Homo Fictus ja muut romaanin tykötarpeet

Edellisessä, James Woodin "How Fiction Worksia" käsittelevässä postauksessani viittasin E.M. Forsterin kuuluisaan teokseen "Aspects of the Novel", joka perustuu Cambridgen yliopistossa 1927 pidettyyn luentosarjaan. Se on käsittelyssä nyt.

Forsterin tekstiksi suoraan siirretyt luennot soljuvat ihastuttavasti ja monesti huomaa jäävänsä nautiskelemaan Forsterin pettämättömästä tyylistä: harvoinpa asiaproosa sykähdyttää tällä tavalla. Forster oli myös arvostettu romaanikirjailija sekä Virginia Woolfin tuttavapiiriä Bloomsburyn ryhmästä, joten hänen arvostelukykyynsä uskaltaa luottaa. Hän esiintyy luennoissa korostetun vaatimattomana, mutta valtava lukeneisuus näkyy jokaisessa lauseessa.

Kirja tarkastelee romaania, lähinnä englanninkielistä, omintakeisesta näkökulmasta: Forster heittää nurkkaan kronologian ja pyytää kuulijaa kuvittelemaan pyöreän huoneen, jossa kaikki suuret kirjailijat kirjoittavat yhtä aikaa. Forster katsoo, että aiheet vaihtuvat, mutta taide pysyy. Samat tekijät vaikuttavat romaanissa vuosikymmenestä toiseen, ja niinpä on aivan mielekästä asettaa rinnan Samuel Richardson ja sata vuotta myöhemmin vaikuttanut Henry James, joita yhdistää samantyyppinen elämänkatsomus. Samalla tavalla Laurence Sternen "Tristram Shandy" ja Virginia Woolf ovat monin tavoin hengenheimolaisia, vaikka heitä erottaa puolitoista vuosisataa.

Romaani kehittyy vain, jos sen oma apparaatti muuttuu, "jos sen peili saa uuden kerroksen elohopeaa". Tämä tarkoittaisi, että ihmisen pitäisi oppia tarkastelemaan itseään uudella tavalla. Historiallista kehitystä tai muuta aiheiden kehittymistä (eli sitä mitä peilistä näkyy) ei Forsterin mielestä tule sotkea tähän.

***

Romaanin aspektit, joita Forster monien esimerkkien valossa tarkastelee, ovat tarina, henkilöt, juoni, fantasia, profetia sekä rakennekaava (pattern) ja rytmi.

Tarina on romaanin osasista primitiivisin, ja vetoaa lukijassa uteliaisuuteen. Romaani kertoo aina tarinan, ja näin aikaulottuvuus on aina osa romaania. Forster väittää (käyttäen esimerkkinä Gertrude Steiniä), että jos ajan yrittää poistaa romaanista, katoaa kaikki muukin:

"Going much further than Emily Brontë, Sterne or Proust, Gertrude Stein has smashed up and pulverized her clock and scattered its fragments over the world like the limbs of Osiris, and she has done this not from naughtiness but from a noble motive: she has hoped to emancipate fiction from the tyranny of time and to express in it the life by values only. She fails, because as soon as fiction is completely delivered from time it cannot express anything at all, and in her later writing we can see the slope down which she is slipping. (…) The time-sequence cannot be destroyed without carrying in its ruin all that should have taken its place; the novel that would express values only becomes unintelligible and therefore valueless."

***

Siinä missä tarina edustaa ajan maailmaa, henkilöhahmot siirtävät romaanin arvojen alueelle ja haastavat lukijan älyn ja mielikuvituksen sekä tunteet. Forster vertailee Homo Sapiensia ja Homo Fictusta hauskalla tavalla ja toteaa, että kirjallisuuden olennaisin ero näiden otusten välillä liittyy siihen, että Homo Fictuksen voi tuntea kaikkia sopukoita myöten, jos se vain kirjailijalle ja kertojalle sopii. Tosielämässä tämä ei käy päinsä, vaan tarkkailija on aina tulkinnoissaan ulkoisten vihjeiden varassa. Jokaisen sisäinen elämä jää aina ikuiseksi salaisuudeksi. Tämä on Forsterin mukaan yksi keskeinen syy sille, miksi romaaneista voi saada niin paljon lohtua.

Homo Fictuksen ominaisuuksista seuraa, että tosi henkilöhahmo on sellainen, joka on uskottava fiktion luomassa maailmassa. Minusta seuraavaa sitaattia kannattaa pohtia ihan ajan kanssa:

"And now we can get a definition as to when a character in a book is real: it is real when the novelist knows everything about it. He may not choose to tell us all he knows – many of the facts, even of the kind we call obvious, may be hidden. But he will give us the feeling that though the character has not been explained, it is explicable, and we get from this a reality of a kind we can never get in daily life."

