Kirjoitin vähän aikaa sitten Kunderan 1986 ilmestyneestä “Romaanin taide” -kokoelmasta. Siinä Kundera katsoi monin paikoin romaania oman taiteensa näkökulmasta, taustoitti ja perusteli omaa estetiikkaansa. “Petettyjä testamentteja” en ole lukenut, mutta 2005 ranskaksi ilmestynyt ja Ville Keynäsin hienosti suomentama kokoelma “Esirippu” (Siltala 2013) liikkuu samassa maastossa, mutta selvästi yleisemmällä tasolla. Kundera pyrkii seitsemän esseen kautta hahmottamaan omaa näkemystään eurooppalaisesta romaanin taiteesta ja sen kehityksestä Cervantesista tähän päivään.
***
Kunderalle tärkeä premissi on taiteen historiasidonnaisuus: teoksen esteettinen arvo on “nähtävissä ainoastaan taiteen historiallisen evoluution kautta”, osana jatkumoa. Tästä lähtökohdasta nykyaikana sävelletty Beethovenin teos koettaisiin “spontaanisti (siis vailla tekopyhyyden häivää) naurettavana, epäaitona, sopimattomana tai jopa hirvittävänä”. Tähän liittyy Kunderan hienosti formuloitu jos kohta vähän omahyväinen näkemys taiteen ja sen historian roolista Euroopassa:
***
Tutusti Kundera paikantaa romaanin synnyn Cervantesiin (ja Rabelaisiin) (ks. Cervantesista Alex Matson -postaukseni yhteydessä). Cervantes keksi tarkastella elämän proosallisuutta, sen arkisuutta, kaikessa syvyydessään ja koomisuudessaan. Romaani alkoi tunkeutua kohti ihmisluonnon ydintä, sen tarkoitukseksi muodostui yritys ymmärtää elämää, vailla mitään kaunistelua tai moraalisia opetuksia.
Kuten moni muukin, Kundera nostaa Sternen 1750-luvun puolivälin jälkeen ilmestyneen “Tristram Shandyn” erikoisasemaan ensimmäisenä romaanina, joka mursi tarinakeskeisyyden äärimmäisellä tavalla, ennakoiden monessa yli sata vuotta Sternen jälkeen tullutta modernismia. Hänen romaaninsa “on yhtä moninkertaista poikkeamaa, yksi suuri sivukohtausten juhla, jonka harkitun, jopa naurettavan hauras ykseys on harsittu kokoon muutamalla alkuperäishenkilöllä ja heidän mikroskooppisilla teoillaan, joiden merkityksettömyys lähentelee naurettavaa”.
1800-luvulla historialliset kumoukset ja yhteiskunnan ja muun ympäristön jatkuva muutos saivat Kunderan mukaan romaanikirjailijat tarttumaan ajan kulkuun ja paikkojen ja esineiden kuvailuun, joka tarkoitti “epämääräisen säälimistä, katoavan pelastamista”. Vasta Flaubert (jonka tehtävästä romaanin ”epäbalzacisoijana” Kunderalla on paljon mielenkiintoista sanottavaa) ja Proust (tuntui hyvältä, että Kundera lausuu ääneen itsestäänselvyyden ja kiistää täysin Proustin omaelämäkerralliset intentiot) hänen jälkeensä alkoivat kääntää valokeilaa muualle, kohti ihmisen sisintä.
***
Kunderan kirjallisuusesseiden mielenkiintoisin puoli itselleni on ollut hänen keskittymisensä keskieurooppalaiseen modernismiin, erityisesti Brochin, Musilin, Kafkan ja Gombrowiczin erittelyyn. Kundera katsoo, että keskieurooppalainen modernismi oli tietysti kapinaa menneisyyttä kohtaan kuten muuallakin, mutta menneisyys oli erilainen kuin Ranskassa. Ranskassa modernismi oli antirationaalista ja antirealistista lyyristä kapinaa, kitsch-kammoisessa Keski-Euroopassa ”tilanne oli toinen: ekstaattisen, romanttisen, sentimentaalisen ja musikaalisen tradition vastustus johti siellä muutaman mitä omaperäisimmän neron kehittämää modernismia kohti taidemuotoa, joka on analyysin, valaistumisen ja ironian ominta aluetta: kohti romaania.”
