Kaksi puolustuspuhetta usko(nno)lle

1874-1936 eläneen brittiläisen G.K. Chestertonin ”Oikea oppi” (Savukeidas 2012, suom. Antti Nylén, alkuteos Orthodoxy, 1908) on kristillisen apologetiikan klassikko, ja tuotteliaan Chestertonin nimi vilahtelee nykyään siellä täällä. Esimerkiksi omat tunnustuksensa hiljan kirjoittanut ja Chestertonilta ajatteluunsa vaikutteita saanut Antti Nylén on pitänyt häntä esillä ansiokkaasti jo ennen tätä hyvin suoritettua suomennostyötä. ”Orthodoxya” edelsi teos ”Heretics”, joka sisälsi tukun tuon ajan ajattelijoita kritisoivia tekstejä (sitä ei ole vielä suomennettu). ”Oikea oppi” on Chestertonin esitys omasta maailmankuvastaan, johon ”Hereticsissä” esitetyn kritiikin voi suhteuttaa.

Apologiana "Oikea oppi" on todella herkullinen, ja osana nykyistäkin uskontokeskustelua täysin ajankohtainen. Sen alkuasetelma lähtee siitä, että Chesterton sanoo muodostaneensa pikku hiljaa ja omaehtoisesti koherentin ja moniulotteisen maailmankuvan, kunnes tajusi kristinuskon löytäneen saman mantereen jo huomattavasti aiemmin. Tyylilleen uskollisena Chesterton lausuu (ja Nylén suomentaa): 

“I was always rushing out of my architectural study with plans for a new turret only to find it sitting up there in the sunlight, shining, and a thousand years old.”

”Tuon tuostakin ryntäsin ulos arkkitehdinkammiostani pää täynnä suunnitelmia uutta tornia varten – huomatakseni sen jo seisovan ulkona päivänvalossa, loistavana, tuhatvuotiaana. ”

Tai niin kuin Nylén alkusanoissaan summaa: 

”Minä löysin maailmasta erilaisia osia, jotka näyttivät käyttökelpoisilta, ja aloin askarrella niistä tällaista. Siitä tuli hyvä, olin mielissäni, ja melkein heti rakennelmani valmistuttua tajusin, ettei se ollutkaan minun rakentamani.”

*** 

Chesterton pitää mielikuvitusta ja satuja hyveinä, ja julistaa ylpeänä ”fantastista” maailmankuvaansa. Chesterton käy kiinnostavalla tavalla läpi ateismin/agnostisismin perusväitteitä ja pyrkii löytämään niihin kristinuskoa rationaaliselta kannalta perustelevan vastauksen. Varsin taitavasti hän onnistuu osoittamaan, kuinka niin sanottu rationaalisuuskin on aina jossain vaiheessa epäjatkuvuuskohdan ja uskonhypyn edessä, sitä ei vain mieluusti myönnetä. Maailma on ihme, halusimme tai emme. Se on loogisempi ja matemaattisempi kuin äkkiseltään luulisi, mutta ei kuitenkaan ihan loppuun saakka. Oli Chestertonin kanssa samaa mieltä tai ei, hänen verratonta argumentaatiotaitoaan ihailee väistämättä.

Chestertonin premisseistä on todella ihan uskottavaa päätyä kristinuskon jumalkäsitykseen, jonka innovaationa esimerkiksi stoalaisten lohduttomaan maailmankuvaan nähden Chesterton pitää Jumalan irrottamista maailmasta; Jumala on ikään kuin taiteilija, joka loi absoluuttisella energiallaan maailman ja jätti sille paitsi ohjeet myös vapaan tahdon:

” God had written, not so much a poem, but rather a play; a play he had planned as perfect, but which had necessarily been left to human actors and stage-managers, who had since made a great mess of it.”

”Jumala oli kirjoittanut pikemminkin näytelmän kuin runon, näytelmän, jonka hän oli suunnitellut virheettömäksi mutta joka oli ollut pakko jättää ihmisnäyttelijöiden ja -näyttämömestareiden käsiin, jotka sittemmin ovatkin sotkeneet kaiken perinpohjaisesti.” 

Chestertonin mielestä tällainen asetelma oli hänen maailmankuvansa kannalta erittäin tyydyttävä ja vastasi tunnetta, jota oli kaivannut ikänsä: se mahdollisti mahdollisuuden samanaikaiseen optimismiin ja pessimismiin ja antoi syyn taistella maailman epäkohtia vastaan, olivat ne kuinka suuria tahansa. ”Voimme olla rauhassa maailmankaikkeuden kanssa, mutta silti sodassa maailmaa vastaan.”

*** 

Chesterton toteaa, että Jumalan transsendenssiin ja maailman ja Jumalan eroon perustuva kristinuskon ihmiskuva poikkeaa perustavasti esimerkiksi monien idän uskontojen käsityksistä. Siinä missä vaikkapa buddhismi – samoin kuin vaikkapa mainittu stoalaisuus aiemmin – etsii pyhyyttä ihmisen sisältä, kristitty jahtaa Jumalaa ”kuin kotkaa vuorten takaa, ja jahdatessamme olemme surmanneet kaikki hirviöt tieltämme”. Tästä syystä, Chesterton väittää, kristitty suhtautuu aktiivisesti maailmaan ja pyrkii hallitsemaan sitä. Kolminaisuusoppi taas viettää Chestertonin mukaan pois autoritäärisyydestä, mikä on luonut perustan demokratialle.

Kristinuskon ihmiskuvassa Chestertoniin vetoaa myös se, että sille kohtuullisuus tai tasapaino ei ole vedenlaimeaa kaikenhyväksymistä vaan kahden mahdollisesti keskenään ristiriitaisenkin asian yhteentörmäystä, joista syntyy hedelmällinen kokonaisuus. Niinpä kristinuskoakin on syytetty yhtä aikaa liiasta karuudesta ja toisaalta pröystäilystä, toisen posken kääntämisestä ja hillittömästä verenhimosta, selibaatista ja perheen korostamisesta. Leijonan oli maattava lampaan vieressä ja silti säilytettävä kuninkaallinen verenhimoisuutensa, siinä kirkko Chestertonin mielestä on onnistunut.

Olennaista kristinuskon menestykselle on ollut se, että ideaaleista on ollut ja on oltava pysyvä näkemys, niistä ei tule lipsua villitysten mukana. On ihan pakko lainata vielä kertaalleen, tällä kertaa Nylénin akrobatiaa: 

”Mutta joka ainoan [villityksen] välttäminen on ollut yhtä seikkailun tiimellystä; minä näen taivaallisten sotavaunujen kiitävän jyristen aikojen halki tylsien harhaoppien retkottaessa rähmällään maassa, hurjan totuuden hoippuen mutta pystyssä päin jatkaessa kulkuaan.”

Ideaaleista, jostain pysyvästä kiinni pitäminen on keskeistä myös mielekkään elämän näkökulmasta. Seikkailussa ei ole mieltä, jos ei ole vaaraa. Täytyy olla panokset, tappion mahdollisuuden on oltava todellinen. Vain silloin elämästä – vaikkapa avioliitosta – voi tulla todella runollista, ”muutenhan seikkailu olisi vain ailahtelevaista, tunteetonta painajaisunta.

***

Miksi sitten päätyä kristinuskoon kaikkine ylimaallisine elementteineen? Miksi ei voisi vain ottaa uskosta kaikkea sitä hyvää mikä siihen sisältyy mutta hylätä jumaluus?

Tähän Chestertonilla on niin kaunopuheinen vastaus, että jätän sen salaisuudeksi. Mutta juuri tämä lähestymistapa on pohjalla populaarifilosofi Alain de Bottonin uudessa kirjassa ”Religion for Atheists”, joka on (kuten de Bottonin muutkin kirjat) jälleen kerran yllättävän puhutteleva teos siitä, mitä kaikkea uskonnot ja niiden ihmiskuva voisivat tarjota maallisen yhteiskunnan ongelmiin. Jos haluat tietää mitkä olisivat rippi-instituution nykypäivän sovellutukset tai miten lasten kasvatusta voitaisiin edistää tai yksinäisyyttä lievittää järjestäytyneen uskonnon huippuunsa hiomilla metodeilla, kirja kannattaa lukea.

Vannoutuneen ateistin kannattaa varautua siihen, että tuttu maailmankuva voi hiukan horjua, ainakin reunoiltaan. Mitä, voisiko vanhalla kunnon paternalismilla sittenkin olla jotain annettavaa meille täysin itsellisille, rationalistis-optimoiville nykyihmisille! Voisimmeko sittenkin ajatella, että aikuinenkin on pohjimmiltaan heikko, lohdun tarpeessa ja silti kyvykäs parempaan, että hän kaipaa yhteisöä tukemaan itseään muutenkin kuin poliisin ja sosiaaliviranomaisten muodossa. Siis kuinka, voisiko julkisessa sfäärissä olla jotain muutakin kuin mainoksien läpitunkematon peitto, vaikka jotain hyvästä elämästä!

Siis voisiko todella olla, että ihmiskunnan perinne on tuhansien vuosien aikana tuottanut uskontojen muodossa jotain, josta voisi olla apua meillekin? 

Hyh hyh, pois se meistä.