Kääntäjän kännit

"Korjasin Axelrodin kirjasta puolet, pistelin vähän vitsejä joukkoon ja vetelin yli käsittämättömiä lauseita, niin sitten taas joku tulee sanomaan että 'olipa hyvä käännös!'"

Näin sanailee Pentti Saarikoski vasta ilmestyneissä ja vuodet 1970-1972 kattavissa "Suomentajan päiväkirjoissaan" (Otava 2012, toim. H.K. Riikonen ja Janna Kantola) SKDL:n ja SKP:n sisäisten intrigien yksityiskohtaisten kuvausten väliin. Ehkä hänen kriittinen mielensä olisi ollut tyytyväinen suomalaiseen kirjallisuuskeskusteluun sittemmin vakiintuneesta termistä "Saarikoski-syndrooma", jolla viitataan kääntäjän ottamiin liiallisiin vapauksiin. Syndrooma yhdistetään yleensä "Sieppari ruispellossa" -käännökseen, mutta itselleni oireyhtymä avautui kunnolla vasta kun luin yhtä suosikkikirjaani, Philip Rothin "Portnoy's Complaintia" (ks. myös postaukseni) rinnakkain käännöksen kanssa. Tästä Kiiltomadon jutusta näkee hyvin, millä tasolla homma liikkui.

Saarikosken pieneksi puolustukseksi voi sanoa, että "amerikkalaisten romskujen" kääntäminen oli Saarikoskelle päiväkirjoista päätellen lähinnä helppoa rahaa, joilla rahoittaa kallista alkoholiharrastusta. Kyllä silti sydäntä kylmää, kun hän kirjoittaa, että harvoin edes luki käännettäväkseen annettuja kirjoja etukäteen vaan alkoi suoraan työnsä ja korjasi kokonaisuutta jos korjasi. Ja sittenkin vain kehuttiin, kuinka hienosti kääntäjä oli tavoittanut alkuteoksen tunnelman… "Olen kääntäjänä edesvastuuton", hän kommentoi itse tekosiaan.

Tämä on tietysti vain osa totuutta. Joycen Odysseuksen oivallukset ovat parhaimmillaan erittäin hienoja ja kokonaisuus on käytettyyn aikaan nähden melkein uskomaton, ja samaa voi sanoa jossain määrin "Dublinilaisista". Suomentajan päiväkirjoissa pääosan varastaa Homeroksen "Odysseia", johon Saarikoski upposi syvälle, vaikka tiedostikin samalla oppineisuutensa rajat. Se, että hän päätyi ottamaan ohjenuorakseen ranskalaisen Bérardin lyhennetyn edition, oli kai osittain Saarikosken impulsiivisuuden, osittain vähemmän mairittelevien motiivien seuraus. Elämän taloudellisista realiteeteista kertoo se, että kun väärä tie oli valittu, takaisin ei enää ollut kääntymistä vaikka tekijä näkikin jo silmissään otsikot "Saarikosken tynkä-Odysseiasta". Oli miten oli, minusta Saarikosken tulkintaa lukee mielellään, ja ainahan voi tankata Mannisen heksametriä jos moderni tulkinta ahdistaa.

Päiväkirjoissa harmittaa suomennoksia käsittelevissä osissa oikeastaan vain se, miten vähän niissä käsitellään käännösten yksityiskohtia. Monien valintojen pohdiskelua olisi lukenut mieluusti enemmänkin.

***

Saarikosken päiväkirjojen seurassa viihtyy omituisella tavalla. Huomionkipeä ja lahjakas narsisti pomppii politiikan, kirjallisuus- ja seurapiirikommentaarien, omien romaanihaaveidensa ja linkolalaisten ympäristötuhoennustusten välillä, sovitellen ajatuksia kuin vaatteita. Hän myös suojautuu jatkuvasti, toteaa varmuuden vuoksi tiedostavansa ajatustensa "alkeellisuuden" ja kliseisyyden, varautuu nähtävästi siihen, että suurta neroa tullaan lukemaan. Itsepetos hallitsee monin paikoin, mutta välillä tarkkanäköinen taiteilija näkee hauskalla tavalla itsensäkin läpi.

Saarikosken poliittinen vatvonta lähinnä huvittaa tai pitkästyttää, mutta usein muistaa, miten samanlaisina monet asiat pysyvät. Näin Joycen ja Homeroksen suomentaja esimerkiksi toteaa kustannusalasta:

"Taas tulee mieleen, että jos kuuluisimme Neuvostoliittoon, niin eiköhän suomalaisen Odysseian tekemiseen annettaisi rahaa enemmän kuin 29 000 markkaa. Nyt meidän kirjallisuutemme kuihtuu, kun ei ole varaa julkaista mitään kannattamatonta eikä kirjoittaa kunnollista, niin kuin minäkin, iltaisin voin sepitellä lyhyitä runoja, jos jaksan…"

*** 

"Tämän kolmen liuskan pätkän tekeminen vei kaksi päivää ja aiheutti juopottelua, eilen pari pulloa viiniä, tänään 6-7 giniä, ja minä ihmettelen: enkö tosiaankaan keksi ajatuksen ajatusta ilman alkoholin apua?"

Oma kiinnostava osansa päiväkirjoja muodostuu Saarikosken alkoholismista, josta on jo tullut kirjoittamisen ennakkoehto. Selvänä työnteko ei kerta kaikkiaan luista. Myöskään ihmisten kohtaaminen ilman viinaa tuntuu olevan erittäin vaikeaa, humalassa sosiaalinen elämä on sitäkin aktiivisempaa. Päivät kuluvat baareissa, tupakkaakin tuntuu kuluvan vähintään pari askia päivässä, ja varsinkin vatsa oikuttelee jatkuvasti. Selvä päivä tuntuu olevan sellainen, kun menee vain pullollinen viiniä tai 7-8 keskikaljaa.

Päiväkirjojen ajan "Tuula II" pysyy runoilijan rinnalla kaikista myrskyistä huolimatta. Tytär Anna on ihan pieni, ja häntä Saarikoski hoitaa välillä kirjoittelujensa ohella ja tuntuu välittävän tästä aidosti omalla tavallaan. Onnen hetkiä mahtuu eniten kesiin, jotka vietetään Sammalistojen kanssa Siuntion Palojoella. Harmonian hetket ovat kuitenkin lyhyitä, ja voivat päättyä vaikkapa näin dramaattisiin tuntemuksiin:

"Minussa on hulluus, piru häkissä, ja joskus minä vielä joudun itse vastatusten sen kanssa. Silloin pääni repeää, aivot valuvat ulos, ja minä kuolen oksennukseni keskelle."