Tällaiselle modernismille ominaista on kuvata situaatioita, yksilöiden psykologian kampaaminen tai edes romaanihenkilön ”uskottavuus” perinteisessä mielessä on toisarvoista. Kuten Kundera hyvin huomauttaa, Josef K:n seksuaalisella suuntautumisella, vanhempien taustalla tai luonneprofiililla on kovin vähän merkitystä. Olennaista on se, mihin tilanteeseen hän on joutunut byrokratisoituneessa yhteiskunnassa. Broch puhui ”Unissakulkijoistaan” tietoteoreettisena romaanina psykologisen sijaan. Minusta Kundera tuntuisi olevan varsin oikeassa, kun hän sanoo situaatioihin suuntautuneen keskieurooppalaisen modernismin ennakoineen hyvin pitkälti ranskalaisia eksistentialisteja, jotka saivat kunnian tehdä seuraavan romaanitaiteen kumouksen.
Keskieurooppalainen modernismi pyrki Kunderan mukaan raivolla kohti sitä, mitä nimenomaan romaani pystyi sanomaan. He sotkivat ”romaaneihinsa, jotka ajattelevat” rohkeasti esseemäisiä ja filosofia elementtejä narratiivin sekaan ja onnistuivat perustelemaan tällaisten innovaatioiden olemassaolon olennaisena osana romaanitaidetta. Kundera kuitenkin korostaa, että tällainen pohdiskelu on ”intentionaalisesti ei-filosofista, vieläpä antifilosofista, toisin sanoen raivokkaan riippumatonta kaikista valmiista ideajärjestelmistä”. Tavoitteena ei ole arvottaa tai julistaa totuuksia vaan kysellä, hämmästellä ja luodata:
Kohti asioiden ydintä siis, entistä laajemmalla keinovalikoimalla vain. (Turha muuten kai sanoakaan, että kaikki se mitä Kundera sanoo idoleistaan pätee myös hänen omien romaaniensa esteettisiin ideaaleihin).
Niin, ytimestä puheen ollen, selitetään vielä kirjan nimi ”Esirippu”. Se liittyy Kunderan määrittelemän romaanitaiteen tunnusmerkkeihin: vain sellainen kirja, joka onnistuu repäisemään esitulkitun maailman konventiot hajalle, ansaitsee päästä romaanitaiteen Pantheoniin. On tärkeää huomata, ettei kapinakaan riitä, koska sekin kohdistuu useimmiten esitulkittua maailmaa kohtaan. On nähtävä sinne, minne muut eivät ole vielä ymmärtäneet katsoa.
***
Kunderalle tärkeä premissi on taiteen historiasidonnaisuus: teoksen esteettinen arvo on “nähtävissä ainoastaan taiteen historiallisen evoluution kautta”, osana jatkumoa. Tästä lähtökohdasta nykyaikana sävelletty Beethovenin teos koettaisiin “spontaanisti (siis vailla tekopyhyyden häivää) naurettavana, epäaitona, sopimattomana tai jopa hirvittävänä”. Tähän liittyy Kunderan hienosti formuloitu jos kohta vähän omahyväinen näkemys taiteen ja sen historian roolista Euroopassa:
“Taide ei ole mikään soittokunta, joka marssii Historian perässä. Taiteen tehtävä on luoda oma historiansa. Se, mitä Euroopasta on jonakin päivänä jäljellä, ei ole toistoja pursuava historia, jolla ei itsessään ole mitään arvoa. Ainoa, millä on mahdollisuuksia säilyä, on sen taiteiden historia”.Siteerataan samaan syssyyn vielä romaanikirjailijan tehtävä tässä kaikessa:
”Sillä Historia kaikkine liikkeineen, sotineen, vallankumouksineen ja vastavallankumouksineen sekä kansallisine nöyryytyksineen ei kiinnosta kirjailijaa itsessään, objektina joka pitää maalata, julistaa, tulkita. Romaanikirjailija ei ole historioitsijoiden renki, ja jos Historia kiinnostaakin häntä, se tekee sen projektorina joka kääntyilee ihmiselämän ympärillä valaisten sitä ja sen odottamattomia mahdollisuuksia, jotka rauhan tilassa, Historian pysytellessä paikallaan, eivät toteudu vaan pysyvät näkymättömissä ja tuntemattomina.”
***
Tutusti Kundera paikantaa romaanin synnyn Cervantesiin (ja Rabelaisiin) (ks. Cervantesista Alex Matson -postaukseni yhteydessä). Cervantes keksi tarkastella elämän proosallisuutta, sen arkisuutta, kaikessa syvyydessään ja koomisuudessaan. Romaani alkoi tunkeutua kohti ihmisluonnon ydintä, sen tarkoitukseksi muodostui yritys ymmärtää elämää, vailla mitään kaunistelua tai moraalisia opetuksia.
