"Me sanomme yhden sanan ja tuhoamme yhden ihmisen, mutta sillä hetkellä kun tuhoava sana lausutaan, tuo meidän tuhoamamme ihminen ei ole selvillä tästä kuolettavasta tosiasiasta, ajattelin. Tuollaisella kuolettavalla sanalla, kuolettavalla käsitteellä kuolettavasti haavoitettu ihminen ei vielä aavista sen kuolettavaa vaikutusta, ajattelin. Glenn sanoi Wertheimerille sanan Haaskio jo ennen kuin Horowitzin kurssi oli alkanutkaan, ajattelin, voisin jopa määritellä tarkan kellonajan, jona Glenn sanoi Wertheimerille sanan Haaskio. Ihminen sanoo toiselle kuolettavan sanan eikä luonnollisesti ole sillä hetkellä tietoinen siitä, että on totisesti sanonut kuolettavan sanan, minä ajattelin. Kaksikymmentäkahdeksan vuotta sen jälkeen, kun Glenn Mozarteumissa sanoi Wertheimeria Haaskioksi, ja kaksitoista vuotta sen jälkeen kun hän sanoin saman Wertheimerille Amerikassa, tämä tappoi itsensä."Terveisiä kesälomalta, joka on kulunut ratkiriemukkaasti Thomas Bernhardin 1983 ilmestyneen "Haaskion" (Der Untergeher, suom. Tarja Roinila, Teos 2009) parissa. Uskokaa tai älkää, olen nauttinut (sinänsä lyhyen) kirjan kolmeen kertaan ja tavannut alkuteosta päälle. (Kirjan maailmaan erottamattomasti kuuluvista Goldberg-variaatioistakin taipuu jo noin puolikas variaatiot aloittavaa Ariaa, aika kökköisesti tosin...).
Bernhardista kirjoitin ensimmäisen kerran "Hakkuun" yhteydessä (postaus tässä), ja Haaskiossa on paljon samaa. "Hakkuusta" tuttuun tyyliin "Haaskiossa" ei ole kappalejakoja, se on täynnä (näennäisen) perustelemattomasti kursivoituja sanoja, liioittelua ja ristiriitaisuuksia, välillä suorastaan maanista toistoa (kyllähän Goldberg-variaatioissakin toistetaan samoja elementtejä, eikä kukaan valita…) ja aikamoista napanöyhdässä kieriskelyä, eli juuri niitä elementtejä jotka tekevät Bernhardin proosasta niin omalaatuista. Kirjan henkilögalleria on tietysti myös hyvin bernhardmainen ja luultavasti hänen oman persoonansa eri puolia kuvastava, Douglas Gloverin hauskan luonnehdinnan mukaisesti "Bernhard's characters are almost all clownishly self-obsessed, suicidal artists with lung diseases who cannot seem to tell a story straight".
***
Tämän Bernhard-sapluunan takana on tällä kertaa kiehtova tarina kolmesta pianistista. Päähenkilö, Wertheimer ja kanadalainen Glenn Gould opiskelevat vuonna 1953 pianomestari Horowitzin opissa Itävallassa ja ystävystyvät. Erityisesti Wertheimer (mutta myös päähenkilö) tajuavat Gouldin soittoa kuullessaan erittäin syvällisesti, mitä on nerous, ja tajuavat ettei heistä voi koskaan tulla Gouldin kaltaista soittajaa. Päähenkilö luovuttaa soittamisen nopeammin, Wertheimer hitaammin, ja molemmat kääntyvät kirjallisten ja filosofisten pyrintöjen pariin. Gould kuolee 51-vuotiaana aivohalvaukseen Goldberg-variaatioidensa ääreen, siskostaan riippuvainen Wertheimer suistuu lopullisesti raiteiltaan siskon naimakauppojen jälkeen ja hirttää itsensä niin ikään 51-vuotiaana siskon talon lähistöllä olevaan puuhun. "Haaskio" on Wertheimerin hautajaisista palaavan ja Wertheimerin huvilalle matkaavan päähenkilön ajattelua tähän kappaleeseen tiivistyvistä tapahtumista, muutamine sivupolkuineen. Hakkuussa ajateltiin nojatuolissa, nyt ajatellaan majatalossa…
(On ehkä syytä todeta, että todellisessa elämässä Bernhard ja Gould eivät tiettävästi tavanneet, eivätkä varsinkaan opiskelleet yhdessä Horowitzin opissa. Tästä tematiikasta lisää on mm. täällä. Linkin takaa löytyvän tekstin kirjoittaja muuten tulkitsee kenties aika osuvasti kirjaa lähinnä tutkielmaksi Bernhardin persoonan ja hänen taidefilosofisten käsitystensä eri puolista.)
