Kriitikon rakkaudentunnustus

"The true writer, that free servant of life, is one who must always be acting as if life were a category beyond anything the novel had yet grasped; as if life itself were always on the verge of becoming conventional."

Kaunokirjallisuuden tehokeinoja riittävän populaaristi ja käytännönläheisesti lähestyviä hyviä kirjoja ei ole kovin monia. Klassinen esitys on E.M. Forsterin "Aspects of the Novel", mutta se on kohta satavuotias. Forsterin päänahka on selvästi ollut mielessään New Yorkerin kriitikolla James Woodilla hänen kirjoittaessaan kirjaansa "How Fiction Works" (2008).

Wood tarkastelee kirjassaan kaunokirjallisuuden perustekijöitä kuten kerrontaa ja henkilöhahmoja runsaan, laatukirjallisuudesta ammentavan esimerkkigallerian kautta. Näkökulma on ihasteleva; Wood rakastaa kaunokirjallisuutta ja uskoo sen merkitykseen, mikä erottaa hänet hyvällä tavalla kriittisemmin suuntautuneista teoreetikoista. Wood ei lämpene ollenkaan Barthesille ja hänen kaltaisilleen, niille jotka torjuvat realistisen kaunokirjallisuuden mahdollisuuden tuottaa todellisuutta ja ovat näin taipuvaisia kiistämään fiktion merkityksen kokonaan.

Woodin lähtökohta on, että realismin viittaa kantava kirjallisuus on aina ollut täynnä kuolleita muotoja. Taiteilijan tehtävä on kerta toisensa jälkeen luoda tuoreita ilmaisutapoja, jotka taas aikanaan jähmettyvät ja vaativat uuden sukupolven herättämään ne henkiin. Se, että sekoittaa tämän kirjallisuuden mahdollisuuteen tuottaa ylipäätään jotain merkittävää, on Woodin mielestä naurettavaa. Wood muistuttaa myös aiheellisesti, että kirjallisuuden tehtävä on saada lukija kuvittelemaan jotain, ei tehdä filosofisessa mielessä "tosia" väittämiä todellisuudesta. Fiktio on määritelmällisesti ei-referentiaalista.

***

Wood kuvaa mielenkiintoisesti nykyromaanin syntyä vapaan epäsuoran ilmaisun kehityksenä (vapaassa epäsuorassa kertojan ja henkilöiden osuuksia ei eroteta toisistaan vaan niiden annetaan tarkoituksella sotkeutua keskenään). Modernin romaanin isäksi Wood nostaa Flaubert'n, jonka kirjoittamisessa vapaaseen epäsuoraan yhdistyivät pyrkimys moitteettomaan tyyliin sekä erilaisten yksityiskohtien, aikatasojen ja rekisterien vaihtelun hiominen huippuunsa. Wood pitääkin näitä tekijöitä keskeisinä nykyromaanin kehityksessä. Woodin ansioksi voi laskea sen, ettei hän jumitu modernisteihin vaan näyttää, mihin David Foster Wallacen, Pynchonin ja McEwanin kaltaiset tekijät tai jopa ranskalaisen uuden romaanin edustajat asettuvat suhteessa suureen kantaisään.

Wood näyttää myös useampaan otteeseen, miten loistavakin kirjailija tekee ilmiselviä harkintavirheitä vapaata epäsuoraa soveltaessaan. Monet esimerkeistä liittyvät siihen klassiseen ongelmaan, että poikkeuksellisen teräväkynäinen kirjailija käyttää omaa ilmaisutapaansa hahmolle sopimattomalla tavalla. Kyseenalaisen kunnian toimia esimerkkinä kömmähdyksistä saa mm. John Updike, jonka romaanin "Terrorist" kertoja sortuu varsin tökeröön osoitteluun eläytyessään kirjan 18-vuotiaan muslimipäähenkilön ajatusmaailmaan.

Henkilöhahmojen sisäisen maailman kehitystä Wood kuvaa herkullisesti piirtämällä kaaren Vanhasta testamentista Dostojevskiin ja näyttää, miten jumalalle osoitetusta yksinpuhelusta on siirrytty vaiheittain kohti sisäistä monologia. Wood nostaa Diderot'n ja Stendhalin keskeiseen asemaan siinä, miten romaanien keskeiset henkilöhahmot alkoivat kehittyä psykologisesti muuttuviksi ja jopa selittämättömiksi (toki jo Hamlet oli pitkälle tällainen hahmo…). Hän myös problematisoi osuvasti Forsterin klassista tyypittelyä litteisiin ja pyöreisiin henkilöhahmoihin, jälleen monien esimerkkien kautta.

***

Woodin kirjassa mahtavaa on se, että hän ei leijaile yleisissä teemoissa vaan näyttää lause- ja kappaletasolla, mikä tekee hyvästä kirjoittamisesta hyvää. Hän ruotii sivun verran Virginia Woolfin "Wavesin" yhtä lausetta ("The day waves yellow with all its crops") ja näyttää, miksi se on täydellinen. Flaubert'n virkkeen kuuluisaa rytmiä ja sointia hän havainnollistaa Charles Bovaryn lauseella "L'idée d'avoir engendré le délectait" ja osoittaa samalla seikkaperäisesti, miten mahdotonta kyseistä lausetta on kääntää englanniksi.

Philip Rothilta valittu katkelma kirjasta "Sabbath's Theater" taas näyttää, miten Roth luo tehon kirjoittamiseensa sekoittamalla erilaisia rekistereitä. Ja kaiken kruunaa Woodin ihastus: "What an amazingly blasphemous little mélange that is", hän kirjoittaa analysoituaan Rothin porsastelua.