Kuten moni muukin, Kundera nostaa Sternen 1750-luvun puolivälin jälkeen ilmestyneen “Tristram Shandyn” erikoisasemaan ensimmäisenä romaanina, joka mursi tarinakeskeisyyden äärimmäisellä tavalla, ennakoiden monessa yli sata vuotta Sternen jälkeen tullutta modernismia. Hänen romaaninsa “on yhtä moninkertaista poikkeamaa, yksi suuri sivukohtausten juhla, jonka harkitun, jopa naurettavan hauras ykseys on harsittu kokoon muutamalla alkuperäishenkilöllä ja heidän mikroskooppisilla teoillaan, joiden merkityksettömyys lähentelee naurettavaa”.
1800-luvulla historialliset kumoukset ja yhteiskunnan ja muun ympäristön jatkuva muutos saivat Kunderan mukaan romaanikirjailijat tarttumaan ajan kulkuun ja paikkojen ja esineiden kuvailuun, joka tarkoitti “epämääräisen säälimistä, katoavan pelastamista”. Vasta Flaubert (jonka tehtävästä romaanin ”epäbalzacisoijana” Kunderalla on paljon mielenkiintoista sanottavaa) ja Proust (tuntui hyvältä, että Kundera lausuu ääneen itsestäänselvyyden ja kiistää täysin Proustin omaelämäkerralliset intentiot) hänen jälkeensä alkoivat kääntää valokeilaa muualle, kohti ihmisen sisintä.
***
Kunderan kirjallisuusesseiden mielenkiintoisin puoli itselleni on ollut hänen keskittymisensä keskieurooppalaiseen modernismiin, erityisesti Brochin, Musilin, Kafkan ja Gombrowiczin erittelyyn. Kundera katsoo, että keskieurooppalainen modernismi oli tietysti kapinaa menneisyyttä kohtaan kuten muuallakin, mutta menneisyys oli erilainen kuin Ranskassa. Ranskassa modernismi oli antirationaalista ja antirealistista lyyristä kapinaa, kitsch-kammoisessa Keski-Euroopassa ”tilanne oli toinen: ekstaattisen, romanttisen, sentimentaalisen ja musikaalisen tradition vastustus johti siellä muutaman mitä omaperäisimmän neron kehittämää modernismia kohti taidemuotoa, joka on analyysin, valaistumisen ja ironian ominta aluetta: kohti romaania.”
Tällaiselle modernismille ominaista on kuvata situaatioita, yksilöiden psykologian kampaaminen tai edes romaanihenkilön ”uskottavuus” perinteisessä mielessä on toisarvoista. Kuten Kundera hyvin huomauttaa, Josef K:n seksuaalisella suuntautumisella, vanhempien taustalla tai luonneprofiililla on kovin vähän merkitystä. Olennaista on se, mihin tilanteeseen hän on joutunut byrokratisoituneessa yhteiskunnassa. Broch puhui ”Unissakulkijoistaan” tietoteoreettisena romaanina psykologisen sijaan. Minusta Kundera tuntuisi olevan varsin oikeassa, kun hän sanoo situaatioihin suuntautuneen keskieurooppalaisen modernismin ennakoineen hyvin pitkälti ranskalaisia eksistentialisteja, jotka saivat kunnian tehdä seuraavan romaanitaiteen kumouksen.
Keskieurooppalainen modernismi pyrki Kunderan mukaan raivolla kohti sitä, mitä nimenomaan romaani pystyi sanomaan. He sotkivat ”romaaneihinsa, jotka ajattelevat” rohkeasti esseemäisiä ja filosofia elementtejä narratiivin sekaan ja onnistuivat perustelemaan tällaisten innovaatioiden olemassaolon olennaisena osana romaanitaidetta. Kundera kuitenkin korostaa, että tällainen pohdiskelu on ”intentionaalisesti ei-filosofista, vieläpä antifilosofista, toisin sanoen raivokkaan riippumatonta kaikista valmiista ideajärjestelmistä”. Tavoitteena ei ole arvottaa tai julistaa totuuksia vaan kysellä, hämmästellä ja luodata:
” Sen (romaanikirjailijan pohdiskelun) muodot ovat mitä moninaisimpia: metaforisia, ironisia, hypoteettisia, hyperbolisia, aforistisia, huvittavia, provosoivia ja fantastisia, mutta ennen kaikkea se ei koskaan poistu henkilöiden elämän taikapiiristä. Henkilöhahmojen elämä ruokkii sitä ja oikeuttaa sen.”
Kohti asioiden ydintä siis, entistä laajemmalla keinovalikoimalla vain. (Turha muuten kai sanoakaan, että kaikki se mitä Kundera sanoo idoleistaan pätee myös hänen omien romaaniensa esteettisiin ideaaleihin).
