Tommi Melender kirjoittaa esseekokoelmassaan "Yhden hengen orgiat" (WSOY 2013), että lukeminen on hänelle, kuten idolilleen Flaubertillekin, paitsi otsikon kuvastamaa toimintaa myös erakon kapinaa. Teini-ikäiselle Melenderille lukeminen oli paitsi keino lievittää ahdistusta myös samanlaista erottautumista kuin yleisempi kapinallisen teini-identiteetin ripustaminen musiikkimakuun (sitäkin Melender harrasti). Hän on siltä valmistuslinjalta (ymmärtääkseni aika läheltä omaani), josta tulee viimeistään lapsuuden ja teini-iän laumadynamiikkaharjoitusten jälkeen porvarillisen maailman huvituksiin epäluuloisesti ja kapinallisesti suhtautuvia kulttuurielitistejä, sellaisia jotka eivät kuitenkaan ihan kokonaan osaa, pysty tai halua katkoa suhteitaan keskiluokkaiseen elämäntapaan.
Kirjoittamiseen Melenderillä tuntuu olevan jokseenkin traumaattinen suhde, koska se edustaa hänelle lukemista enemmän narsististen piirteiden tuloa pintaan. Päätelköön jokainen itse, miten paljon narsistisia ulottuvuuksia on Melenderin taideproosavetoisessa kirjallisessa eetoksessa. Olkoon syy mikä tahansa, hän tunnustaa kirjailleensa muistivihkoonsa inhottavia kirjauksia valtavirralle itseään tutumpien kollegoiden "laatukirjallisuudeksi brändätystä empatiaproosasta" ja "suomalaisen miehen monomaanisuudella ilottelevista romaaneiksi pitkitetyistä vitseistä".
Tällainen asenne on tuttu Melenderin upeasta Antiaikalainen-blogista, jonka aktiivinen seuraaja lukee "Yhden hengen orgioitakin" jatkuvien déjà vu -kokemusten siivittämänä. Haluan itse ymmärtää Melenderin asennetta mahdollisimman pitkälle, koska on ihan oikeutettua pyrkiä erottamaan taiteellisesti kunnianhimoinen romaanikirjallisuus (hyvistä) romaaneista, jotka eivät pyrikään uudistamaan tai kommentoimaan romaanitaiteen perinnettä osana kudoksiaan.
"Vaikka Aution maan lukeminen välitunneilla oli suurelta osin lapsellista näyttelemistä, en kuitenkaan tavoitellut pelkkää elettä vaan myös tekoa. Jollain puolittaisen tietoisuuden tasolla halusin asettua vastarintaan, erkaantua kaikesta sellaisesta, mikä tuntui ahdistavalta, painostavalta, valheelliselta. Inhosin normaaliutta, inhosin tulevaisuudenkuvaa säntillisestä pikkuporvarillisesta elämästä, jonka keskipisteenä olisi hyvä toimeentulo ja mukava rivitalonpätkä."***
Kirjoittamiseen Melenderillä tuntuu olevan jokseenkin traumaattinen suhde, koska se edustaa hänelle lukemista enemmän narsististen piirteiden tuloa pintaan. Päätelköön jokainen itse, miten paljon narsistisia ulottuvuuksia on Melenderin taideproosavetoisessa kirjallisessa eetoksessa. Olkoon syy mikä tahansa, hän tunnustaa kirjailleensa muistivihkoonsa inhottavia kirjauksia valtavirralle itseään tutumpien kollegoiden "laatukirjallisuudeksi brändätystä empatiaproosasta" ja "suomalaisen miehen monomaanisuudella ilottelevista romaaneiksi pitkitetyistä vitseistä".
Tällainen asenne on tuttu Melenderin upeasta Antiaikalainen-blogista, jonka aktiivinen seuraaja lukee "Yhden hengen orgioitakin" jatkuvien déjà vu -kokemusten siivittämänä. Haluan itse ymmärtää Melenderin asennetta mahdollisimman pitkälle, koska on ihan oikeutettua pyrkiä erottamaan taiteellisesti kunnianhimoinen romaanikirjallisuus (hyvistä) romaaneista, jotka eivät pyrikään uudistamaan tai kommentoimaan romaanitaiteen perinnettä osana kudoksiaan.
Minusta on turha luoda asioiden välille vastakkainasetteluja. Rakenteen ja ilmaisutavan puolesta konservatiivinen romaani voi olla hyvä lukukokemus, vaikkei se taiteellisesti tuokaan maailmaan mitään uutta. Taiteellisesti kunnianhimoisella proosalla on väistämättä rajallinen määrä lukijoita, koska se usein vaatii nautinnon saamista romaaniperinteellä ja sen ilmaisumuodoilla leikittelemisestä. Tällainen nautinnon lähde pysynee marginaalisena, vaikka tv sinänsä onkin kouluttanut sukupolvemme ymmärtämään hyvinkin tiheitä intertekstuaalisia viidakoita. On vain niin, että romaani ei ole suurelle yleisölle kovin tuttu taidemuoto.
***
Jo edellisestä esseekokoelmasta "Oikeus nautintoon" tutulla tavalla Melender on kiinnostavimmillaan eritellessään suosikkikirjailijoidensa tuotantoa (moni kriitikko on jo ehtinyt miettiä, mitä Melenderistä (ja hänen tuotantolinjastaan) kertoo se, että kaikki hänen sankarinsa ovat miehiä). Hän onnistuu raottamaan kiinnostavasti autofiktion rajoja selvittäessään Curzio Malaparten teosten taustoja, ja tekee Thomas Bernhardin tuotannosta hienon synteesin "Misantropian sinfonikko", jossa myös Bernhardin musiikilliset ja satiiriset elementit saavat hienon osansa. Kieli on pääosin tarkkaa ja toimivaa, ja tekstin sekaan piilotetut kirjalliset viittaukset tuovat esseisiin mukavaa löytämisen iloa.
Melender on tullut tunnetuksi David Foster Wallacen ankarana fanittajana. Wallace-esseessä korostuu juuri aiemmin mainittu taideproosa/lukuromaani -jännite, joka henkilöityy muototaiturina tunnetun Wallaceen ja konservatiisen perusproosan nimiin vannoneen Wallacen ystävän, Suomessakin todella menestyneeseen Jonathan Franzeniin. Melender tiivistää Wallacen muotopyrkimysten kärjeksi pyrkimyksen voittaa postmoderni ironia ja siirtyä jonkinlaiseen uuteen vilpittömyyteen, joka ei kuitenkaan tarkoittaisi paluuta menneisyyden apajille niin kuin Franzenilla:
***
Moni on pitänyt Melenderin kokoelman esseistä parhaana Stieg Larssonin tuotantoa käsittelevää esseetä "Ruotsalainen kostofantasia", jossa hän kertoo mehukkaasti, miten luki sinänsä kökköä Millennium-trilogiaa Larssonin henkilöhistoriaa ja hänen traumojaan vasten ja löysi siitä näin kirjallista nautintoa tulkitessaan trilogian Larssonin henkilökohtaisena kostofantasiana.
Essee on tosiaan hyvä. Lisäksi se tematisoi Melenderin hauskasti lukijana, joka kurkistelee jatkuvasti tekstin väleihin ja etsii sieltä jälkiä ihailemistaan kirjailijoista (vaikka Larsson ei näihin tietenkään kuulu). Lisäksi se paljastaa jotain olennaista kirjallisuuden viehätyksestä, siitä joka paljastuu vain niille joille ovat kasvaneet Melenderin mainitsemat kirjallisuuden tuntosarvet. Hyvä kirjallisuus on syvällä, se ei paljasta itseään kärsimättömälle tarkkailijalle.
***
Jo edellisestä esseekokoelmasta "Oikeus nautintoon" tutulla tavalla Melender on kiinnostavimmillaan eritellessään suosikkikirjailijoidensa tuotantoa (moni kriitikko on jo ehtinyt miettiä, mitä Melenderistä (ja hänen tuotantolinjastaan) kertoo se, että kaikki hänen sankarinsa ovat miehiä). Hän onnistuu raottamaan kiinnostavasti autofiktion rajoja selvittäessään Curzio Malaparten teosten taustoja, ja tekee Thomas Bernhardin tuotannosta hienon synteesin "Misantropian sinfonikko", jossa myös Bernhardin musiikilliset ja satiiriset elementit saavat hienon osansa. Kieli on pääosin tarkkaa ja toimivaa, ja tekstin sekaan piilotetut kirjalliset viittaukset tuovat esseisiin mukavaa löytämisen iloa.
Melender on tullut tunnetuksi David Foster Wallacen ankarana fanittajana. Wallace-esseessä korostuu juuri aiemmin mainittu taideproosa/lukuromaani -jännite, joka henkilöityy muototaiturina tunnetun Wallaceen ja konservatiisen perusproosan nimiin vannoneen Wallacen ystävän, Suomessakin todella menestyneeseen Jonathan Franzeniin. Melender tiivistää Wallacen muotopyrkimysten kärjeksi pyrkimyksen voittaa postmoderni ironia ja siirtyä jonkinlaiseen uuteen vilpittömyyteen, joka ei kuitenkaan tarkoittaisi paluuta menneisyyden apajille niin kuin Franzenilla:
"Wallace ei pitänyt paluuta perinteiseen romaanikerrontaan mielekkäänä ratkaisuna, koska ei uskonut vanhakantaisen realismin pystyvän pureutumaan siihen, millaista on elää äänen ja kuvan hallitsemassa yhteiskunnassa, ristiriitaisten signaalien pommituksessa. Vilpittömyys ei lopulta tarkoittanut Wallacelle anti-ironisuutta vaan metaironisuutta, tai kuten hän itse asian ilmaisi: naiiviuden ja kyynisyyden yhdistelmää. Symbolisen isänmurhan jälkeenkin hän kirjoitti itsetietoista fiktiota, mutta sisällytti itsetietoisuuden piiriin myös ironian tekemällä näkyviksi ne sudenkuopat, jotka vaanivat ironisessa elämänasenteessa."Olen lukenut toistaiseksi vain DFW:n mainioita novelleja, joten en pysty arvioimaan sitä, kuinka hyvin hän missiossaan on onnistunut. Olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että jokin tuonkaltainen missio on 2000-luvun romaanitaiteen keskiössä. Taiteen näkökulmasta Wallace on selvästi oikeammalla polulla kuin Franzen. Samasta asiasta on puhunut Kundera: taide on väistämättä niin historiasidonnaista, että vanhoja kaavoja uusintava teos – vaikka olisi taidokaskin – tuntuu spontaanisti epätyydyttävältä.