***

Forster korostaa, että jos tarina on "pätkä ajan lapamatoa", juoni on jotain ihan muuta. Juoni tekee hahmoista ja heidän teoistaan kohtalokkaita tuomalla mukaan syy–seuraus -suhteet ja miksi-kysymykset, mysteerin tunnun. Juoni vaatii Forsterin mukaan lukijalta tarkkaavaisuutta, hyvää muistia ja älyä. Juoni tuo Forsterin mukaan tosin kuvaan myös romaanien keskeisimmän ongelman: lopetuksen. Kirjailijan on napattava kiinni kurittomasti kehittyvistä henkilöhahmoista ja taivutettava heidät takaisin ruotuun. Usein heidät on jopa tökerösti tapettava tai pistettävä vähintään naimisiin.

***

Forsterin aspekteista fantasia ja profetia ovat omaperäisyydessään kiehtovimmat. Fantasia vaatii lukijalta jonkin epätodellisen hyväksymistä. Forster tosin korostaa, että fantasiaa hyödyntävä kirjallisuus viittaa yliluonnollisen olemassaoloon, mutta sen ei tarvitse tuoda sitä varsinaisesti esiin. Sana fantasia on sen verran saastunut, että on syytä todeta Forsterin tarkoittaneen Virginia Woolfin, James Joycen ja Laurence Sternen kaltaisia kirjailijoita. Tällaisessa kirjallisuudessa päähenkilön sukupuoli voi esimerkiksi vaihtua kesken matkan, ja lukijan olisi se vain nöyrästi hyväksyttävä. Ulysseksen Kirke-jakso on tästä tietysti klassinen esimerkki.

Profetia (jolla Forster ei tarkoita tulevaisuuden ennustamista) taas vaatii lukijalta nöyrtymistä ja huumorintajun kytkemistä off-asentoon. Sille on Forsterin mukaan ominaista kirjoittajan tyyli tai "äänensävy", joka johtaa henkilöiden muuntumiseen universaaleiksi. Forster pitää Dostojevskia parhaana esimerkkinä profeetallisesta kirjoittamisesta ja antaa Karamazovin veljeksistä valaisevan esimerkin. Forster kuvaa profeetallisen kirjoittamisen eetosta niin hyvin että tukka nousee pystyyn:

"His theme is the universe, or something universal, but he is not necessarily going to 'say' anything about the universe; he proposes to sing, and the strangeness of song arising in the halls of fiction is bound to give us a shock."

***

Selkeä rakennekaava on Forsterille yksi mahdollisuus tuoda viehätystä kirjaan, tosin sen riski liittyy henkilöhahmojen liialle alistamiselle kaavan vaatimuksiin. Forster puhuu tiimalasikaavasta käyttäen esimerkkeinä Francen "Thaista" ja Jamesin romaania "Ambassadors". Kumpaakaan en ole lukenut, joten on helppo uskoa kirjoittajaa. Rytmi taas havainnollistuu Forsterin sinfoniavertauksella: Beethoven viides alkaa kuuluisalla ti-ti-ti-taa rytmillä, joka edustaa kaikkine variaatioineen teoksen lävistävää rytmiä mikrotasolla. Sinfoniassa on myös koko teoksen kattava rytmi/rakenne, jota ainakin harjaantuneet kuulijat (itse en kuulu näihin onnellisiin) osaavat arvostaa.

Forsterin mukaan ensimmäisenkaltaista rytmiikkaa on romaanissa paljonkin (hän puhuu niin kauniisti Proustista ja sen Vinteuil'n sonaatista, että sitä on lähes pakko alkaa taas kohta silmäillä…), mutta kokonaisuuden tason rytmiä hän ei romaaneista löydä.

***

Aspektien esittelyn jälkeen Forster toteaa keskeisen ideansa. Hänen mukaansa romaanissa on kahdenlaisia voimia: henkilöitä ja Forsterin luettelemia muita tekijöitä. Romaanikirjailijan tehtävä on säädellä näitä kahta voimaa ja sovittaa niiden vaatimuksia toisiinsa.

Viimeistään tässä vaiheessa nykylukijalle tulee lohdullinen olo: kaikista uusista romaaneista ja postmodernismeista huolimatta romaani taitaa olla aika entisellään. Se on jumissa tarinoiden ja henkilöhahmojen kanssa, ja hyvä niin.

Forsterin lukemisen jälkeen on inspiroitunut olo. Mielessä elää entistä vahvemmin pelon ja epävarmuuden sekainen toive siitä, että osaisi joskus lukea kirjoja yhtä hyvin kuin Forster. Taitaa jäädä haaveeksi.