Niin, ytimestä puheen ollen, selitetään vielä kirjan nimi ”Esirippu”. Se liittyy Kunderan määrittelemän romaanitaiteen tunnusmerkkeihin: vain sellainen kirja, joka onnistuu repäisemään esitulkitun maailman konventiot hajalle, ansaitsee päästä romaanitaiteen Pantheoniin. On tärkeää huomata, ettei kapinakaan riitä, koska sekin kohdistuu useimmiten esitulkittua maailmaa kohtaan. On nähtävä sinne, minne muut eivät ole vielä ymmärtäneet katsoa.
Etten ilmestyisi lukijalaatikkoosi aivan yllättäin ja puun takaa, kiitän tässä kahdesta laajasta Kundera-kirjoituksestasi.
VastaaPoistaKundera näkyy jääneen pois muodista uudella vuosisadalla, ja tässä tilanteessa tietenkin voisi kysyä, mikä hänet sitten niin suureen muotiin 1980-luvulla toi... Itse luin - muodin jo ohituttua - hänen koko romaanituotantonsa ja tuolloin suomennetut kaksi esseekokoelmansa hyvin lyhyessä ajassa ja olin vaikuttunut.
Toteat maaliskuisessa tekstissäsi Kunderan kiinnostavan sinua nykyään enemmän essee- kuin romaanikirjailijana. Olisi kiintoisaa tietää, onko hän ajatuksissasi jotenkin lakastunut prosaistina... Mietin myös toteamustasi Kunderan järkeen ja älyyn nojaamisesta mahdollisena kirjallisena ongelmana sitä taustaa vasten, että itse muistaisin hänen saavuttaneen suurimmat esteettiset voittonsa juuri tuon ominaislaatunsa kautta.
Kirjoituksesi sai minut jälleen ajattelemaan Kunderan maagista lukua seitsemän ja vetämään muutaman hänen teoksensa kirjahyllystä. Petetyistä testamenteista muistan erityisesti paria taidemusiikkiin keskittyvää esseetä. Kokoelma on siitäkin piristävän erilainen, että siinä seitsemän magiikka ainakin hetkeksi menettää voimansa.
Kiitos kommentistasi!
VastaaPoistaItselläni oli ankara Kundera-vaihe 1990-luvulla, kun olin filosofiasta ja kirjallisuudesta hullaantunut lukiolainen. Kun nyt luen hänen kirjojaan (sekä tshekistä suomennettuja että ranskankielisiä), en kauheasti nauti kirjojen tyylistä, niissä on jotain vaikeasti määriteltävän teennäistä, välillä jopa sellaista vähän vaivaannuttavaa vulgäärifilosofista posottelua. Haluaisin tietysti lukea alkupään tuotantoa tshekiksi mutta kun en pysty...
Sen sijaan ymmärrän oikein hyvin Kunderan romaanitaiteellisen ideaalin sekä hänen mahtavien esseidensä ansiosta sen, mistä se kumpuaa. Lisäksi minusta on mahtavaa se, miten hän hakee romaanitaiteeseen analogioita klassisesta musiikista. Arvostan mm. näiden asioiden häntä enemmänkin ajattelijana/esseistinä kuin kaunoproosan kirjoittajana. Jälkimmäisessä hän ei ehkä ihan yllä esikuviensa tasolle.
Tajuan kyllä, että näkemykseni on epäreilu eikä minulla todella ole mitään varaa arvostella moista gurua. Menköön nyt kuitenkin.
Kiitos vastauksestasi! Se ei ole hirveän pitkä mutta vaikuttaa vakuuttavasti.
PoistaNämä Kunderan nähtävästi viimeisiksi jäävät romaanit, kolme ranskankielistä pienoisromaania 1995 - 2000, eivät tunnetusti vedä vertoja hänen aiemmalle tuotannolleen, mutta lupaan (raamatuksi sanottuna) kätkeä sanasi sydämeeni ja muistaa ne, kun palaan hänen suuriin romaaneihinsa (eli Naurun ja unohduksen kirjaan, Olemisen sietämättömään keveyteen ja Kuolemattomuuteen) tarkistaakseni, haalinko ne turhaan kirjahyllyyni tilaa viemään ensilukemiseni jälkimainingeissa. (Tunnettuna konstruoidun estetiikan ystävänä löisin kuitenkin vetoa, ettei paikkani Kundera-leirissä ole aivan hirveän uhattuna.)
Kerro sitten mitä koit! Itsekin olen (kuten aina) valmis heittämään takkini uudestaan nurin Kunderan suhteen.
VastaaPoista