***
"Haaskiosta" tekee erityisen viehättävän sen etäännytetty kerrontatapa, jossa Bernhard tavoittaa yhtäaikaisesti monia aikatasoja ja pitää ne samalla jämerästi omilla paikoillaan. Päähenkilön ajattelemasta tekstistä suurin osa "tapahtuu" majatalossa matkalla Wertheimerin huvilalle, ja Bernhard on merkinnyt tämän tunnollisesti tekstiin, mikä tuo sinänsä kaoottiseen kirjaan jännittävän täsmällisen, suorastaan formalistisen luonteen (kirjan taustalla soivatkin tietysti Bachin Goldberg-variaatiot). Katsotaanpa vaikka seuraavaa virkettä, joka on kaikessa lyhyydessään ja selkeydessään aikamoinen rinnakkaisten aikatasojen mestarinäyte. Alkutekstissä näkyy myös Bernhardin suosima, epävarmuutta ja epäilyä henkivä konjunktiivi:
"In seinem Sessel sitzend habe er nur mehr daran gedacht, sich umzubringen, so er selbst, dachte ich, tagelang gegrübelt, auf welche Weise, es aber dann doch nicht getan."***
"Nojatuolissaan istuen hän oli ajatellut enää yhtä asiaa, itsensä tappamista, näin hän itse sanoi, minä ajattelin, mietiskeli kaiket päivät, millä tavalla sen tekisi, mutta ei sitten kuitenkaan tehnyt sitä."
Kirjan alkupuolella päähenkilö referoi enimmäkseen aika kurjaluonteiseksi hahmottuvan Wertheimerin ajattelua ja siirtyy loppua kohden enemmän omiin ajatuksiinsa, vaikka Wertheimerin ajatuksetkin suodattuvat aina kertojan ajattelun läpi. Kirja on arkkitehtuuriltaan periaatteessa poikkeuksellisenkin staattinen, vasta kaksikymmentä viimeistä sivua vievät sitä selvästi eteenpäin, kohti täysin auki jäävää loppua. Kuten aiemmin todettiin, erittäin rikas mikrostruktuuri tekee kirjasta kuitenkin todella kiintoisan.
Erittäin hienosti urakastaan suoriutunut suomentaja Tarja Roinila korostaa loppusanoissaan kirjan luonnetta tutkielmana kirjoittamisen mahdottomuudesta ja turhuudesta ja niistä aukeavista mahdollisuuksista, ja vetää hyvin filosofisia analogioita Wittgensteinin suuntaan (Wittgensteinin henkilökohtaisella elämällä oli monia yhteyksiä Wertheimerin kohtalon kanssa, kuten Kevin Bazzana yllä viitatussa artikkelissaan toteaa). Kertojan persoona on jännittävä sekoitus ihmisvihaan ja kaiken turhuuden hokemiseen kietoutuvaa epävarmuutta ja pelkoa ja toisaalta vilpitöntä pyrkimystä autenttisuuteen ja täydellisyyteen:
"Ensi viikolla olen taas Madridissa ja ensi töikseni tuhoan Glenn-kirjoituksen ja aloitan uuden, minä ajattelin, vielä täysipainoisemman, vielä autenttisemman, ajattelin. Sillä ihminen uskoo aina olevansa autenttinen eikä tosiasiassa ole ja uskoo olevansa täysipainoinen eikä tosiasiassa ole. Minun kohdallani tämän tajuaminen on tietysti aina johtanut siihen, ettei yhtäkään kirjoitustani ole loppujen lopuksi julkaistu, minä ajattelin, ei yhtä ainoaa niiden kahdenkymmenenkahdeksan vuoden aikana jotka olen tehnyt kirjoitustyötä, pelkästään Glenniä koskevaa kirjoitusta olen tehnyt yhdeksän vuotta, minä ajattelin. Miten hyvä, ettei kaikkia noita epätäydellisiä, keskeneräisiä kirjoituksia ole julkaistu, ajattelin, jos olisin ne julkaissut, mikä olisi onnistunut minulta aivan vaivatta, olisin tänä päivänä onnettomin ihminen jota maa päällään kantaa, joutuisin joka ikinen päivä kohtaamaan katastrofaaliset kirjoitukseni, jotka vilisevät virheitä, epätarkkuuksia, huolimattomuuksia, diletanttisuutta."Roinila myös toteaa ansiokkaasti, että "(kertojan) sekavasti töytäilevä, kehää kiertävä ja toisteinen puheensa on psykologisesti perusteltavissa menetyksen aikaansaamalla järkytyksellä ja surulla … teksti rekisteröi tarkasti kertojan mielenliikkeet, surijan, joka ei edes itse osaa nimetä kokemustaan suruksi."
Kirjan vetovoima syntyykin tekstuaalisten avujen sekä taidefilosofisten pohdintojen lisäksi erityisesti siitä, että lukija jää väistämättä pohtimaan syitä, jotka ovat ajaneet toisaalta erittäin epäluotettavan ja toisaalta tuskallisen rehellisen kertojan ystävänsä takia tehdylle viimeiselle muistomatkalle. Kertoja nimeää useita motiiveja (kaipuu, uteliaisuus, huono omatunto, omat kirjalliset pyrkimykset, kertojan persoonan synkkiin puoliin ja lähestyvään liittyvät hämärämmät motiivit jne.), jotka ovat keskenään ristiriitaisia, eivätkä varmaankaan lopulta riittäviä. Olennaista on, että kyse on taiteesta, kuolemasta ja oikeasta tavasta kohdata nämä elämän keskeiset asiat. Pohdintojen tuloksena hahmottuu ("Hakkuun" tapaan) teos, joka päähenkilön on kirjoitettava:
"Jos todellakin aion vielä kerran yrittää Glenn Gould -kuvaustani, minä ajattelin, silloin minun on otettava työn alle myös hänen kuvauksensa Wertheimerista, ja on kyseenalaista, kenestä silloin tulee kuvauksen keskipiste, Glenn Gouldista vaiko Wertheimerista, ajattelin."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti