O’Brienin…) toiminnalle upean selityksen, johon hän lisää vielä sen hyvän sivuvaikutuksen, että sivistymättömät typerykset pysyvät varmasti erossa modernista kirjallisuudesta:
"At Swim-Two-Birdsissä" O’Brien lyö korttinsa pöytään heti avauksessa: romaanin minäkertoja sanoo vastustavansa kirjoja, joissa on vain yksi aloitus ja lopetus ja siirtyy esittelemään kolme mahdollista avausta kirjalleen. Näiden avulla lukija pääsee suunnilleen kärryille mm. vanhan Irlannin taruista lainaavasta tarina-apparaatista, joka muodostuisi erittäin hämmentäväksi ilmaan vahvaa lukijan johdattelua.
“At Swim-Two-Birds” on todellakin metafiktiota, joka on lukijan onneksi kirjoitettu humoristisen kevyellä ja (itse)ironisella otteella. Sen minä-kertoja on nuori ja laiskanpulskea kirjallisuudenopiskelija, joka kirjoittaa romaania Trellis-nimisestä kirjailijasta, joka kirjoittaa romaania, jonka henkilöhahmot alkavat kapinoida luojaansa vastaan. Trellis ei ole kovin hyvä kirjailija eikä jaksa keksiä omia henkilöitään, joten hän lainailee surutta milloin mistäkin: vanhan Irlannin tarustosta, saduista ja länkkäreistä. Minäkertoja tarjoaa Trellisin (ja samalla tietysti itsensäkin, ja O’Brienin…) toiminnalle upean selityksen, johon hän lisää vielä sen hyvän sivuvaikutuksen, että sivistymättömät typerykset pysyvät varmasti erossa modernista kirjallisuudesta:
“The entire corpus of existing literature should be regarded as a limbo from which discerning authors could draw their characters as required, creating only when they failed to find a suitable existing puppet.”On aika komeaa esittää ironinen itsekritiikki itseensä sulkeutuneelle modernille kirjallisuudelle, joka on täysin käsittämätöntä kaikille muille paitsi asiaan vihkiytyneille nörteille – ja kirjoittaa näistä premisseistä intertekstuaaliseen viidakkoon eksyvä kirja. Nykyään voivotellaan kaiken maailman hipsterien kietoutumista moninkertaiseen ironiaan, mutta on sitä osattu ennenkin!
"At Swim-Two-Birdsissä" O’Brien lyö korttinsa pöytään heti avauksessa: romaanin minäkertoja sanoo vastustavansa kirjoja, joissa on vain yksi aloitus ja lopetus ja siirtyy esittelemään kolme mahdollista avausta kirjalleen. Näiden avulla lukija pääsee suunnilleen kärryille mm. vanhan Irlannin taruista lainaavasta tarina-apparaatista, joka muodostuisi erittäin hämmentäväksi ilmaan vahvaa lukijan johdattelua.
Kirjassa vuorottelevat nimettömän minäkertojan stoutinhuuruiset vaellukset Dublinin pubeissa sekä katkelmat hänen kirjoittamastaan romaanista kaikkine metatasoineen. Kyllä, mukana ovat monien ihmis-henkilöhahmojen lisäksi mm. vanhojen irlantilaistarujen mukaan Dublinin alla nukkuva Finn McCool, hulluksi tullut ja linnuksi muuttunut kuningas Sweeney, satuolento Pooka sekä hänen taskussaan asuva näkymätön hyvä keiju…
***
Metafiktiivisyys viedään kirjassa naurettavuuksiin asti: salanimellä esiintyvän kirjailijan (O’Brien) luoman kirjailijan (nimetön minäkertoja) luoma kirjailija (Trellis) luo vahingossa liian vastustamattoman henkilöhahmon, sekaantuu häneen ja tuloksena on suoraan aikuisena syntyvä henkilöhahmo, joka ryhtyy kirjailijaksi, jotta saisi luojansa oikeuden eteen. Oikeudenkäynnin aiheena ovat rikokset kirjallista ihmisyyttä (tai ehkä “romaanihenkilöyttä”) kohtaan, pitäähän Trellis hahmojaan käytännössä vankina hotellissa, jossa itsekin asuu. Romaanihenkilöt pääsevät vehkeilemään luojansa selän takana huumaamalla hänet lääkkeillä petikuntoon, koska nukkuessaan hän menettää kontrollin luomuksiinsa.
Kuulostaako kököltä? Juu juu, mutta kaikki on tehty tarkoituksella! Minäkertoja kertoo avoimesti, että hän paikkaa omaa keskinkertaisuuttaan kirjoittamalla asiat niin kuin hän osaa, minkä takia hänen päähenkilönsä on tietysti oltava huono kirjailija, joka lainaa härskisti muualta. Huumori syntyy siitä, että tämä kerrotaan metafiktiolle ominaiseen tyyliin avoimesti lukijalle, ja vielä niin että päähenkilön luoja pääsee väliin paheksumaan luomansa hahmon toimintaa. Näin minäkertoja esimerkiksi selittää, miksi tuleva oidipaalinen kirjailija syntyi aikuisena:
Kirjan mahdollinen ongelma on se, että se aukeaa vain rajoitetusti ulkomaalaiselle, joka ei tunne kunnolla Irlannin eikä sen kirjallisuuden historiaa. Runsaat tarustosta lainaavat kohtaukset, 1900-luvun alkupuolen dublinilainen sisäpiirihuumori, runot ja niiden pastissit sekä jatkuvat rekisterinvaihtelut tuottavat välillä epämiellyttävän olon – mitäköhän kaikkea jää käsittämättä. Alussa viittasin Keith Hopperin artikkeliin, jossa käydään seikkaperäisesti läpi myös O’Brienin oletettua tarvetta hyödyntää erilaisia metafiktiivisiä ja intertekstuaalisia keinoja kiertämään tiukkaa irlantilaista sensuuria, ja hänen lyhyttä artikkeliaan voi lämpimästi suositella taustaksi niille, jotka aikovat sukeltaa tämän hienon kirjan maailmaan. Nähtävästi olisi (ollut) hyvä tutustua etukäteen myös Aldous Huxleyn “Point Counter Pointiin”, jolle kirja on runsaasti velkaa. Toisaalta, O'Brienin kirja on ensi sijassa absurdiuden riemujuhlaa, joten sitä on kai turha pyrkiäkään ymmärtämään missään perinteisessä mielessä.
O’Brien on Joycen sukulaissielu paitsi teoksen labyrinttimaisen olemuksen myös lähes mielipuolisuuksiin yltyvän kielellä leikkimisen ja intertekstuaalisuuden suhteen. Vaikka etenkin osa taruhahmojen seikkailuista jäi heikon taustatiedon takia melko etäisiksi, kirjan hurjan moniulotteinen kokonaisrakenne, kehystarinan vetovoima sekä upeasti pureva ironia kantavat kirjan kuitenkin hienosti maaliinsa asti.
***
Metafiktiivisyys viedään kirjassa naurettavuuksiin asti: salanimellä esiintyvän kirjailijan (O’Brien) luoman kirjailijan (nimetön minäkertoja) luoma kirjailija (Trellis) luo vahingossa liian vastustamattoman henkilöhahmon, sekaantuu häneen ja tuloksena on suoraan aikuisena syntyvä henkilöhahmo, joka ryhtyy kirjailijaksi, jotta saisi luojansa oikeuden eteen. Oikeudenkäynnin aiheena ovat rikokset kirjallista ihmisyyttä (tai ehkä “romaanihenkilöyttä”) kohtaan, pitäähän Trellis hahmojaan käytännössä vankina hotellissa, jossa itsekin asuu. Romaanihenkilöt pääsevät vehkeilemään luojansa selän takana huumaamalla hänet lääkkeillä petikuntoon, koska nukkuessaan hän menettää kontrollin luomuksiinsa.
Kuulostaako kököltä? Juu juu, mutta kaikki on tehty tarkoituksella! Minäkertoja kertoo avoimesti, että hän paikkaa omaa keskinkertaisuuttaan kirjoittamalla asiat niin kuin hän osaa, minkä takia hänen päähenkilönsä on tietysti oltava huono kirjailija, joka lainaa härskisti muualta. Huumori syntyy siitä, että tämä kerrotaan metafiktiolle ominaiseen tyyliin avoimesti lukijalle, ja vielä niin että päähenkilön luoja pääsee väliin paheksumaan luomansa hahmon toimintaa. Näin minäkertoja esimerkiksi selittää, miksi tuleva oidipaalinen kirjailija syntyi aikuisena:
Note on Constructional or Argumentive Difficulty: “The task of rendering and describing the birth of Mr. Trellis's illegitimate off-spring I found one fraught with obstacles and difficulties of a technical, constructional, or literary character – so much so, in fact, that I found it entirely beyond my powers. This latter statement follows my decision to abandon a passage extending over the length of eleven pages touching on the arrival of the son and his sad dialogue with his wan mother on the subject of his father, the passage being, by general agreement, a piece of undoubted mediocrity.”***
Kirjan mahdollinen ongelma on se, että se aukeaa vain rajoitetusti ulkomaalaiselle, joka ei tunne kunnolla Irlannin eikä sen kirjallisuuden historiaa. Runsaat tarustosta lainaavat kohtaukset, 1900-luvun alkupuolen dublinilainen sisäpiirihuumori, runot ja niiden pastissit sekä jatkuvat rekisterinvaihtelut tuottavat välillä epämiellyttävän olon – mitäköhän kaikkea jää käsittämättä. Alussa viittasin Keith Hopperin artikkeliin, jossa käydään seikkaperäisesti läpi myös O’Brienin oletettua tarvetta hyödyntää erilaisia metafiktiivisiä ja intertekstuaalisia keinoja kiertämään tiukkaa irlantilaista sensuuria, ja hänen lyhyttä artikkeliaan voi lämpimästi suositella taustaksi niille, jotka aikovat sukeltaa tämän hienon kirjan maailmaan. Nähtävästi olisi (ollut) hyvä tutustua etukäteen myös Aldous Huxleyn “Point Counter Pointiin”, jolle kirja on runsaasti velkaa. Toisaalta, O'Brienin kirja on ensi sijassa absurdiuden riemujuhlaa, joten sitä on kai turha pyrkiäkään ymmärtämään missään perinteisessä mielessä.
O’Brien on Joycen sukulaissielu paitsi teoksen labyrinttimaisen olemuksen myös lähes mielipuolisuuksiin yltyvän kielellä leikkimisen ja intertekstuaalisuuden suhteen. Vaikka etenkin osa taruhahmojen seikkailuista jäi heikon taustatiedon takia melko etäisiksi, kirjan hurjan moniulotteinen kokonaisrakenne, kehystarinan vetovoima sekä upeasti pureva ironia kantavat kirjan kuitenkin hienosti maaliinsa asti.
LISÄÄ METAFIKTIOTA:
VastaaPoistaKun luin tämän juttusi, tuli mieleeni vanha blogikirjoitukseni Ian McEwanin Sovituksesta ja villistä tulkinastani sen suhteen. Ole hyvä. Ja hyvää Joulua!
Tässä teksti:
NEUVOTTOMASTA JA VOIMATTOMASTA MIELIKUVITUKSESTA
Voiko romaani antaa tilaa mielikuvitukselle liikaa, niin paljon, että se vie mielikuvitukselta kokonaan pohjan ja tekee sen neuvottomaksi?
Ian McEwanin Sovitus on esimerkki tästä. Sen ytimessä von tuntea eläytyvän mielikuvitukseni neuvottomuuden, voimattomuuden ja epätarkkuuden.
Mutta jos haluaa heti edetä siihen, on aloitettava lopusta, viimeisestä osasta 'Lontoo 1999'.
Siinä kertojaminä paljastaa romaanin tekemänsä eksistentiaalisen petoksen. Mutta täysin rehellinen hän ei kuitenkaan ole. Hän yrittää selittää itsepetostaan kirjallisuuden suhteellisuudella: sillä että kirjallisuus ja kirjailija ei kuitenkaan voi sovittaa mitään kirjallisuuden ulkopuolella olevaa, vaikka hänen todellinen ongelma onkin siinä, ettei hän ole tehnyt todellisia ja lähimmäistensä suhteen merkittäviä valintoja silloin kun sillä olisi ollut vielä merkitystä. Hän ei ole edes uskaltanut julkaista tätä käsikirjoitustaan kohtalokkaiden seurausten pelossa. Ja senkin hän sovittaa kustantajansa ohjeeksi.
Kyse on siis ehkä tekstistä, jota kukaan ei koskaan ole lukenut; julkaisematon käsikirjoitus. (Koska tuohon lopun tunnustusosaankaan en ihan voi luottaa.)Tästä vilpillisyydestä edes romaanitaiteen estetiikka ei kertojaa voi pelastaa vaikka hän sitä loppusivuilla kovasti yrittää.
Entä miten tämä liittyy mielikuvitukseni voimattomuuteen ja neuvottomuuteen? Siten, että eläytyäkseni omiin mielikuviini minun on ainakin jossain määrin uskottava merkkien pysyvyyteen, niiden viittaavuuteen kohteisiinsa - myös fiktion sisällä. Jonkinlanen pysyvä maisema on oltava mieleni kenttänä. Sovitus ei taivu tähän vaatimukseen: minulle jää kuviteltavaksi vain kysymys kertojan hämmennyksestä, kivusta ja vilpillisyydestä. (Siis epäuskottavan kertojan ainakin uskon olevan olemassa!)
Ehkä tämän tekstin takana ei ole mitään, vain tyhjyyttä ja epäuskottavan subjektin hämärää olemista. (Ehkä romaanin/käsikirjoituksen lopussa olevat tunnustajan nimikirjaimet ovatkin tosinta, mitä koko kirja pitää sisällään! Mene ja tiedä...)
Mitäpä muuta tästä seuraisi kuin neuvotonta mielikuvitusta. Lukijan hukkareissu.
Itselleni Sovitus on hämmentävä romaani kirjoittamisen ja lukemisen vilpillisyydestä ja provokatiivinen analyysi taiteen olemuksesta.
Juha, hauskalla tavalla vilpitön näkemys, että fiktion tulee lopulta olla "totta", että kertoja ei saa lopullisesti rikkoa lukijan illuusioita ja hukuttaa häntä loputtomien ja toisiinsa kietoutuvien fiktioiden juoksuhiekkaan.
VastaaPoistaOn kyllä totta, että onnistunut metafiktio (kuten O'Brienin kirja) on usein sellaista, että samalla kun lukija hukkuu kertojan luoman fiktion peilitaloon, hän päätyy jollain omituisella tavalla luottamaan ja samaistumaan pysyvältä tuntuvaan kertojaan, vaikka tajuaakin, että tämän pitäisi olla mahdollisimman epäluotettava taho.
Tietysti "Sovituksen" Briony on myös tietyllä tavalla pysyvä, hänen merkkinsä ovat suhteellisen pysyviä. Tosin hän päätyy siihen huolestuttavan juoksuhiekkaiseen johtopäätökseen, ettei kirjailija voi koskaan saada sovitusta, yhtä vähän kuin Jumala, koska hänen yläpuolellaan ei ole ketään joka sovituksen antaisi. Tässä mielessä "Sovitus" on puhtaasti metafiktiivinen kirja.
Täytyy vielä sanoa, etten itse kokenut Brionyä mitenkään samaistumistarvetta herättävänä hahmona. "Sovituksen" tyylistä jäi muutenkin vähän turhan leffakässärimäinen olo, että se olisi voinut oikeasti koskettaa romaanina.
Pakko tarkentaa: en ajattele että fiktion tulee olla totta vaan että on hedelmällistä ja innoittavaa eläytyä siihen kuin se olisi totta. Tämä romaani aukaisee taiteen etiikkaa ja ontologiaa juuri tämän totuusleikin avulla. Kyllä kertoja saa harhauttaa minua miten tahtoo. Se on osa luovaa ja filosofista leikkiä. Taide on kiinnostaavaa ja innoittavaa juuri silloin kun sen voi kuvitella ja leikkiä todeksi. Ja ajattelen myös että tässä saattaa itse McEwan kirjoittaa jotain fiktion olemuksesta ja voimasta ja etiikasta leikkiessään käsissäni olevan romaanin olemassaololla ja sen kertojan rehellisyydellä.
VastaaPoistat. juha
Check!
PoistaJa vielä: itse "samastuin" romaanin ontologiaan, en yhteenkään hankilöhahmoon sen jälkeen kun sain viimeisessä luvussa päähänpinttymän teoksen tavasta leikkiä totuudellaan. (Vrt. vaikkapa Lolita tai Sieppari ruispellossa; ks. blogijuttuni 142)
VastaaPoistaTulipa mieleeni tiivistys Sovituksen tematiikasta oman tulkintani valossa: siinä kertoja yrittää piiloutua syyllisyyttään fiktion sääntöjen ja ontolgian ja taiteilijuuden taakse; hän kääntää katseensä pois elämästä kirjallisuuden hämärään; yrittää käyttää kuvittelemaansa lukijaa huonon uskon kanssarikollisenaan.
Kuviteltua lukijaa korostan, koska käsikirjoitusta ei ehkä koskaan julkaistu tai sitten tässä lukemani vuonna 2001 julkaistu romaani on todiste Bryonin kuoleman jälkeisestä julkaisusta. Tuleeko kirjasta kädessäni olevana esineenä osa fiktion merkitystä? Missä kulkee fiktion ja ruumiillisen itseni raja? Tämä kuulostaa ehkä haetulta mutta se on vain loogista ja johdonmukaista. Sovitus on romaani, joka on yhtä aikaa poissa ja läsnä (ja kysyy myös lukijan ruumiillisen läsnäolon merkitystä kiinnostavalla tavalla). Tähän Fort Da leikkiin minä samastun.
t. juha