***
Moni on pitänyt Melenderin kokoelman esseistä parhaana Stieg Larssonin tuotantoa käsittelevää esseetä "Ruotsalainen kostofantasia", jossa hän kertoo mehukkaasti, miten luki sinänsä kökköä Millennium-trilogiaa Larssonin henkilöhistoriaa ja hänen traumojaan vasten ja löysi siitä näin kirjallista nautintoa tulkitessaan trilogian Larssonin henkilökohtaisena kostofantasiana.
Essee on tosiaan hyvä. Lisäksi se tematisoi Melenderin hauskasti lukijana, joka kurkistelee jatkuvasti tekstin väleihin ja etsii sieltä jälkiä ihailemistaan kirjailijoista (vaikka Larsson ei näihin tietenkään kuulu). Lisäksi se paljastaa jotain olennaista kirjallisuuden viehätyksestä, siitä joka paljastuu vain niille joille ovat kasvaneet Melenderin mainitsemat kirjallisuuden tuntosarvet. Hyvä kirjallisuus on syvällä, se ei paljasta itseään kärsimättömälle tarkkailijalle.
Kiinnostava teksti!
VastaaPoistaNe Melenderin teiniminäkuvat ovat aika kiinnostavia. Eivät kiinnostavia siksi, että ne olisivat järin erikoisia, vaan siksi, että ne toistuvat ja ovat selvästi teoksen tunteellisimpia keskittymiä, ja siksikin, että aikuisminäkuvia ei samalla tavalla ole tai ainakin ne ovat laimeita. Jos psykologeerata tahtoo, voisi pohtia, onko nuoruusminäänsä mahdollistakaan nähdä. Mitä luulemme olleemme, olemme ehkä enemmän nyt.
VastaaPoistaToki voi ajatella niinkin, että nuoruusminät ovat vain kirjallisia konstruktioita, joilla joudutetaan ajatuksen esittelyä tai vahvistetaan kuin neontussilla, mutten oikein näe Melenderiä niin.
Tuosta yllä olevata ei ehkä käynyt ilmi, että minäkin pidin Yhden hengen orgioista, vaikka sen nimestä en. (Ymmärrän, että piti olla henki ja yksi yksittäinen yksinäinen sellainen - mutta orgioitako se Melender tosiaan kuvittelee pitävänsä?) Hänen vihansa on muuttunut kirkkaammaksi iän myötä.
Sinulle, MK, tahdon vielä sanoa, että pidän blogisi nimestä. Ja muutenkin. Kirjoitat niin, että sinut muistaa, kun alkaa miettiä, mitä täällä blogiäärettömyydessä oikein viitsii lukea.
Sanooko hän olevansa erakko ja kapinoivansa? En ole lukenut tätä kirjaa, siksi kysyn.
VastaaPoistaKiitoksia kommenteistanne, erityisesti Kanasen kauniista sanoista!
VastaaPoistaKananen, nyt spekuloin, mutta nuoruusmielikuvat ovat kiinnostavia juuri siksi, että ne ovat riittävän kaukana ja niihin voi lisätä mielensä mukaan fantastisia elementtejä, joko halveeraavassa mielessä tai niin, että "ajatella mitä olisi tapahtunut jos olisin lähtenyt toiseen suuntaan". Kuten sanotkin, nuoruusminät ovat sellaisia hökötyksiä, joista ei varmaan ole ollut juuri mihinkään, jälkeenpäin vain ehkä tuntuu siltä. Se on ainakin varmaa, että nuo lukiovuodet ovat jälkikäteen ajatellen aika ratkaisevia oman persoonallisuuden muodostumisen kannalta ja siksi niin kiintoisia kaikille keski-ikäisille... Samalla niihin liittyykin sentimentaalisuuden vaara, niiden pyörittely voi kenties olla muista vähemmän kiinnostavaa kuin itse luulisi.
Sami, näin Tommi kirjoittaa:
"Jos ymmärrän edes auttavasti Gustave Flaubertin ajatusta kirjallisuudesta loputtomina orgioina, niin hänkin tavoitteli kapinallista henkeä. 1800-luvulla valtaan noussut avoimesti mammonaa rakastava porvaristo kavahti ajatusta, että joku omistaisi elämänsä kirjoille, lukeminenhan ei kartuta varallisuutta. Flaubert oli erakko, kuten useimmat muutkin kiivaat ja kärttyisät kirjalliset herrasmiehet. Erakon kapinaa on minunkin kapinani."